Part 35

"Madame", hän selitti, "olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole milloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani on vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen muskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa joutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet, mutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi palvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä."

"Chevalier d'Herblay", pitkitti Winter, "on niitä kuningas Ludvig kolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut teidän majesteetillenne."

Sitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:

"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on teidän majesteetillenne niin tuttu."

"Hyvät herrat!" lausui kuningatar, "minulla oli joitakuita vuosia sitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni viittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa ympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni pelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi Winter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi, messieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni."

"Siinä on kylliksi, madame", vastasi Atos kumartaen syvään, "mikäli kolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne."

"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua", jatkoi hän. "Minä en ainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä onnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin herttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina kunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni, kuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon teille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa toivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän lähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!"

Atos ja Aramis estelivät.

"Lukekaa", toisti kuningatar.

Atos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi, suotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.

"No niin?" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.

"Hän on kieltäytynyt", sanoi kuningatar.

Ystävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.

"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?" kysyi Atos.

"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?" sanoi kuningatar liikuttuneena.

"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra d'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit."

"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!" huudahti kuningatar kiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan hänelle: "Enkö mennyt takuuseen heistä?"

"Mutta te, monsieur?" virkkoi kuningatar Aramiille.

"Madame", vastasi tämä, "kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa kuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava teidän majesteettianne", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken nuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, "silloin riennän kreivin edelle."

"No niin, messieurs", puheli kuningatar, "koska todellakin tahdotte omistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle valtiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on muutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää menettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee, vaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen luotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon, kenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään: lähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen, suojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä kotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa vaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen hyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi teistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä kaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon kautta taivaan!"

Ja kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta kohti.

"Madame", sanoi Atos, "milloin lähdemme?"

"Te siis suostutte!?" huudahti kuningatar ilahtuen.

"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee liian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli sen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme niin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me kuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme."

"Oi, messieurs", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, "tämä on ensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen vuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi rajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille hyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle ja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette pidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä jalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että kerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää odottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä hetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne, pitää minunkin vuorostani palvella teitä."

"Madame", sanoi Atos, "minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän majesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne."

"Ja minä", virkkoi Aramis, "olen yksinäni maailmassa, ilman muuta palveltavaa kuin teidän majesteettinne."

Kuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti hiljaa Winterille:

"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa teille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne jollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta livreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon näitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten kuninkaita."

Kuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa käsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut Kaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille, jotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että sattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.

Portaiden alapäässä pysähtyi Winter.

"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs", hän esitti, "jottemme herättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla Saint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin pitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran kiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä."

Aatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti Saint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.

"No niin", virkkoi nyt Aramis, "mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?"

"Tukala, hyvin tukala asia", vastasi Atos.

"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?"

"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä d'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin avulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita. Tukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme itseämme."

"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa", sanoi Aramis. "Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki oluenjuojat."

"Olisiko siis parempi jäädä tänne", muistutti Atos, "ja joutua kyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme avustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua, Aramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme sankareina; valinta on helppo."

"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka tiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi, veikkonen: onko sinulla rahoja?"

"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää ennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä viitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa mukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen pistolin vaiheille. Entä sinulla?"

"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen kaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on loordi Winter rikas."

"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen tulonsa."

"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa", toivotti Aramis.

"Nyt kaipaan d'Artagnania", sanoi Atos.

"Niin pullea massi!"

"Niin osuva säilä!"

"Houkutelkaamme heidät mukaan!"

"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa ketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme, jos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko siitä."

"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi hommaa."

"Ovatko ne mahdollisia lykätä?"

"Hitto, täytyyhän!"

"Mitä puuhia ne ovat?"

"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla madame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan kummallisen sävyn."

"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten välillä!"

"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten. Hän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa tuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt omaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori -- niin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni ikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on rettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu siitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku porvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman näyttämään toiselta."

"Ja minä luulen, hyvä Aramis", huomautti Atos tyynesti, "että se saisi vain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä mieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan itsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän frondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet, ei ole edellistä tärkeämpi..."

"Kyllä se on hyvin tärkeä."

"Suoriudu siitä siis heti."

"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä hyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla."

"Ymmärrän", sanoi Atos hymyillen, "keskiyöllä."

"Jokseenkin."

"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi, ja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä puolustus esitettävänä."

"Niin, jos palaan."

