Part 54

Mestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa korkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä näky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai kymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä kyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään. Yläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla murtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä, jättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet, joita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella iskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja korjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.

Oli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta kuningas valitti.

"Hyvät ystävät", hän sanoi, "ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin, minä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta."

Rautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain; mutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan hämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.

Polvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat alempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti työmiehen piirteet.

Mies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa huulilleen.

Parry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.

"Hyvä, hyvä", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; "sanokaa kuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä sikeämpää."

Näitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan merkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten hurja naurunhörähdys.

Parry poistui, luullen uneksivansa.

Kaarlo odotti häntä kärsimättömästi.

Samassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana päänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.

Kuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven ja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.

"Sire", hän sanoi hiljaa, "tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka aiheuttavat niin suurta jyskettä?"

"En", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; "mistä sen tietäisin? Tunnenko niitä miehiä?"

"Sire", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä hiljaisemmin, "sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa."

"Rakentamassa minun mestauslavaani!" virkahti kuningas hämmästyneenä.

"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin."

"Hiljaa!" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. "Sinä näit heidät?"

"Puhuttelin heitä."

Kuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti. Lyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas vuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle. Parvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi tumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.

Kaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla ystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen sydämessään.

Parry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen avulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli kiinnitettävä.

Seinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon alle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa välikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa permannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi silloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan mustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle varattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän kumppaninsa kanssa.

Vartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa, nähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.

Lähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme maininneet.

Tämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin kaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos raateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois Portoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden koristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden tunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa muuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi sen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä. D'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi naulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi sarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien näkyvistä mestauslavan rungon.

Päivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu roihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja 30 p:n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen sen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät olleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun ensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle varatut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi hänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle peitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin tarpeellinen ylellisyys.

Atokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen kuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä aikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.

D'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja Portos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo, tunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.

Kaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista Whitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Ennen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon Atos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä kuninkaan luo.

"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä", toivotti Atos. "Kerro kuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee heti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin pitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla ennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin se tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa kovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa pidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi, niin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin älkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas."

"Ole huoletta", vastasi Aramis, "minä vien mukanani kaksi tikaria, antaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?"

"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi osoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos ottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu paikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä paadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon keksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme ehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut."

"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme."

Atos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. "Tämä sinulle", hän sanoi; "jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan häntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös kunnon Portosta. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastasi Aramis. "Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas pelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta kättä."

Aramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi hotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä. Hän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan takkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat kylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin kehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä rohkeimpia suunnitelmia.

Aramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen nyökkäyksellä ja Portos sanoilla.

"Mainiota!" virkkoi jälkimmäinen; "me muuten olemmekin paikalla pakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme oleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme hyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei kelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee yhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin hävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte te neljänneslieuen päähän."

Aramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi pukua.

"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo", hän sanoi. "Laita sinä aseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä."

"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää häntä valppaasti silmällä."

"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään toimettomana."

"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni hetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin tanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja onpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy niin huonosti!"

Aramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin syleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle pyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo ilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että kuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä tapauksessa, että hän halusi kuulla messua.

Piispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä. Aramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja alakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät Whitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta ei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten edellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja kaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne pyövelinpölkky oli jo nostettu.

Kuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen toiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä. Piispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta eilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin lausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi vieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi heitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki peräytyivät.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:

"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen apulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla. Kuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen jo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa, ja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta ainakin huomiseen."

"Mutta kreivi de la Fère?" kysyi kuningas.

"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko ja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan."

Vapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti lattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja varovaisia nakutuksia vastaukseksi.

"Se, joka vastaa minulle", virkkoi kuningas, "on siis...?"

"Kreivi de la Fère, sire", sanoi Aramis. "Hän raivaa tietä, jota teidän majesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon marmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna."

"Mutta minulla ei ole mitään työkalua", huomautti Parry.

"Ottakaa tämä väkipuukko", vastasi Aramis; "mutta varokaa tylsyttämästä sitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin kiskoksen."

"Oi, Juxon", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut kuninkaanne..."

"Joka on vieläkin ja ainiaan", virkahti Juxon suudellen hallitsijan kättä.

"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka näette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden kahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä oleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut."

"Sire", vastasi Juxon, "toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän, lähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten ystävienne puolesta."

Maanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului vakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta melua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.

Melu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten askelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina; kaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja tavallaan juhlallisesti.

Huoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle astui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen totisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki hänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava mestauslavalle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Aramis Juxonilta.

Juxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin Aramiskin.

"Se tapahtuu siis tänään?" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli huomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.

"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi aamupäiväksi?" vastasi mustapukuinen mies.

"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin", huudahti kuningas, "Lontoon pyövelin käsissä?"

"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire", ilmoitti parlamentin valtuutettu, "mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi lykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja hengelliset asianne."

Lievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana liikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.

Mutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää sykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään tämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.

Hän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

"Kas niin, hyvä ystävä", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti hymyillen, "olkaa miehuullinen!"

Sitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:

"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät luullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia Herran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä viimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?"

"Kyllä, sire", vastasi parlamentin valtuutettu.

Ja hän vetäytyi pois.

Tointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

"Voi, herra piispa", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin "missä on Jumala? Missä on Jumala?"

"Poikani", vastasi piispa lujasti, "te ette näe häntä, syystä että maailman intohimot hämärryttävät katsettanne."

"Ystäväni", haastoi kuningas Aramiille, "älä heittäydy noin toivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun uskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme palkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu, äläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle murhetta."

"Niin, sire", myönsi Aramis, "niin, te olette oikeassa; ihmiset minun on otettava tästä tilille, ja sen teenkin."

"Istuutukaa, Juxon", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, "sillä nyt on teidän kuunneltava rippiäni. Jääkää", hän virkkoi Aramiille, joka liikahti poistuakseen; "samoin sinä, Parry. Minulla ei ole salaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa kaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma ei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne."

Juxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen ja aloitti rippinsä.

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU

Remember!

Ripityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten saada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt pitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.

Kuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty kello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin suurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota väenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat ja jälkimmäistä myrskyt.

Kuninkaan lapset saapuivat, -- prinsessa Charlotte ja Gloucesterin herttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät kyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha poika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat itävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten nähden hän ei antanut luontonsa heltyä.

Kaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä, joita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen luokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän kääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana niiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan perinnön.

Hän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti tätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten hän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen hänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.

"Poikani", hän sanoi, "tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä kaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi, älä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut luonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut kuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin herttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen tietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi tulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että sinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen oikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, -- kuuntele minua tarkoin poikani, -- jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he ottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla levollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno, poikani."

Lapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:

"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne..."

Kaarlo keskeytti hänet.

"Henry", hän sanoi, "puhuttele minua isäksesi."

"Isä", toisti lapsi, "minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa minut kuin tehdä minusta kuninkaan."

"Hyvä on, poikani", virkkoi Kaarlo. "Syleile minua nyt, ja sinä myös, Charlotte, älkääkä unohtako minua."

"Voi, emme koskaan, emme koskaan!" huudahtivat molemmat lapset kietoen käsivartensa kuninkaan kaulaan.

"Hyvästi!" toivotti Kaarlo; "hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois, Juxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla."

Juxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa huostaan.

Ovet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua sisälle.

Nähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas muisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän ei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä toiveissa.

Hän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua merkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen työhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai esimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.

Kaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja kuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut. Kärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä, mutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.

Tätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus vallitsi kuninkaan huoneessa.

Silloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon ja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina häiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin aukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman päässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi mestauslavan permantona.

Sorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja epäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen hätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa verhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan telineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana muskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka lainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.

-- Mitä onkaan tapahtunut? -- oudosteli Atos vapisten vielä enemmän kuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. -- Väki tunkeilee, sotamiehet ovat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan, näen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala, ovatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!

Äkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja verkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin olisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse mestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja katsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen sydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.

Yleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt Whitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät ilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.

Niiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan kuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen kohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit melkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä siinä nähtävästi asettui paikoilleen.

Samassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen yläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:

"Herra eversti, haluan puhua kansalle."

Atos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui mestauslavallaan.

Kaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan kulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa päätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.

Silloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja kansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren suojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota hän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut sille piilunsa.

Se oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän miehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta levollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan muutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa mestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät mestauslavan kumpaisellekin sivulle.

Naamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki olivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka oli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä saattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli lykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin, mutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan mustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä kasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.