Part 52

Ystävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa, kun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon saapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos, joka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä kuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin varpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa, päästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse d'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen ääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis keräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia Kaarloa vastaan.

Atos palasi epätoivoisena.

"Hyvä ystävä", virkkoi hänelle d'Artagnan, "sinä olet hyödyttömästi itsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä puolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja yleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti hauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa. Mietinpä asiaa."

Jo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui keskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan _Parliament's billistä_, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I valtiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä haastettiin tuomiolle.

D'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos oli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.

"Parlamentti!" huudahti Atos; "ei ole mahdollista, että parlamentti on julkaissut sellaisen säännöksen."

"Kuulehan", sanoi d'Artagnan, "minä osaan hyvin vähän englanninkieltä; mutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo _Parliament's bill_ voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin parlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli _God damn_, kuten täällä sanotaan."

Samassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.

"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?" kysyi Atos englanninkielellä.

"On, mylord, -- puhdas parlamentti."

"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?"

"Hyvä mies", keskeytti d'Artagnan, "kun minä en ymmärrä englanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa keskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte mielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta."

"Aivan oikein", virkkoi Aramis.

Portoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän kalusi lihaista kuorta.

"Kysyitte siis...?" aloitti isäntä espanjaksi.

"Minä kysyin", sanoi Atos samalla kielellä, "onko täällä kaksi parlamenttia, puhdas ja puhdistamaton."

"Jo nyt otti lempo!" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja silmäillen ystäviänsä ällistyneenä; "minä siis ymmärrän nyt englanninkieltä? Käsitänhän puheenne."

"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen", selitti Atos vakavana kuten aina.

"Oh, turkanen!" pahoitteli Portos; "sepä noloa, sillä muutoin olisin osannut yhden kielen lisää."

"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor", selitti isäntä, "tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut."

"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia", tokaisi d'Artagnan; "minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja koadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä tavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan."

"Mikä se eversti Pride on miehiään", kysyi Aramis, "ja miten hän menetteli parlamentin puhdistamisessa?"

"Eversti Pride", kertoi espanjalainen, "on entinen ajuri, hyvin järkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille erään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli viisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse. Parlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä oli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat voineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi heidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos edustajahuoneesta."

"Erinomaista!" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti suuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.

"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?" kysyi Atos.

"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat julistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion."

"Totisesti", huomautti Portos majesteetillisesti, "he olivat enemmistönä."

"Ja te luulette", virkkoi Aramis, "että hän suostuu asettumaan sellaisen tuomioistuimen eteen?"

"Hänenhän täytyy", vastasi espanjalainen; "jos hän yrittäisi kieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen."

"Kiitos, herra Perez", sanoi Atos; "nyt olen saanut riittävästi valaistusta."

"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos", kysyi d'Artagnan, "ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme Harrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?"

"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan", väitti Atos; "hänen puoluelaistensa äänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä.

"Mutta", huomautti Aramis, "jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa, niin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä kaikki."

D'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.

"Saammehan nähdä", virkkoi Atos, "sillä me kaiketi lähdemme istuntoon saapuville."

"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa", ilmoitti isäntä, "sillä se alkaa huomenna."

"Vai niin", sanoi Atos, "oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen kuin kuningas saatiin vangiksi?"

"Epäilemättä", arveli d'Artagnan; "siihen tietenkin ryhdyttiin samana päivänä kuin hänet ostettiin."

"Te tiedätte", muistutti Aramis, "että jos Mordaunt-ystävämme ei päättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun alkuhommia."

"Tiedätte myös", lisäsi d'Artagnan, "että missä hyvänsä herra Mordaunt osuu tielleni, minä surmaan hänet."

"Hyi, mokomaa heittiötä!" virkahti Atos.

"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö", vakuutti d'Artagnan "Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi, että sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni; sanonkin sinulle nyt, -- ajattele siitä mitä tahansa, -- että minä tapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu."

"Ja minä", tokaisi Portos.

"Minä myös", lisäsi Aramis.

"Liikuttavaa yksimielisyyttä!" huudahti d'Artagnan; "sellainen soveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros kaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän askeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa."

"Niin, oluen muutteeksi", sanoi Portos.

Ja ystävykset läksivät jaloittelemaan.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU

Oikeudenkäynti

Seuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean tuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..

Kadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat rakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan kohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon elävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät Aramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja antoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti muuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä. Tapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi Portokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja Portos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa harrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja joutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen ystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että olivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän matkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta, onnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli kuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että he saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä mahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.

Koko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä olivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle. Tämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä, tuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä, lukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista ihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei ollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.

Penkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko yleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja istuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello yksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän astui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen näköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin saapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä haastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.

Tuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas nöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään anastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo I:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.

Sanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi toisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan eteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä ruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.

Mukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.

Kaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta; tämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai lujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania peloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja levollinen.

"Toivottavasti", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, "sinä otat esimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman suuhun tässä häkissä."

"Ole huoletta", vastasi Atos.

"Kas, kas", jatkoi d'Artagnan, "näyttää siltä kuin pelättäisiin jotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain pertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on varattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja musketit tehoavat tänne lehtereille."

"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä miestä", lateli Portos laskien vastatulleita.

"Hei", tokaisi Aramis, "sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni kannattaa hänetkin lukea mukaan."

"Istu ja pala!" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän oli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti muskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä lehtereitä.

"Lieneekö hän tuntenut meidät?" pitkitti d'Artagnan; "siinä tapauksessa esitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle tyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani mukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi."

