Part 45

"Atokselta!" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn käsialan.

"Hei!" virkahti Portos; "katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana."

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän hartaan ystävänne puolesta.

Atos.

"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!" sanoi d'Artagnan. "Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen menettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun poikani."

"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni", virkkoi Portos.

"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?"

Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin, niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.

"Herra Mordauntin!" äännähti d'Artagnan ihmeissään.

"Mordaunt, hyvä on", tuumi Portos, "kyllä muistetaan. Mutta katsohan, siinä on jälkikirjoitus Aramiilta."

"Tosiaankin", sanoi d'Artagnan.

Ja hän luki:

Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte tänne kuolemaan kerallamme.

"_Sacrebleu_!" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että Mousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; "ovatko he siis hengenvaarassa?"

D'Artagnan pitkitti:

Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää kirjeessä.

Aramis.

"Jollei enempää tarvita", sanoi Portos, "niin sepä on helposti tehty."

"Päin vastoin", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, "se on mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen, matkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin."

"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme luokse!" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa kokonaista armeijaa.

"Olen tosin ajatellut sitä", vastasi d'Artagnan, "mutta kirjeessä ei ole päivämäärää eikä postileimaa."

"Aivan oikein", myönsi Portos.

Ja hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja tuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.

D'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä syvintä murhetta.

"Voi, tämä on surkeata!" pahoitteli hän; "Atos loukkaa meitä, hän tahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti."

Nähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun sopessaan.

"Ei", virkkoi d'Artagnan, "tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme, menkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut muita tietoja Atokselta."

"Hei, sinäpä sen sanoit", ilahtui Portos. "Totisesti, hyvä d'Artagnan, en tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia aatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia."

-- Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi Mousqueton itsekseen; -- en antaisi penniäkään hänen nahastaan.

Noustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle tullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de Beaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti häntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.

Saatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä voittamattomina.

Ystävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat Saint-Denisin tulliportille.

"Onko totta", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, "että herra de Beaufort on saapunut Pariisiin?"

"On vainkin", vastasi d'Artagnan, "ja siitä on todistuksena, että hän lähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin nyt tulee tänne."

"Eläköön herra de Beaufort!" huusivat vartijat.

Ja he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren prinssin läheteille.

Tulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin eivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut kiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja Aramiista.

Mousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi ajatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa tuskaa, -- hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena isäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin Portosta.

Leiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät mutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan ja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He tapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta hänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat punaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de Guiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa yksinäiseksi.

Hetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi ratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi heidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.

"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!" hän huudahti; "tulitteko hakemaan minua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?"

"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?" kysyi nuorukaiselta d'Artagnan.

"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut. Sentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!"

Ja kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille poskille.

Portos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa eivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.

"Hiisi vieköön!" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli ollut pitkään aikaan; "älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet sinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet ... yhden vastikään..."

"Voi, niinkö?" huudahti Raoul.

"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka suuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.

"Onko se teillä?" kysyi Raoul.

"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli", vastasi d'Artagnan, ollen etsivinään. "Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui siinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?"

Gascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän valheen taakkaa.

"Sen teki", vahvisti Portos yskäisten.

"Oi, antakaa se minulle!" pyysi nuorukainen.

"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan! Ai, peijakas, taskustani on pohja revennyt!"

"Voi, niin, monsieur Raoul", tokaisi Mousqueton, "kovasti lohdullinen kirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta."

"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?" tiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.

"Ka, tottahan toki", vastasi d'Artagnan; "mutta se on salaisuus."

"Ei toivoakseni minulle?"

"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen."

Portos katseli d'Artagnania ihmeissään.

-- Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä taivaltaa hänen luokseen? -- mutisi d'Artagnan itsekseen.

"No, missä hän siis on, monsieur?" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä äänellään.

"Hän on Konstantinopolissa!"

"Turkkilaisten seassa!" huudahti Raoul säikähtyneenä. "Taivas, mitä kuulenkaan!"

"Ka, mitä pelättävää siinä on?" sanoi d'Artagnan. "Pyh, eihän turkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de la Fère ja abbé d'Herblay ovat."

"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?" virkkoi Raoul; "se tyynnyttää minua hiukan."

-- Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! -- jupisi Portos ihmeissään ystävänsä oveluudesta.

"Ja nyt", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta, "tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman tuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten tämä erä on tervetullut."

"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur."

