Part 5

"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka oli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat harvinaisia."

"Sen uskon hiivatin hyvin!" tokaisi Rochefort. "Kun teillä on sellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin."

"Mutta toiselta puolen", huomautti Mazarin, "mikä todistaa hartaan kiintymyksen?"

"Toiminta", vastasi Rochefort.

"Niin, toiminta kyllä", toisti ministeri miettivästi; "mutta mistä tapaa mitään toiminnan miehiä?"

Rochefort pudisti päätänsä.

"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur", vastasi hän; "te vain haette huonosti."

"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort? No, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon tuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin suuri mies!"

"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään siveellisen säännön?"

"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa kaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi."

"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs sananlasku."

"Miten se kuuluu?" kysyi Mazarin.

"Näin, monseigneur. _Millainen isäntä_..."

"Tunnen sananlaskun: ... _sellainen renki_."

"Ei: sellainen _palvelija_. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset miehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen."

"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?"

"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia palvelijoita, ja kymmenittäin."

"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli häneen tähdättyjä iskuja!"

"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin vaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia, oli hänellä kunnon ystäviäkin."

"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan."

"Minä tunsin henkilöitä", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken tulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, "minä tunsin henkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin terävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa ja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät kruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa."

"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte", huomautti kardinaali itsekseen hymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen, mihin hän halusi vangin johtaa, "nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet kardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan."

"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta onnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle te vastikään halusitte palvelijoita."

"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?"

"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni; koska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon pahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla mitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä, antoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas, minkä sain samasta kädestä ... vanhan laskun kuittaus."

"Voi", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta, "jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!"

"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota te kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi."

"Kuka sitten?"

"Herra d'Artagnan."

"Tuo gascognelainen!" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen kummastusta.

"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de Richelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja valtiotaidossa vain koulupoika häneen verraten."

"Tosiaanko?"

"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne."

"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort."

"Se on hyvin vaikeata, monseigneur", virkkoi aatelismies hymyillen.

"Sitten kertookin hän sen minulle itse."

"Sitäpä epäilen, monseigneur."

"Ja minkätähden?"

"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se salaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle."

"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?"

"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää auttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne."

"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?"

"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä sykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!"

"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani sanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?"

"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen takaan, monseigneur."

"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista."

"Te siis tahdotte, monseigneur?" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin hienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.

"Niin."

"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar ... mahtava kuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar, jolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli aikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko, monseigneur -- te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa ennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi. Saapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki naiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä tunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita, varomattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei sitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti ministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa tanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita teille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen joutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava kuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa, sillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta."

"Niinkö!" virkahti Mazarin.

"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä eivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet isoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli miehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät matkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä tolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät saivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui satamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja toi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni määräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä kukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?"

"Suurenmoista!" virkkoi Mazarin mietteissään.

"No niin, tiedän kymmenen samanlaista."

Mazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.

Kului viisi tai kuusi minuuttia.

"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?" kysyi Rochefort.

"Kyllä vielä -- sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista neljästä?"

"Hän johti koko yritystä."

"Ja kutka olivat ne toiset?"

"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra d'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä yksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla nimillään."

"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön loppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia."

"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut ja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää kummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa, tahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa."

"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette Vincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette häntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?"

"Te ehdotatte minulle mahdotonta", vastasi Rochefort pudistaen päätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.

"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?"

"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen. Oletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen kuningattarelle?"

"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen."

"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas, kuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi vastaanottaa tarjoustanne."

"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei tuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort."

"Ja toisekseen, monseigneur", pitkitti Rochefort. "Käsittänette, että kun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain vaihtaa vankilaa."

"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se olisi teidän taholtanne vilpittömämpää."

"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun ainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin hyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa minulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla teillä, jos mahdollista!"

"Hyvä herra de Rochefort", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä sävyllään, "intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori mies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät. Uskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!"

"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?"

"Päin vastoin, olen päättänyt."

Bernouin astui sisälle.

"Kutsukaa joku talonvartija", käski kardinaali, "ja jääkää luokseni", hän lisäsi ihan hiljaa.

Talonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän hänelle; sitten lausui hän nyökäten:

"Hyvästi, herra de Rochefort!"

Rochefort kumarsi kunnioittavasti.

"Minä näen, monseigneur", hän sanoi, "että minut viedään takaisin Bastiljiin."

"Älykäs olettekin."

"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran, että olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua."

"Teitä, vihollisteni ystävää!"

"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi."

"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa minua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille."

"Sitä toivotan teille, monseigneur."

"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa minulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa."

"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle", mutisi Rochefort peräytyessään, "ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun hetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen tuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut viedäänkään?"

Rochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä eteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa ja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.

-- Ahaa! -- tuumi Rochefort itsekseen; -- tämäpä muuttaakin asiaa aikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin koetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä muuhunkin kuin vanginvartijaksi.

Ja hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta viidenkolmatta ikäinen.

NELJÄS LUKU

Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana

Jäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin mietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi. Mazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille säilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti olla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin kaikki vastustajansa kortit.

"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.

"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."

Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.

Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon; sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä Itävallan Annan luona.

Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV:n kanssa rukouskammiossaan.

Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää; hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.

Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.

Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali Mazarinin.

Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin, äitiinsä katsoen:

"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"

Itävallan Anna punehtui hiukan.

"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta huomautuksia."

"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla tavoin", intti järkähtämätön lapsi.

"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit silloin liian nuori, tietääksesi sitä."

"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."

"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti salaten tyytymättömyyttänsä.

"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää koskaan kuulla mitään."

Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.

Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän näytti pyytävän selitystä edelliseen.

Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin tervehdyksen.

Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.

Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva Beauvaisiin kääntyen:

"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."

Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa ja kalpeni.

Seuraavana hetkenä tuli Laporte.

Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.

"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"

"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame; osoitattehan minut pois."

"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa haitata vointiasi."

"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin katkerasti napisee."

"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"

"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän lisäsi kovalla äänellä.

Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.

"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.

"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."

"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän on teille."

Kardinaali hymyili.

"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian vuoksi. Mitä on tekeillä?"

Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi raskasmielisen näköisenä:

"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota, jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että seuraatte minua Italiaan."

"Miksi niin?" kysyi kuningatar.

"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:

"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"

"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.

"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä. Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:

"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'

"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte minut."

"Kardinaali!"

"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti hymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi teille!"

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on loukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'"

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar..."

"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin kehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä aatelismiehestä!"

"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne, jotka ovat teille vastenmielisiä."

"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali", vastasi kuningatar.

"Minulle?"

"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen hallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?"

"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden maalitauluna oli ensin herra de Richelieu."

"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin kiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun suojelukseni?"

"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te syöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen olisi siliä pappi, että hän on kardinaali."

"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?"

"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun murhauttamisestani."

"Näette nyt, kardinaali", huomautti kuningatar, "että teidän vihollisenne ovat minunkin."

"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla minunkin."

"Minun ystävieni!" Kuningatar pudisti päätänsä. "Voi, sellaisia ei minulla ole enää ainoatakaan!"

"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä kuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?"

"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur; syystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka ensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä, kaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan halveksi häntä."

"No niin", virkkoi Mazarin, "eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä? Etsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne."

"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?"

"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!"

"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään vaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria[9] johtaa nyt kuten aina hänen suosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna siksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de Longueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin ruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva de Guémenée."

"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten ystävienne joukosta."

"Entisten ystävieni?" kertasi kuningatar.

"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä taistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä voittamaan hänet."

-- Mihin hän sillä tähtää? -- ihmetteli kuningatar itsekseen, levottomasti silmäillen kardinaalia.

"Niin", pitkitti jälkimmäinen, "erityisissä tilanteissa on teidän majesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden onnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne avulla."

"Minä olen kärsinyt", sanoi kuningatar, "siinä kaikki."

"Niin", vastasi Mazarin, "niinkuin naiset kärsivät, -- kostaakseen. Mutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?"

"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni", muistutti kuningatar, "vaan päin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia apureita. Luulin teidän tietävän sen."

"Tiedän sen niin hyvin", vastasi Mazarin, "että me olemme toimittaneet hänet Bastiljiin."

"Onko hän päässyt ulos sieltä?" kysyi kuningatar.

"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain johtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?" jatkoi Mazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.

Itävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.

-- Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? -- jupisi hän itsekseen.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"D'Artagnaniako? Malttakaahan -- kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu D'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta poloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Mazarin.

Kuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.

"Mutta, monsieur", virkkoi hän, "luulenpa teidän tahtovan toimittaa minun kanssani kuulustelun?"

"Jolloin te joka tapauksessa", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella äänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, "vastaatte ainoastaan mielenne mukaan."

"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan valaisevampia vastauksia", pyysi kuningatar alkaen käydä kärsimättömäksi.

"No niin, madame", sanoi Mazarin kumartaen, "minä toivoisin teidän jakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät osalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on minulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin."

"Taaskin!" sanoi kuningatar; "minä luulin, että asia oli ratkaistu herra de Beaufortin poistamisella."

"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te ette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku tyynestä vedestä."

"Edelleen", pyysi kuningatar.

"No niin", jatkoi Mazarin, "minua häpäisevät joka päivä teidän prinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka eivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun kärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua, kun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että me olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin vaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä prinssi..."

"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"

"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta _patienza_, kuten me italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."

"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"