Myladyn poika: Historiallinen romaani
Part 59
Toinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin vaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne samoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän painautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä ajatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan suuri.
Tulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli kätkeytynyt.
"Teillähän on sytytin?" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.
"On tässä", vastasi toinen.
Jälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai silmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat kasvot.
"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?" kysyi tämä.
"Ka, noin viisi minuuttia", vastasi laivuri.
Tämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys siirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi Groslowin.
"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja laskeudutte purteen kaikkea melua karttaen..."
"Pistettyäni tulen sytyttimeen?"
"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot veneessä?"
"Kaikki on kunnossa."
"Hyvä."
"Sovittu siis."
Mordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan toisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.
Sen tehtyään hän silmäsi kelloaan.
"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista", hän sanoi nousten; "siis kahdenkymmenen minuutin kuluttua."
"Selvä juttu, sir", vastasi Groslow; "minun täytyy vain vieläkin huomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin vaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään ilotulitus."
"Hyvä Groslow", intti Mordaunt, "te tunnette ranskalaisen sananlaskun: _On n'est bien servi que par soi-même_.[24] Sen mukaan olen päättänyt toimia nyt."
Grimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen terävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli nähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli havainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään johtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää äidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja Mousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita ruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.
Mordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?" virkkoi hän.
Portoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.
"Itse Jumala luovuttaa heidät meille", arveli Groslow.
"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!" vakuutti Mordaunt.
He astuivat yhdessä ulos.
Grimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa; varmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti seinää vasten.
-- Ah, -- huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita otsaltaan, -- kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!
D'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän jännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi hiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla puolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti ystävänsä olkapäätä:
"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua."
Aramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen kättänsä. Aramis nousi varovasti.
"Atos nukkuu vasemmallasi", kuiskasi d'Artagnan; "valmistele häntä niinkuin minä valpastutin sinut."
Aramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten hienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa oli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa aihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan epämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä hänen suulleen.
Gascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen ystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.
"Ystävät", hän virkkoi, "meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta, muutoin olemme kuoleman omia."
"Hm! Taasko?" epäili Atos.
"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?"
"En."
"Kapteeni Groslow."
Kaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa alkoi tehota ystäviin.
"Groslow!" toisti Aramis; "lempo!"
"Mikä se on miehiään, -- Groslow?" kysyi Portos; "en muista sellaista nimeä."
"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän valmistautuu ruhjomaan meidät."
"Ah! kah!"
"Ja hänen perämiehensä, -- tiedättekö, kuka se on?"
"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan", väitti Atos. "Neljän miehen prikissä ei käytetä perämiestä."
"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on perämies, ja tämän nimi on Mordaunt."
Tällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä värähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet eivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä vaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti heidän mieltänsä.
"Mitä tehdä?" kysy Atos.
"Vallata priki", esitti Aramis.
"Ja tappaa hänet", lisäsi Portos.
"Priki on miinoitettu", huomautti d'Artagnan. "Astiat, joiden minä uskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan tulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset, ja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni esittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla."
"Sinulla on siis joku suunnitelma?" virkkoi Atos.
"On."
"Millainen?"
"Luotatteko järjestelyyni?"
"Käske", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.
"No, tulkaa!"
D'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se muistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi sen hiljaa.
"Tässä on tie", ilmoitti hän.
"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni", sanoi Aramis.
"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen kuumat oltavat."
"Mutta me emme jaksa uida maihin."
"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme köyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!"
"Malta", virkahti Atos, "lakeijamme..."
"Me olemme täällä", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud oli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat saapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.
Ystävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä, jonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.
Tämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa mieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten vyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.
"_Mordieu_!" sadatti d'Artagnan; "luulenpa, että me epäröimme! Ja jos meitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?"
"En minä emmi", vakuutti Grimaud.
"Monsieur", tokaisi Blaisois, "minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se minun täytyy sanoa."
"Ja minä en osaa uida ollenkaan", ilmoitti Mousqueton.
Sillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.
"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?" kysyi Atos.
"Niin", vastasi gascognelainen. "No, Atos, sinä kun olet täydellinen ihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita, ja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme."
Ja puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki kiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.
Atos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut; hänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen kiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.
D'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.
Siellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä, ainoastaan pää koholla vedenpinnasta.
Sekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.
Sitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin. Siinä tulivat Aramis ja Grimaud.
"Blaisois tuottaa minulle huolta", virkkoi Atos. "Etkö kuullut, d'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?"
"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla", vastasi d'Artagnan; "veneeseen, veneeseen!"
"Mutta Portos? En näe häntä."
"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala."
Portosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja Blaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain draamallinen kohtaus.
Aaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän veden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä liikkeelle.
"No, no!" kovisti Portos, "veteen siitä!"
"Mutta monsieur", vastusti Mousqueton, "minä en osaa uida; jättäkää minut tänne."
"Ja minut myöskin, monsieur", sanoi Blaisois. "Vakuutan, että minusta koituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä", jatkoi Mousqueton.
"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen", pitkitti Blaisois.
"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä", uhkasi Portos ja tarttui heitä kurkkuun. "Eteenpäin, Blaisois!"
Portoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana vastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi jättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.
"Nyt, Mouston", virkkoi Portos, "et toivoakseni hylkää isäntääsi."
"Voi, monsieur", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, "miksi palasittekaan palvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!"
Ja enemmittä nuhteitta -- lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko todellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa sovelletusta esimerkistä -- Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se oli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt ehdottomasti suistuneensa surman suuhun.
Mutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan. Isäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen kuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena kohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin varassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään kiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.
Samassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän kahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä auttamaan.
"Takaisin, takaisin, kreivi", käski Portos; "tulen toimeen yksin."
Portos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin Adamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella kumppaniensa luo.
D'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja Blaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän kiipesi laidan yli.
"Entä Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Täällä olen!" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin tavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli kiinni sen reunasta. "Oletteko kaikki koolla?"
"Kaikki", vastasi d'Artagnan. "Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?"
"On."
"Katkaise siis köysi ja tule."
Atos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki kiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi paikoilleen.
"Tule, Atos!" kehoitti d'Artagnan jälleen.
Ja hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi veneeseen.
"Jo oli aikakin", virkkoi gascognelainen; "nyt saatte nähdä jotakin ihmeellistä."
SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU
Sallimus
Tuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä vihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.
"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää", lisäsi gascognelainen.
Samassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja aluksen peräpäästä.
Äkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se olisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että ystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin harmaat purjeet ja mustan köysistön.
Varjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot säestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.
Sekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu kädessä.
Nuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä, jotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen oli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit nukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut varastosuojaan.
Kuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?
Mordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen; kostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka Jumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.
Sillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.
Muuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää, mutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.
"Köysi on katkaistu!" huusi merimies; "vene on poissa!"
"Mitä! Venekö poissa?" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen partaalle; "mahdotonta!"
"Niin on kuitenkin asia", vakuutti merimies; "katsokaa itse: vanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää."
Silloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit olivat kuulleet.
Mordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä vielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta kohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja syöksähti itse perässä.
Samassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun tikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti korkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys. Palavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu, sirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen kuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.
Mutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme matruusiansa olivat saaneet loppunsa.
Neljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan murhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan leimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti meripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan sitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta eivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän ympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki palasi pimeään, -- keinuva vene ja aaltoileva meri.
He istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka olivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti ylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen sitä kouristuneesti.
"Totisesti", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean hiljaisuuden, "tällä kertaa lienee kaikki päättynyt."
"Auttakaa, messieurs! Apua!" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi ystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.
"Taaskin hän!" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. "Hitto, onko se mies rautaa?"
"Voi, hyvä Jumala!" mutisi Atos.
Aramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.