"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä."

"Ja jos tahdotte lisää..." virkahti Portos pistäen käden housuntaskuunsa.

"Ei, kiitos", vastasi Raoul punehtuen; "tuhansia kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, monsieur."

Samassa ilmestyi Olivain näkyviin.

"Sivumennen sanoen", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija saattoi kuulla, "oletko tyytyväinen Olivainiin?"

"Kyllähän, jotakuinkin."

Olivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.

"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?"

"Hän on herkkusuu", vastasi Raoul.

"Voi, monsieur!" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon syytöksen johdosta.

"Hän on hiukan pitkäkyntinen."

"Oi, voi monsieur!"

"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu."

"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua", surkeili Olivain.

"Saakeli!" kirosi d'Artagnan; "ottakaa onkeenne, Olivain, että meidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan. Näpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen viiniänsä, mutta -- tuhannen tulimmaista! -- älkää olko pelkuri, muutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista, pyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on saanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on painanut hänen kasvojensa leimaksi!"

Mousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt d'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä surman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.

"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul", lopetti d'Artagnan, "sillä jos hän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä."

"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden", huudahti Olivain, "että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin kornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä."

"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida", sanoi d'Artagnan ankarasti.

Ja vetäen hänet syrjään hän lisäsi:

"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat écu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi kappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin sillä naamasi. Pane se mieleesi."

Olivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.

"Ja nyt, hyvä Raoul", pitkitti d'Artagnan tälle, "me lähdemme matkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa sinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta jos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia hänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, -- silti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan yhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn."

Ja syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen Portoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja pitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa sydäntä vasten.

"Kas niin", virkkoi d'Artagnan, "taipaleelle!"

Ja he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle ehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.

Kymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin ratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti odottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka kun ensin sai heidät näkyviinsä.

D'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei kääntänyt hänestä katsettaan:

"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin mittaillaan."

"Monsieur", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen, "ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?"

D'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin kuulumisia.

"Kyllä, monsieur", hän vastasi suopeammin.

"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?"

"Kyllä, monsieur."

"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin asioilla?"

"On, monsieur."

"Siinä tapauksessa", jatkoi nuori mies, "teillä onkin tekemistä minun kanssani: nimeni on Mordaunt."

-- Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, -- sama mies, jota Atos kehoittaa epäilemään.

-- Kas, -- jupisi Portos, -- sama mies, joka minun pitäisi Aramiin pyynnöstä kuristaa.

Molemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.

Tämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.

"Epäilettekö sanaani?" hän kysyi; "siinä tapauksessa olen valmis antamaan teille täydet todisteet."

"Emme suinkaan, monsieur", vastasi d'Artagnan, "ja me asetumme käytettäväksenne."

"No niin, hyvät herrat", virkkoi Mordaunt, "me matkustamme viipymättä, sillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä lykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet, olisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on varmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä."

"Vai niin", tokaisi d'Artagnan, "meidät onkin siis lähetetty kenraali Oliver Cromwellin luo?"

"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?" kysyi nuori mies.

"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta koska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha odottaa siihen asti."

D'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.

Sisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:

"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan ylipäällikölle."

"Kas", huudahti d'Artagnan, "onpa se omituinen luottamustoimi!"

"Kuka se Oliver Cromwell on?" kysyi Portos hiljaa.

"Entinen oluenpanija", vastasi d'Artagnan.

"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?" kummasteli Portos.

"Kas niin, messieurs", sanoi Mordaunt maltittomana, "lähtekäämme jo."

"Mitä, ilman illallistako?" päivitteli Portos. "Eikö herra Cromwell siis voi siunaaman aikaa odottaa?"

"Kyllä, mutta minä?" vastasi Mordaunt.

"Te! Mitä sitten teistä?" tiukkasi Portos.

"Minulla on kiire."

"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee", arveli Portos, "niin se ei erityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai luvattanne."

Nuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään salaman, mutta hän hillitsi itsensä.

"Monsieur", pitkitti d'Artagnan, "teidän tulee suoda anteeksi nälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille suurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te sillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme perille samaan aikaan kuin tekin."

"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme", sanoi Mordaunt.

"Hyvä juttu", jupisi Portos. "Mikä on alus nimeltään?" kysyi d'Artagnan.

"Standard."

"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella."

Ystävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään "Englannin Vaakunaa" kohti.