"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan? Ole toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää kaksikymmenvuotias, veikkonen."

"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa olisinkin!"

"Niin", sanoi Atos, "silloin sinä kait hulluttelisit peräti teikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on pari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua kahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua illalliselle kello seitsemäksi?"

"Se käy laatuun; minulla taasen", vastasi Aramis, "on kaksikymmentä vieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä."

Niin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de Vendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen käyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:

Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle. Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.

Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä sinulle.

Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin asti tai kenties ainiaaksi!

Blaisois sai viedäkseen kirjeen.

Aramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan vanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli nyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.

"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti", sanoi hän, "että me teemme väärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan hyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille."

"Se on jo suoritettu, veikkonen", vastasi Atos. "Olen pitänyt huolta siitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta."

"Sinä olet ihailtava, kreiviseni", kiitti Aramis; "ajattelet kaikkea."

"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?"

"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin siitä, että tulen poistuneeksi Pariisista."

"Minä samaten", virkkoi Atos. "Olen vain pahoillani, että sain ainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on niin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme."

Illallisen loppupuolella palasi Blaisois.

"Monsieur", hän ilmoitti, "tässä on vastaus herra d'Artagnanilta."

"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!" ärähti Atos.

"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut takaisin ja antoi minulle tämän."

Ja hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja helisi käsissä.

Atos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului seuraavasti:

Hyvä kreivi!

Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi, ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan pahoin, minä pyydän.

Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme, niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi suoriutuu kaikesta.

Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.

On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin sellaisesta pojasta.

Veikkosi d'Artagnan.

J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.

Atos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta hän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen, Mazarinin puoluelaisenakin.

"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan", sanoi Aramis tyhjentäen pöydälle kukkaron, "kaikki Ludvig kolmannentoista rintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö ne vai lähetätkö takaisin?"

"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava vastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle."

"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No, lähdemmekö nyt matkalle?"

"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?"

"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi, niinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta."

"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun minulla jo on Grimaud."

"Oivallista", vastasi Aramis.

Samassa ilmestyi Grimaud ovelle.

"Valmista", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.

"Taipaleelle siis", sanoi Atos.

Hevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja lakeijat noudattivat esimerkkiä.

Laiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä vastaan.

"Voi, monsieur", huohotti Bazin. "Jumalan kiitos, että ehdin perille ajoissa!"

"Mikä on hätänä?"

"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen olevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen lähtöänne."

"Hyvä!" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; "mitä tämä merkitsee?"

"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje."

"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin ritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä."

"Kuinka voit nyt lukea?" kysyi Atos. "Onhan pimeä kuin säkissä."

"Odottakaa hiukan", sanoi Bazin.

Ja hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana sytyttää kynttilöitänsä.

Vahapuikon loimussa luki Aramis:

Hyvä d'Herblay!

Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia, vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi, että sinä et huolisi suuremmasta erästä.

Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.

Minä olen, kuten toivoakseni et epäile, uskollinen ystäväsi

Du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.

"No, mitäs tästä sanot?" kysyi Aramis.

"Sanon, hyvä d'Herblay, että olisi melkein jumalatonta epäillä kaitselmusta, kun ihmisellä on sellaisia ystäviä."

"Siis?"

"Siis jaamme Portoksen pistolit, niinkuin jo tasasimme d'Artagnanin louisdorit."

Jako toimitettiin Bazinin vahapuikon hohteessa, ja ystävykset lähtivät ratsastamaan.

Neljännestunnin kuluttua he olivat Saint-Denisin tulliportilla, missä Winter odotti heitä.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ensimmäinen vaikutelma on aina paras

Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä nuoruudenseikkailujaan.

"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle, missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa, "niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan, Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"

"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio, jolla luulin loppuni tulleen."

Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:

"Makkaroita."

Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna jostakusta muusta.

Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.

Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:

"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon, jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on lähtövalmiina."

Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.

Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa. Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli aikapäiviä ollut tarpeeton.

Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.

Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien ohikulkijain huomiota.

He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova halu puhutella heitä.

Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen, että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti heilahteleva pitkä miekka.

Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.

"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.

"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."

"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."

Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua pelkästä sattumasta.

"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai ainakin olevanne vieraita Boulognessa."

"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"

"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"

"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.

"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."

"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.

"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."

"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.

"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.

"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."

"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"

"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."

"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja..."

"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de Richelieun aikoina, -- hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti satamat."

"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis, seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.

"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"