Part 51

"_Mordioux_!" vasasi d'Artagnan; "täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö sitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt muutakaan neuvoa keksimään."

"Kuulehan", sanoi Aramis, "tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten menettelemme?"

"Olen laatinut kaksi suunnitemaa", kertoi d'Artagnan.

"Kuulkaamme ensimmäinen", virkkoi Aramis.

"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, -- ja tämä merkki on sana _vihdoinkin_, -- niin te kaksi survaisette tikarinne kumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme samaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten tasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi antautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat, jolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja vastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän täytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin voimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä, mutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä sisälle heti kun kuulette nujakkaa."

"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?" huomautti Atos.

"Mahdotonta!" vakuutti d'Artagnan; "nuo oluensärpijät ovat liian raskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava kurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää kirkumasta."

"Hyvä juttu!" arveli Portos; "siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu."

"Kauheata, kauheata!" huudahti Atos.

"Joutavia, sinä tunteellinen sielu", sanoi d'Artagnan, "pahempaakin sinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen", hän jatkoi, "jos sinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se leikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää, ja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin."

"Ei", vastasi Atos, "olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa; suo anteeksi!"

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.

"Herra kapteeni Groslow", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä, "ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän odottaa heitä."

"Missä?" kysyi d'Artagnan.

"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa", vastasi jyrkkä puritaanilainen sotamies.

"Hyvä on", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot olivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta; "hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme."

Puritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan hevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen askeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta ja ratsailta laskeutumatta.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Peliseura

Kello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten kapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.

D'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli kumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota sinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset seurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit ainakin.

"Totisesti", virkkoi Groslow heidät nähdessään, "tuskinpa enää rohkenin odottaakaan tuloanne."

D'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin."

"Ja minkätähden?" kysyi Groslow.

D'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.

"Ahaa!" arveli Groslow; "heidän valtiollisten mielipiteittensä takia? Mitäpä minä niistä! Päin vastoin", hän lisäsi nauraen, "jos he tahtovat nähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä."

"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?" kysyi d'Artagnan.

"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme ihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne? Vakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella."

"Kuuletteko?" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.

"_Very good_!" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven. "Näyttääkseni teille tietä, messieurs", hän lisäsi ja astui sisälle etummaisena.

D'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin tavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen; Aramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.

Kaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan kamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset astuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut siis tulossa teurastus, vaan ottelu.

Siitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.

Kaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa vuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.

Päänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla äänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin antautua seuraamaan hänen lausuntaansa.

Mustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä kasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia piirteitä.

Tuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas oli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja kehoitti hymyillen:

"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen."

Groslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten jälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa tullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja liikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle kuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan, kääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen ikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.

"Mainiota", kehaisi gascognelainen; "_cap de Diou_, tepä toimitte kuin parahin kenraali!"

"Luuletteko", kysyi Groslow, "että Stuart pakenee minun vartioidessani häntä?"

"En, totisesti", vastasi d'Artagnan, "jollei hänelle sada ystäviä taivaasta."

Groslowin kasvot säihkyivät.

Kun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen ajan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin häpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti tunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.

Parry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.

"Mitä ajattelet, kun keskeytät?" kysyi kuningas. "Jatkahan, hyvä Parry, ellet ole väsynyt."

"En ollenkaan, sir", vastasi kamaripalvelija.

Ja hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.

Etuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi sytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.

"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän", sanoi Groslow. "Minä asetun vastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin nykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan."

Atos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen rypistetyin silmäkulmin.

"Oikein", vastasi d'Artagnan; "te, herra kreivi de la Fère saatte sijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier d'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat minun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta."

D'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai haastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä, puhuakseen heidän kanssaan katseilla.

Kuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn nimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta ylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän käsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.

Samassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä Jeremiaan värssyn:

"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain sanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen."

Nuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi heille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.

D'Artagnanin silmät loistivat ilosta.

"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani", hän virkkoi laskien parikymmentä pistolia pöydälle.

"Niin", vastasi Groslow.

"No", jatkoi d'Artagnan, "minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria aarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me emme lähde täältä viemättä sitä mukanamme."

"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani", huomautti Groslow.

"Sen parempi", sanoi d'Artagnan. "Taistelu, hyvä herra kapteeni, taistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me haluamme."

"Ka, tiedän hyvinkin", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; "te ranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja."

Kaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko puna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän väsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista lähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen peitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo mainitsemme.

Atos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen makuulle vaatteissaan.

Peli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän veikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia siirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli ihastuksissaan.

Portos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä pistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin nyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen, eikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat häneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.

Kello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.

"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?" kysyi d'Artagnan kaivaen lisää pistoleja taskustaan.

"Viisi", vastasi Groslow, "joka toinen tunti."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan; "se on hyvin järkevää."

Ja hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.

Kuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.

Ensi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella polven nyhkäisyllä.

Pelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan näkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat sotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen kohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli; ovelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen ihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät lähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka taholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa kärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.

Atos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja hienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen suoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin halliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta häviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.

D'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden sotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo näytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan. D'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan, ja odotettiin ainoastaan sanaa: "Vihdoinkin!" joka oli rynnäkön tunnuksena, kuten muistettaneen.