"Ei", vastasi Aramis, "hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin kuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan! Vihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?"

"Katkeramminkin", vastasi Atos; "me olemme ottaneet häneltä ainoastaan äidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden."

"Se on totta", myönsi Aramis; "mutta hiljaa, presidentti puhuttelee kuningasta."

Presidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.

"Stuart", hän virkkoi, "kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää oikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä."

Kuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan olleet hänelle lausuttuja.

Presidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta kuulunut.

Sadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan seitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen osallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.

"Ryhdyn siis nimihuutoon", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että jäsenistä puuttui kolme viidennestä.

Hän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä. Edelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan kuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt äänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen kertaan.

Tuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta juhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet tahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.

"Eversti Fairfax?" toisti Bradshaw.

"Fairfax?" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan naiseksi; "hän on liian järkevä tullakseen tänne."

Tavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä rohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee häntä kaikelta kostolta.

"Naisen ääni!" huudahti Aramis. "Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi nuori ja kaunis!"

Ja hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.

"Kautta sieluni", jatkoi Aramis, "hän on viehättävä! Katsohan, d'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin tuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene."

"Hän on lady Fairfax itse", ilmoitti d'Artagnan. "Muistathan hänet, Portos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona."

Tuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha, ja nimihuutoa jatkettiin.

"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että koolla ei ole riittävää lukumäärää", huomautti kreivi de la Fère.

"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka hän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee hänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan kostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se hetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!"

"Kuningas on todella komea", virkkoi Portos, "ja katsokaa, kuinka huolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa vähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!"

Nimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan kannekirjaa.

Atos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka tuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa oikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.

"Sanoinhan sen sinulle, Atos", virkkoi d'Artagnan olkapäitään kohauttaen. "Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele -- liiaksi tulistumatta, minä pyydän -- mitä pikku kamaluuksia tuo mustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella luvalla ja etuoikeudella."

Ei ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja häväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut kuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan kuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu häväistä.

Kaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi herjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat; kun viha kuohahteli liian selvästi, -- kun syyttäjä tekeysi ennakolta pyöveliksi, -- silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli silti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki varomattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä kuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.

D'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se ansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä järkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.

"Totta on", hän virkkoi, "että jos varomattomuudesta ja kevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee rangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä hyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii."

"Missään tapauksessa", vastasi Aramis, "ei rangaistus saisi kohdistua kuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain ensimmäinen pykälä kuuluu: _Kuningas ei voi rikkoa_."

"Minä", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan häntä, "minä puolestani -- jollen siten häiritsisi tilaisuuden juhlallisuutta -- hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella loikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten sieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo viheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia. Sillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi keinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen kanssaan."

Atos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi pureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota loppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota pitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja järkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.

Samassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:

"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä."

Ne sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni -- ei naisen, vaan raivostuneen miehen -- kajahti d'Artagnanin takaa.

"Sinä valehtelet!" karjaisi tämä ääni; "yhdeksän kymmenesosaa Englannin kansasta inhoaa noita herjauksia!"

Tämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet sitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti sinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme muutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen silmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet, joiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä. Kiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia ja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa olivat:

"Ampukaa tuolle lehterille!"

Mutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä, Portoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät käytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon, sillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta katsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo määrätyn verilöylyn.

Kaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella kädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti toisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.

Kalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka kädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen haki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin toimin.

Istuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei kukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan alas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja uteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.

Vihdoin palasi rauhallisuus.

"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?" kysyi Bradshaw kuninkaalta.

Yhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan majesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn sävyllä:

"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa Newcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta puolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin, te ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän, ja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos olettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti lakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi sen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet minulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi teidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain pyöveleikseni."

Ja haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa tyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.

"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!" mutisi Kaarlo ylpeästi, suunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi näyttäytyneet; "he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä puoltajia ja kuolleena murehtijoita."

Mutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan Jumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki ainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää vihaa ja säälittömyyttä.

"No niin", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen ehdottomasti pysyä puhumattomana, "me tuomitsemme teidät vaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta, valtanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee kuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä nyt kieltäydytte."

Kaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot hiestä kosteina:

"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin kiihdyttää?"

"Voi, sire", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, "sire, älkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos."

"Minkätähden, Parry?"

"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!"

"Mutta mikä siellä on? Sano!" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea tiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.

"Siellä on -- mutta ettehän katso sinne päin, sire? -- siellä pöydällä on nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on hirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen."

"Niitä houkkioita!" huudahti Kaarlo; "he luulevat minua siis yhtä raukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta; kiitos, Parry!"

Kuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla puolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden kiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai kolkkoa heijastusta.

Sen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.

"Kas vain", hän sanoi nauraen, "piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan niille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita, pyövelin piilu", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla ruokokepillään, "ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti odottaen, että sinä annat minulle takaisin."

Ja kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui edelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat sulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen kuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.

"Tosiaankin, Parry", pitkitti kuningas poistuessaan, "kaikki nuo ihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua intialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut näkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen yhtä karski kuin teurastaja!"

Nämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä rivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat nähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat menettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia kasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.

-- Mikä suunnaton väkijoukko, -- hän ajatteli -- eikä ainoatakaan harrasta ystävää!

Hänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat vastasi hänelle ääni ihan läheltä:

"Kunnia kukistuneelle majesteetille!"

Kuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.

Siinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut tahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen osoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.

Mutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.

Lyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.

"Voi", huudahti Kaarlo, "se oli kovin ankara rangaistus pienestä virheestä."

Ahdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten muodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen aikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus Natsaretilaista.