"Oi armoa ... älkää jättäkö minua, messieurs ... armoa ... säälikää minua!" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita hyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.
D'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi nyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.
"Monsieur", hän sanoi uimarille, "suvaitkaa poistua. Katumuksenne on liian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa, että alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla ja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon aioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow ja hänen kumppaninsa."
"Messieurs", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, "minä vannon, että katumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta kolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne; tahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä minäkin tein."
"Hyvät ystävät", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana, "olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!"
D'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja Portos istuutui jälleen.
"Katsokaa", jatkoi Atos, "kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan; hän on menehdyksissään, -- minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen kuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää pakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle tuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja..."
"Minä kuolen!" sopersi Mordaunt; "auttakaa! ... auttakaa!..."
"Voittakaamme ainoastaan minuutti", supatti Aramis d'Artagnanille, kumartuen vasemmalle; "vetäisy airolla", hän lisäsi nojautuen oikealle Portokseen päin.
D'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi Atoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli silmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei vastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi Atosta kuolevaan päin.
"Herra kreivi de la Fère!" huusi Mordaunt; "herra de la Fère, teidän puoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!... Missä olette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää ... minä kuolen... Auttakaa, auttakaa!"
"Tässä olen, monsieur", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä Mordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle tavanmukaista; "tässä olen, -- tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen."
Mordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.
"Kas niin, monsieur", virkkoi kreivi, "nyt olette pelastettu; tyyntykää."
"Ah, äitini", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa ilmaisevalla äänellä, "saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta se on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!"
Ja d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin yrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä, Atos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen uhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi säärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut kietoa saaliinsa.
Äännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä, mutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi ainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki näkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat, osoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.
Kauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja hirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin ja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän hievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys. Portos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.
"Voi, Atos, Atos!" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä järisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; "jalo sydän! Onnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!"
"Oi, niin", toisti d'Artagnan, "onnettomat me!"
"Meitä onnettomia!" mutisi Aramis.
Samassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai viiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli havaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset, sitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta ruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa selälleen aallon heittelemänä.
Ruumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi kuutamossa.
"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!" huudahtivat kaikki kolme; "se on Mordaunt!"
"Mutta Atos?" ihmetteli d'Artagnan.
Äkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud ulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka sinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui veneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti ylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä, elpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä ja syleilyistä.
KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU
Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan syödyksi
Syvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän kohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin olisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi katsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken yli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja etenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului ainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.
Portos aloitti puhelun.
"Olen nähnyt paljonkin", hän virkkoi, "mutta mikään ei ole järkyttänyt minua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin olenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta. Rinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan hengitetyksi vapaasti."
Ja Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa hänen keuhkojensa laajuudelle.
"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos", huomautti d'Artagnan; "me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä hetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan ei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan veneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja silloin olemme hukassa."
Mousqueton huokasi raskaasti.
"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan", muistutti Atos; "niin, kiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on niin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen meitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät? Ei suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa vieläkin." Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. "Tuolla on Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana; se kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan kuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme kyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita -- viisi meistä ainakin -- että saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se ponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota kaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai Portsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet, niin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta, että me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka korjaa meidät."
"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään pohjoiseen!"
"Silloin kävisi toisin", myönsi Atos; "pääsisimme maihin vasta Atlantin takana."
"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään", virkahti Aramis.
"Se on enemmän kuin luultavaa", vastasi kreivi de la Fère.
Mousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.
"Mitä nyt, Mouston", kysyi Portos, "miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy kyllästyttäväksi!"
"Minun on vilu, monsieur", ilmoitti Mousqueton.
"Mahdotonta", väitti Portos.
"Mahdotontako?" kummeksui Mousqueton.
"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä sään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!"
"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua peloittaa!"
"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen."
"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on joukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet, kuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä."
"Entä sitten?"
"Ka, monsieur", jatkoi Mousqueton, "noissa kirjoissa puhutaan paljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on edessämme."