Part 46

"Vai niin!" huudahti kuningas; "hyökätäkseen kimppuuni?"

"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät."

"Mitä sanottekaan?"

"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on neljänsadantuhannen punnan saatava."

"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat ja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian vuoksi."

Atos hymyili.

"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet taistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat myyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta saamisestaan."

"Mahdotonta!" huudahti kuningas; "skotlantilaisetko möisivät kuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!"

"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta."

"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?"

"Levenin jaarli."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Kuulin sen omin korvin."

Kuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi päänsä painua käsiensä väliin.

"Voi, skotlantilaiset!" hän valitti; "skotlantilaiset, joita minä sanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin itseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset, maanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?"

"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan; siten sekä näin että kuulin kaikki."

"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?"

"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa hukattavissa."

"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?"

"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä loordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!"

"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen rynnistely on kuninkaalle arvotonta."

"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire."

"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin luovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä kavalluksestaan!"

"Sire", muistutti Atos, "kenties pitäisi kuninkaan toimia siten, muttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne nimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden muun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!"

Kuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa hankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.

"No niin", hän virkkoi, "mitä on tehtävä?"

"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte luottaa?"

"Winter", kysyi kuningas, "uskotteko te omanne horjumattomuuteen?"

"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi tai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene takuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta epäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta."

"No niin", huomautti Atos, "rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme harrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon ratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli, tulemme Skotlantiin ja olemme turvassa."

"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?" kysyi kuningas.

"On, sire."

"Entä teidän, herra d'Herblay?"

"Samoin, sire."

"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter."

Winter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän ensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter palasi.

"Kaikki on valmiina, sire", hän ilmoitti.

"Entä me?" kysyi Atos.

"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina."

"Siinä tapauksessa", sanoi Atos, "älkäämme menettäkö silmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme."

"Lähtekäämme", yhtyi kuningas.

"Sire", muistutti Aramis, "eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä askeleesta ystävillenne?"

"Ystävilleni?" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä; "minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä, joka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää, joita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa."

Kuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän ratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt siihen.

Hänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.

"Voi, minä olin kohtuuton!" sanoi kuningas; "tuossakin on minua rakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena, vai mitä, Arthus?"

Ja ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa lähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia hampaitaan.

"Niin, niin", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, "niin, hyvä on, Arthus, -- olen sinuun tyytyväinen."

Kaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan ja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:

"No, hyvät herrat, odotan teitä."

Mutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi ojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui kahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.

"Mikä onkaan tuo viiru?" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän ensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä selvästi. "Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen."

"Kaiketi virralta nousevaa usmaa", arveli kuningas.

"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa."

"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin", tokaisi Winter.

"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa meidät!" huudahti Atos.

"Vihollinen?" toisti kuningas.

"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö tuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?"

Siten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.

"Haa!" sanoi kuningas; "nyt saamme tietää, onko totta, että skotlantilaiseni pettävät minut."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Atos.

"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia kapinoitsijoita vastaan."

Ja ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle päin.

"Seuratkaamme häntä!" sanoi Atos.

"Niin, tulkaa", huudahti Aramis.

"Onkohan kuningas haavoittunut?" virkahti Winter. "Näen veritäpliä maassa."

Hän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.

"Menkää kokoamaan rykmenttinne", hän sanoi; "aavistan piammiten tarvitsevamme sitä."

Winter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa. Kahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan ylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.

Kenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.

"Kuningas!" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen tyrmistyneinä toisiaan.

Kaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat rypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.

"Niin, hyvät herrat", hän vastasi, "kuningas itse; kuningas tulee nyt vaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä."

"Mitäkö on tekeillä, sire?" kysyi Levenin jaarli.

"Herra jaarli", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen, "kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen, mutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja sulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on täytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä tietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella kahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä olen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat; vastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä."

"Sire", änkytti Levenin jaarli, "sire, teidän majesteettianne on petetty jollakin väärällä ilmoituksella."

"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja Skotlannin välille", vastasi Kaarlo, "ja voinpa melkein sanoa omin korvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan."

Skotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen kulmiansa.

"Sire", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, "sire, olemme valmiit antamaan teille kaikki mahdolliset todisteet..."

"Pyydän yhtä ainoata", keskeytti kuningas. "Asettakaa armeija taistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan."

"Se ei käy laatuun, sire", sanoi jaarli.

"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?" huudahti Kaarlo ensimmäinen.

"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan välillä on sovittu aselepo", vastasi jaarli.

"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista vastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis teille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja palata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, -- no niin, valitkaa silloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten silmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten pettureita!"

Skotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu tuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui äärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin taholtaan kuningasta, sanoen:

"No hyvä, -- niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja Englannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt skotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille paljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas Kaarlo Stuart, olette vankimme!"

Molemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta ennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat he molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.

Atos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt toisen miekallaan.

Levenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin, pelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen heidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos petollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut. Kaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät varalla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.

Matkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä. Kuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Kostaja

Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.

Kuningas heittäysi nojatuoliin.

"Olen hukassa", hän virkahti.

"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."

Kuningas huokasi syvään.

"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä kurjia!"

"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire, nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.

"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.

"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa rykmentistään, ainakin likipitäin, -- älkäämme tarpeettomasti väitelkö sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja tunkeudumme Skotlantiin."

"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee kuningas kenties pakenemaan."

"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."

"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.

"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa, sillä meillä ei ole aikaa hukata."

"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus sitä, joka asettuu minun paikalleni."

"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.

Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa ystävyydestä ja luottamuksesta.

"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin me."

Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille kumpaisellekin ritarinauha annettavana."

Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.

"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.

"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.

"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain aatelismiehiä."

"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs, mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"

Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen"; lausui:

"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra kreivi."

Sitten hän kääntyi Aramiiseen.

"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.

Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen kuninkaasta.

Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä ritareja.

"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."

Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.

"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.

"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla maailmassa rynnäköksi."

"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle..."

"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo liiaksi."

Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.

Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä; kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää kohti.

Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.

"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina marssimaan."

"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."

"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"

"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.

Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten värit.

Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa kuningas oli.

"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyi Aramis.

Kaarlo hymyili.

"Siinä on Cromwell", hän vastasi.

"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen silmäänsä."

"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."

"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."

"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.

"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.

"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire, sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."

Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.

"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme, vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän osastonne tekee velvollisuutensa."

"Ratsaille!" käski Winter.

"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."

"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan vanhan sotahuudon elähdyttäminä: _Montjoie et Saint-Denis_! Englannin taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."

Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.

Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän hievahtamattomana ja äänettömästi.

Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan miekkansa.

"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät kaikki ole kavaltajia."

Samassa kajahti Winterin ääni.

"Eteenpäin!" hän huusi.

Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi kummun takaa ja karautti heitä kohti.

Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.

"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."

Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:

"Miekka käteen!"

Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.

"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"

Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat ainoastaan Atos ja Aramis.

"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.

"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat osastopäällikkönsä käskyä."

"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!" huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla, että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.

"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät tasangolle päin.

Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.

"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.

"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.

"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.

Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.

"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni, joka sai heidät hätkähtämään.

Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.

Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä edelle.

"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa vaipua alas.

"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet elävänä!"

"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter? Setänihän te olette, vai mitä?"

Ja samassa Mordaunt -- sillä hän se oli -- tähtäsi pistoolinsa Winteriä kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:

"Kostaja!"

"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa hurjistuneen vauhdin lennättämänä.

"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.

Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.

"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"

Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.

Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti heidän päänsä päällä.

Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä, tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:

"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."

Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.

"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.

Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.

"D'Art..." huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun kädellään.

"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.

"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat ystävykset olivat.

"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."

"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.

"Olen tuntenut hänet siksi."

"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.

"Kyllä tiedän."

Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois taistelukentältä.

Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.

Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan satulakotelostaan pistoolia.

"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.

"Anna minun tappaa hänet."

"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme hukassa kaikki neljä."

Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.

"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä Sukkanauhan ritareita molemmat."

"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja Atosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"

"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?" kysyi hän Atokselta.

"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.

"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."

"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"

D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:

"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"

"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."

Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:

"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla: katsokaa vain!"

Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä. Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun hän otti sen suultansa.