Part 57

"Odotan teitä, monsieur."

"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka aloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä neuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä totta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon saavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän mahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas, kolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse vastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut; en käy taisteluun muulla ehdolla."

Ystävykset silmäilivät toisiaan.

"Se on kohtuullista", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat valinnan osuvan heihin.

Atos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin merkitsi mukaantumista.

"No niin", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen hiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, "minä valitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti itseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään kreivi de la Fèren nimeä!"

Atos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä suureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan liikkumattomana ja vaiti:

"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on mahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle."

Ja hän istuutui jälleen.

"Kas", virkahti Mordaunt, "siinäpä jo yksi, jota jänistää!"

"_Mille tonnerres_", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan, "kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!"

"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan", pyysi Atos surumielisesti ja halveksivasti hymyillen.

"Onko se päätöksesi, Atos?" tiukkasi gascognelainen.

"Peruuttamattomasti."

"Hyvä on, ei siitä sen enempää."

Hän kääntyi Mordauntiin sanoen:

"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille kunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa."

"Kun en saa taistella hänen kanssaan", vastasi Mordaunt, "niin en suurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne hattuun, niin otan lapun umpimähkään."

"Siinäpä aatos", sanoi d'Artagnan.

"Se keino tosiaan tepsii", yhtyi Aramis.

"Kun en minä sitä hoksannut", päivitteli Portos, "ja kuitenkin se oli niin yksinkertainen."

"Kuulehan, Aramis", pyysi d'Artagnan, "kirjoita sinä meidän nimemme sillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille varoituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin herttuan."

Mordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi käsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen voikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin se oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.

Aramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan kolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen nimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta nyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen. Aramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle miehelle.

Mordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän halveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.

"Sinua käärmeen sikiötä!" mutisi d'Artagnan; "luopuisin kaikista kapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun nimeni!"

Aramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän tekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.

"D'Artagnan!" hän luki kaikuvasti.

D'Artagnan huudahti ilosta.

"Ah", kiitti hän, "taivaassa on siis oikeutta!"

Hän lisäsi Mordauntiin kääntyen:

"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä tehtävänä?"

"Ei mitään, monsieur", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan miekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja vihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen tyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti valmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen. Hän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa anturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo toistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli äskenkin havainnut.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi hän viimein.

"Minähän odotan teitä, monsieur", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä ja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.

"Pitäkää siis varanne, monsieur", kehoitti gascognelainen, "sillä minä käyttelen säilää melko hyvin."

"Samat sanat", vastasi Mordaunt.

"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!"

"Vielä hetkinen", pyysi nuori mies; "antakaa minulle kunniasananne, messieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen."

"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!" kivahti Portos.

"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä herrasmies äsken sanoi."

"Siihen täytyy olla muu peruste", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen ja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.

"Kautta aateliskunniani!" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.

"Siinä tapauksessa, messieurs", esitti Mordaunt, "suvaitkaa asettua johonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka taisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt, muutoin tässä tulee ahdasta."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Aramis.

"Tämäpä metkuilua", murisi Portos.

"Siirtykää, hyvät herrat", kehoitti d'Artagnan; "ei sovi jättää isännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti, mihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, -- se minun on sanottava kaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa."

Tämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos ja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta kaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan, kun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle. Valaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.

"No", kysyi d'Artagnan jälleen, "oletteko viimeinkin valmis monsieur?"

"Valmis olen", vastasi Mordaunt.

Kumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti kalahtamaan ristikkäin.

D'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa vastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän teki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.

"Kas, kas!" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen vastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään menettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin salama.

Mordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että miekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen ulkopuolelle.

"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki", sanoi d'Artagnan.

"Niin", mutisi Aramis, "mutta huvittele silmät auki!"

"_Sangdieu_, pidä varasi, veikkonen!" kehoitti Portos.

Mordaunt hymyili vuorostaan.

"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!" arvosteli d'Artagnan. "Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?"

Mordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa, osoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut tapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla, joka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa vastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää, sattumatta rintaan.

Mordaunt astahti askeleen taaksepäin.

"Kas, te muutatte juonta", puheli d'Artagnan, "te käännytte? Kuten haluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä hymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan, kuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun olette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin, mitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin rehellisyyttä ja avomielisyyttä."

Tähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden vaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä vastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut mitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli vaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.

Hän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa gascognelaista.

"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä", sanoi d'Artagnan; "sillä veitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!"

Ja hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä, mutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen, ja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin tapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka piankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.

"Ahaa", huudahti d'Artagnan, "sen pitemmälle ette pääse puikkimaan, ystäväiseni! Hyvät herrat", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja rypistäen silmäkulmiaan, "oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna seinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä..."

Ja sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin. Kaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt käsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun kulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.

D'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia. Hänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua tai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu kuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan luonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja nopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti seinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja ovenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se olisi ollut lasia.

D'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.

Mordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut selin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen kohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja painaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin teatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.

Gascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon rautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin veren jähmettymään suonissa.

"Tänne, veikkoset!" huusi d'Artagnan; "murtamaan tämä ovi!"

"Se on itse paholainen", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.

"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!" karjui Portos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun kätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.

"Sen parempi", jupisi Atos kumeasti.

"Sitä aavistinkin, _mordioux_!" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään turhilla ponnistuksilla; "sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli pitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin hänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt tällaista?"

"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä, pimeyden ruhtinas!" huudahti Aramis.

"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!" virkkoi Atos ilahdustaan salaamatta.

"Totta toisen kerran", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja jättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, "sinä heikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et siis oivalla asemaamme?"