Hän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat työnsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.

Hän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle ikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että hänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.

"No saakeli!" kirosi d'Artagnan; "taaskin hävisin kaksikymmentä pistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä ei voine kestää pitkälle."

Ja hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.

"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon, yhteen ainoaan, viimeiseen."

"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia", myöntyi Groslow.

Ja hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja ässän itselleen.

"Kuningas", virkkoi d'Artagnan, "sepä hyvä enne. Herra Groslow", hän lisäsi, "varokaa kuningasta!"

D'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen vavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.

Groslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä, niin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.

Kuningas kääntyi pöytään.

"Vihdoinkin!" virkahti d'Artagnan.

Samassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.

Tikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja Harrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.

Tämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.

Groslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty viinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut hänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana kuninkaan kamariin.

"Kaarlo Stuart", hän ilmoitti, "sain juuri määräyksen viedä teidät Lontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa siis heti lähtöön."

"Ja kuka on sen määräyksen antanut?" kysyi kuningas; "kenraali Oliver Cromwellko?"

"Niin", vastasi Harrison, "ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja on saanut sen toimeenpantavakseen."

"Mordaunt!" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.

D'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat menettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat hänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja huudahti hurjasta ilosta.

"Taisimme joutua kiikkiin", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.

"Emmehän vielä", tuumi Portos.

"Eversti, eversti!" huusi Mordaunt; "antakaa saartaa tämä huone, sillä teidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta ja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!"

"Ka, nuori mies", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, "sepä on helpommin sanottu kuin tehty."

Peloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:

"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!"

Samassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa sotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos ja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä olivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti oivalsivatkaan.

"Ampukaa!" kiljaisi Mordaunt; "ampukaa heidät!"

Kaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että ne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan kadunkulman taakse.

Hevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää ohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet ratsastajat ainakin.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan; "kannustakaa!"

He kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota olivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti. Kauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä vaivattomasti.

Viidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.

"Seis!" käski hän.

"Mitä seis?" huudahti Portos. "Täyttä karkua, tarkoitat?"

"En suinkaan", vastasi d'Artagnan. "Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan takaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme Skotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme vastakkaiselle taholle."

Muutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei hevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.

Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon kiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko karautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan siltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Lontoossa

Kavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen rannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan suunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat häntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat jättäneet kauppalan kauas taakseen.

"Tällä kertaa", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä kyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää hölkkäjuoksuksi, "luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten meidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos? Etkö pidä sitä järkevänä?"'

"Kyllä, hyvä ystävä", vastasi Atos; "mutta äskettäin lausuit pari sanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, -- ylvään ja jalomielisen lauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt sitä."

"Oh", tokaisi Portos, "kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa meitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua kiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin, että meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko Englantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta häviölle."

"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti", huomautti Atos, "ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde Englannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?"

"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti tapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko hänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua mistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta."

"Kas, se on toinen asia", sanoi d'Artagnan, "ja se peruste tuntuu minusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen tullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme vain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja, sillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni mukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko kaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää pihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä katajanmarjoista tehtyä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasi Atos. "Winter vei meidät erään miehen luo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien maanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä arvelet, Aramis?"

"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja sen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään Winter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia. Sanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua ja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla luulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina."

"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis."

"Minkä siis?"

"Vaateparsien muuttamisen."

"Joutavia", väitti Portos; "minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän viihdymme nykyisissämme mainiosti!"

"Jotta ei meitä tunnettaisi", selitti d'Artagnan. "Vaateparsillamme on erikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi silmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä niin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että niiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai rangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen havainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita siihen väriin."

"Mutta löytänetkö sen miehen?" kysyi Aramis Atokselta.

"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli _Bedford's Tavern_ Green-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan keskikaupungilla."

"Soisin jo olevamme siellä", virkkoi d'Artagnan, "ja meidän olisi yritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme sortuisivat."

"Kiirehtikäämme siis", sanoi Atos, "sillä jollen laske väärin, olemme tuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä."

Ystävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello viisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi sujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison lähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta saapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan vangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä yksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he olivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin kaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.

Atos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun majataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui nähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla, että hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.

Vaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme Lontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo edellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti Harrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet menneet makuulle siinä pelossa, että Stuart -- kuten he häntä nimittivät -- saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa näkemättä.

Ehdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten muistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä ryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia, vaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos valitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin, Aramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän soturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin housuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain tarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa asussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.

Grimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät vieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin kaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista englantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja laiskan englantilaisen perikuva.

"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen", virkkoi d'Artagnan; "leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme enää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten puritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen silmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä."

Tässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa Aramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa, joka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki nämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää esimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin pideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä harjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja sitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n rahoihin leimattua kuvaa.

"Me näytämme kamalilta", sanoi Atos.

"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää", päivitteli Aramis.

"Päätäni palelee", surkeili Portos.

"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan", lisäsi d'Artagnan.

"Nyt", esitti Atos, "kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei tarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan kuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei voi enää olla kaukanakaan Lontoosta."