"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?" kysyi d'Artagnan matkalla.

"Hän ei vähääkään miellytä minua", vastasi Portos, "ja sormeni syhyivät Aramiin pyynnön täyttämiseen."

"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin lähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos tulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet niskat nurin hänen uskotultaan."

"Vaikka vain", intti Portos, "mutta minä olen aina havainnut Aramiin viisaaksi neuvojaksi."

"Kuulehan", virkkoi d'Artagnan, "kun lähetystoimemme on päättynyt..."

"No?"

"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan..."

"Niin mitä?"

"Niin saammehan nähdä!"

Ystävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla ruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki purjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka kärsimättömästi asteli edes takaisin.

-- On ihmeellistä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin veneellä "Standardiin" -- kerrassaan hämmästyttävää, kuinka tavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen tuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.

He pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä kannella.

Mutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi ankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.

Nuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.

Kolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen näännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.

D'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja käveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän kaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.

Mousqueton oli merikipeä.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa

Ja nyt jättäkööt lukijamme "Standardin" rauhassa viilettämään -- ei Lontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan Durhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty saapumaan Englannista tulleella kirjeellä -- ja seuratkoot meitä kuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä puolen Tyne-jokea.

Siellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä Skotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö. Jotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan, ristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti tunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu pilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään vartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen kaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin luovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden oltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.

Leirin toisessa päässä -- lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa skotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua, puheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, -- makaa ritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään miekan kahvassa.

Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään ritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä tosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa siitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen englanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.

Kun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja liikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä unesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin hän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka puhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä loppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja lähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet edellisenkin ritarin astelleen.

Erään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.

"No niin, hyvä ystävä?" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla ranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin välillä.

"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava kuninkaalle."

"Mitä siis on tekeillä?"

"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin tuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti tärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria."

Ja he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei peittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he tavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.

"Nukkuuko herranne, Tony?" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä palvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.

"Ei, herra kreivi", vastasi lakeija, "en luule, -- taikka jos juurikään lie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia sen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa taukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten", hän lisäsi kohottaen teltan väliverhoa, "voittehan katsoa itse."

Winter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi yöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta, jonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien pilvien taakse.

Ystävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen, tähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan asentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän tunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.

"Oletteko huomanneet", hän virkahti, "kuinka veripunainen on tänä yönä kuu?"

"Minusta se on ollut entisensä näköinen", vastasi Atos.

"Katsokaa, chevalier!" jatkoi Winter.

"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin", sanoi Aramis, "etten näe sen muodossa mitään erikoista."

"Mylord", huomautti Atos, "meidän täpärässä asemassamme on huomio kohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut skotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?"

"Skotlantilaiset?" kysyi Winter; "mitkä skotlantilaiset?"

"Ka, hitto, meikäläiset!" vastasi Atos; "Levenin jaarlin skotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä."

"En", virkkoi Winter. "Mutta", hän lisäsi, "sanokaa minulle, ettekö näe -- kuten minä -- tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?"

"Emme ollenkaan", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.

"Sanokaahan", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, "eikö Ranskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi shakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja shakkilaudalla?"

"Kyllä", vastasi Atos, "ja marski itse on sen minulle kertonut monastikin."

"Niinpä niin", mutisi Winter, "ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik neljäs."

"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?" kysyi Aramis.

"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani teille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä telttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon."

"Niin, mylord", vastasi Atos, "tahtoisin puhutella kuningasta."

"Kuningasta? Mutta hän nukkuu."

"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita."

"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?"

"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin myöhäistä."

"Lähtekäämme siis, messieurs", mukautui Winter.

Winterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen; jonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut vahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I:n uskottu lakeija, jotta kuningas tarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.

"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni", virkkoi Winter.

Lakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.

Kaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen tarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan ihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu vierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili tovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat pitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja juovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten pullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.

Atokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, -- niin keveätä oli hallitsijan uni.

Hän avasi silmänsä.

"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään nojaan.

"Niin, sire", vastasi Atos.

"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin sanomaa?"

"Voi, sire", vastasi Atos, "teidän majesteettinne on arvannut oikein."

"Viesti on siis surullinen?" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.

"Niin, sire."

"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä mielihyvää, kun te saavutte luokseni, -- te, jonka kiintymys kohdistuu muukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt tuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta."

"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen."