Part 47

"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani, jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin tyranniksi.

"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei, siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."

Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.

"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle, joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä on vanha Winterini?"

Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.

"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.

Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.

Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi Winter.

Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.

"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa ruumiiseen.

"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."

"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan: "levätköön rauhassa urhoollinen mies!"

"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset, "antaudutteko vangiksi?"

"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."

"Miekkanne."

Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.

Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.

Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi satulaan.

"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."

Sitten hän äkkiä käännähti.

"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö tuota jaloa ylimystä!"

"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti sydämen."

"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa elää tuon pannahisen ruumiissa!"

Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.

Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli kenraali Oliver Cromwellin vankina.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Oliver Cromwell

"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."

"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."

"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."

"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."

"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.

"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."

Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:

"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."

Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.

Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.

Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.

Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.

Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.

Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.

Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.

"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.

"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."

"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."

"Tulin onnittelemaan teitä."

"Onnittelemaan! Ja mistä?"

"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."

"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.

"Kuinka niin, kenraali?"

"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"

"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.

"Millainen hän on sävyltään?"

Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen huuliltaan.

"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.

"Mitä sanoi hän?"

"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."

"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Puolustausiko hän?"

"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten vastarinta oli mahdotonta."

"Kelle hän luovutti miekkansa?"

"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."

"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."

Syntyi tovin vaitiolo.

"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?" virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.

"Niin, sir."

"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.

"Minun."

"Mikä hänen nimensä oli?"

"Hän oli loordi Winter."

"Setänne?" huudahti Cromwell.

"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."

Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:

"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."

"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen poikansa."

"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen toteutua."

"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."

Cromwell taivutti päätänsä.

"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"

"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.

"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."

"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.

"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.

"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."

Oltiin jälleen tovi vaiti.

"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.

"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet paikaltaan."

"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.

"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."

"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"

"Saivat yöllä."

"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi! Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."

"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."

"Minulle?"

Mordaunt kumarsi.

"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko tyytyväinen minuun, valtiaani?"

Cromwell katseli häntä kummastuneena.

Nuori mies seisoi liikkumattomana.

"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin; te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen soturi."

"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa luovuttamiseksi?"

"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."

"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"

"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."

"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja harrastustenne puolesta?"

"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"

"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."

"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."

"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."

"Millä tavoin?"

"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."

"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa? Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"

"Suostutteko pyyntööni, sir?"

"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."

"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava sitä käskyä?"

"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"

"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on mahdoton?"

"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö..."

"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä häviöön."

"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."

"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita pyydän teiltä."

"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.

"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."

"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"

"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä, ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."

"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa miten mielitte."

"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut palvelukseni."

Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian osoittamista itselleen.

"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta -- kultaa, arvoasemaa?"

"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."

Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja säihkyvin silmin.

Cromwell seurasi häntä katseellaan.

-- Hän on surmannut setänsä! -- hän sanoi itsekseen; -- voi, millaisia ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.

Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli keskeyttänyt.

KUUDESKYMMENES LUKU

Aatelismiehet

Mordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja Portos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu asunnoksi.

Mordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen huomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin mieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä seurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille vaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.

Jos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton ovelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja kymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä tuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta hänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta ihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet silmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.

Mousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin kummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että ystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.

Talossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat he asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen mukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli jonkunlainen puutarha ja talli.

Pohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein käytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti muistuttivat vankilan ikkunoita.

Molemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja pysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä hevosta talliin.

"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?" kysyi Portos.

"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen meistä tahtoo."

Kersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.

D'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä oleksivat.

"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa", ilmoitti kersantti.

Siihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista huomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti kersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali Cromwellin maljan.

Kersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta pisti kolikon taskuunsa.

"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!" pahoitteli Portos.

"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet ystävämme!"

"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!"

"On totta, että tilanne on kiusallinen", myönsi d'Artagnan; "mutta eipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä asemaamme."

"Se on kovin sekava", sanoi Portos, "ja nyt oivallan, minkätähden Aramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "älä lausu sitä nimeä."

"Mutta", väitti Portos, "minähän puhun ranskaa, ja he ovat englantilaisia!"

D'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä mies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.

Kun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä hänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:

"Mennään sisälle."

Portos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten huolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron jälkeen.

Atos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja d'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin kaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.

"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala, sehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen kenraali Cromwellille."

"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?" kysyi Atos; "Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?"

"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos", lisäsi Aramis.

"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet Mazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton kohtalo tässä johtelee kaikkea."

"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja syöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä Aramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme."

"_Sang-Diou_, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta kaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin vastakkaisia asioita."

"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin", virkkoi Atos hymyillen, "sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi, d'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö, mihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan vangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa."

"Oho", tokaisi Portos, "niinkö luulet?"

"Sinä liioittelet, Atos", väitti d'Artagnan; "eihän sitä toki siinä asti olla."

"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden vangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana, silloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti hänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen valtaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he surmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat tehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida."

"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista", myönsi nyt d'Artagnan; "mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen soturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani. Olen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet valaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?"

"Maailman pyhintä asiaa", vastasi Atos; "onnettomuuden, kuninkuuden ja uskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet meitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon kykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on puuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella asioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua, mutta pahoittelen menettelyäsi."

"Joutavia!" sanoi d'Artagnan; "mitä tekemistä minulla oikeastaan on siinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan kuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen, minä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut vastuuseen siitä?"

"Niin tosiaan", virkahti Portos.

"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet aatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten joukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää aina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies vanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet avittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja ajureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle."

D'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa kiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi Aramiin katseen.

"Ja sinä, Portos", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin hämiä, "sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, -- sinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen portailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä kuninkaalta palkinnon, -- sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi, taipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava kuin d'Artagnan."

Portos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta; kuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:

"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni."

Atos nousi seisaalle.

"Kas niin", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle kätensä, "älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut ainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut helpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta ja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini."

"Epäilemättä, epäilemättä, Atos", vastasi d'Artagnan puristaen vuorostaan hänen kättänsä; "mutta sinulla onkin penteleen omituisia mielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan kuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, -- viehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, -- lähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta, joka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat, on kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen."

"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan", vastasi Atos menemättä ansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen isälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, "sinä tunnet ainakin sydämesi syvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen väitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua sellaisena."

"Äh, hitto", sanoi d'Artagnan, "tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi aikaa jää vangikseni."

"Ei", huomautti Aramis, "sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten niitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona."

"Ja miten niille kävi?" kysyi d'Artagnan.

"Ka, puolet hirtettiin", vastasi Aramis, "ja toiset puolet ammuttiin."

"Vai niin!" sanoi d'Artagnan; "mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä eikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani. _Sang-Diou_, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?"

"Entä sitten?"

"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä lähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut."

"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan", vastasi Atos; "mutta sinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän tiedät."

"No niin, te hyökkäätte läpi", huomautti Portos. "Montako heitä onkaan? Korkeintaan kymmenen miestä."

"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille kahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua hukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin tiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön ja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä sortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille milloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis kuten Winter kuoli, -- minä puolestani vakuutan, etten suostu pakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena."

"Mahdotonta", virkahti d'Artagnan; "me olemme Mazarinin asioilla."

"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni ei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska ne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin teidän."