"Mitä nyt -- mitä asemaa?" kysyi Portos.

"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan", jatkoi d'Artagnan. "Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt uhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano suoraan!"

"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!"

"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo lähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin suurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä! Jos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa."

"Olet oikeassa, lähdetään!" yhtyivät Atos ja Aramis.

"Ja minne?" tiedusti Portos.

"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten -- jos Jumala suo -- Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen. Aluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä vastoinkäymisissä."

Ja ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti miekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan oven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.

Katuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia, mutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.

NELJÄSKAHDERSATTA LUKU

Priki "Salama"

D'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa menetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi vihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi ehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet arvoisensa vastustajan.

Huolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen käytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.

Naapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja hengähtämään.

-- Hyvä! -- tuumi hän; -- eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen naarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja minä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja Kaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään, sillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, -- ja heidän on kuoltava, kaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas on heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi hajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät, niin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän edelleen!

Ja Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä ratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä. Vajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.

Kasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen tallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin kuluttua hän oli Greenwichissä.

"Tuossa on satama", hän jupisi; "tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä, olen heistä voitolla puoli tuntia ... kenties tunnin. Minua pöhköä, olinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt", lisäsi hän kohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi köysien ja mastojen välitse, "'Salama', missä onkaan 'Salama'?"

Juuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin vastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja läheni Mordauntia muutamin askelin.

Mordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen ilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan, siirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.

Mordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan hänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies oli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja verhosi hänen kasvonsa.

"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir", kysyi hän, "pistäytyäksenne pikkuisen merelle?"

"Suoraa päätä", vastasi Mordaunt, "ja Koirasaarelle päin menossa."

"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir? Taitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä katkaisemaan taivalta, nopea..."

"Kuin salama", vastasi Mordaunt.

"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota tarvitsette."

"Niin alan uskoa", sanoi Mordaunt, "etenkin jos te ette ole unohtanut erästä tunnusmerkkiä."

"Se oli tällainen, sir", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta nenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.

"Hyvä, hyvä!" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. "Meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja viekää minut alukseenne."

"Entä kumppaninne?" kysyi merimies; "teitä piti tietääkseni olla neljä, ja lakeijoita lisänä."

"Kuulkaahan", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, "minä en ole se, jota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset luulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle, niinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen hänen asioillaan."

"Tosiaan", vastasi laivuri, "minä tunnenkin teidät; olette kapteeni Mordaunt."

Mordaunt hätkähti.

"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa kauluksen ja paljastaen kasvonsa, "ystäviähän ollaan."

"Kapteeni Groslow!" huudahti Mordaunt.

"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän uskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?"

"Ei, ei; kaikki on ennallaan."

"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema..."

"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai kenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä."

"Mitä varten sitten te tulette tänne?"

"Astuakseni alukseen teidän kanssanne."

"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?"

"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole ketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?"

Groslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.

"Patrick", virkkoi Groslow, "vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin. Jos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan irlantilainen herrasmies."

Merikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.

"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?" kysyi Mordaunt.

"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin pimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he."

"Totta kyllä", myönsi Mordaunt, "ja he eivät tule teitä ajatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?"

"On."

"Lasti on saatu?"

"On."

"Viisi täyttä tynnyriä?"

"Ja viisikymmentä tyhjää."

"Oikein."

"Viemme portviiniä Antwerpeniin."

"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa vartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin."

"Valmis olen."

"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani."

"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän ei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis noudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä."

"Hyvä on. Lähtekäämme siis."

He astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty laituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli sitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän vuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi soutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta merikasvatuksestaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien liudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt eroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän tai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.

Heidän lähetessään "Salamaa" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki miehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.

"Tekö siellä, kapteeni?" kysyi mies.

"Niin; heitä alas nuoratikkaat."

Vene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja painui laivan kupeelle.

"Astukaa ylös", virkkoi Groslow kumppanilleen.

Vastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi ja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään tottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen puutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.

Kuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt edes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.

Mordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen tilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.

Kapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan matkustajille.

"Ja he", kysyi Mordaunt, "missä he saavat asuntonsa?"

"Aluksen toisessa päässä", vastasi Groslow.

"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?"

"Ei yhtään mitään."

"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nyt Greenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?"

"On se, jolla tulimme."

"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta."

"Oikea piroogi se on."

"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se kelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä. Varustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään ilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin vahvistavaa."

"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?"

"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma siitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti kasvojanne, jotta he eivät tunne teitä."

"Kyllä minä varon!"

"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä."

Torninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa hämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin vieriessään taivaanlaella.

Groslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi sisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä huolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti, veden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.

Oli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi maihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle pakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin nelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.

"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua", tuumi hän. "Ei ollut aikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat."

Siellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona d'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät ikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos hyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli vedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina varovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena hevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.

Epätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli Groslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu satamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään hän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli niin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton nähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein tarpeetonkin.

Hämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut Roger.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.

"Tahdon sanoa teille, mylord", vastasi Groslow koettaen matkia irlantilaista murretta, "että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se on turha vaiva."

"Kuinka niin?" kysyi Atos.

"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta minä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua puolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät minulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt teidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti sitten viedä ne herrat, minne he halusivat."

Ja Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt Mordauntille.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Atos.

"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa, jos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa muussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan."

"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?" kysyi Atos ranskaksi.

"Mitä ensiksikin hän puhelee?" tiedusti tämä vastaan.

"Ka, se on totta", virkahti Atos, "minä unohdin, että sinä et ymmärrä englanninkieltä."

Ja hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.