Part 12

"Ka, perhana!" huudahti Portos.

"Niin, minä ymmärrän, sinä olet joutunut hemmotelluksi, hyvä ystävä; olet lihonut, ja ranteellasi ei ole enää samaa joustavuutta, josta kardinaalin henkivartio sai niin monta todistetta."

"Hoo, mitä siihen tulee, niin vakuutan, että ranteeni on vielä yhtä kunnollinen kuin ennenkin", sanoi Portos ja ojensi kätensä, joka muistutti lampaanlapaa.

"Sen parempi!"

"Meidän on siis lähdettävä sotaan?"

"Niin, ei muukaan auta!"

"Ketä vastaan?"

"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?"

"Minäkö? En ollenkaan."

"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?"

"Minäkö? En kenenkään."

"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, -- sellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä ystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla."

Näillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt 1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.

"Vai niin", kummeksui hän, "mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa minusta?"

"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa."

"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?"

"Rochefort. Muistatko häntä?"

"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin paljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän eri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin."

"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?" sanoi d'Artagnan.

"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?"

"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa."

Portos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija muistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.

"Sanot siis", pitkitti Portos, "että kreivi de Rochefort on puhunut kardinaalille minusta?"

"Niin, ja kuningatar myös."

"Mitä! Kuningatarko?"

"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle tuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät; jollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa."

"Mutta minusta tuntuu", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen järki, "että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen sinulle."

"Niin minustakin", myönsi d'Artagnan, "mutta minkäpä sille voi: kuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja. Lopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on rikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä."

"Niin, heihin ollaan kiintyneitä", kertasi Portos. "Sinä olet siis tällähaavaa kiintynyt...?"

"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt takuuseen sinun kiintymyksestäsi."

"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?"

"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on rahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?"

Portos alkoi käydä epäluuloiseksi.

"Voi, hyvä ystävä", hän vastasi, "rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame du Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri liikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan päivästä päivään."

-- Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja -- ajatteli d'Artagnan.

"Kas, veikkonen", virkkoi hän ääneen, "sen parempi, jos olet pulassa!"

"Sen parempiko?" kertasi Portos.

"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, -- maata, rahoja ja arvonimiä."

"Haa!" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.

"Entisen kardinaalin aikana", puheli d'Artagnan, "emme osanneet käyttää hyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano tätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset vuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta ihmiseltä."

Portos huokasi.

"Kuitenkin", jatkoi d'Artagnan, "neljänkymmenentuhannen livren koroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta siltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, -- vai mitä?"

"Varsin totta", myönsi Portos.

"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me emme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun taasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa uudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat siitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä auranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan sinne ja kuolen rauhassa."

"Ja minä", sanoi Portos, "minä tahdon yletä parooniksi."

"Se sinusta tulee."

"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?" kysyi Portos.

"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin."

"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?"

"Aramis", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen ihastusta, "Aramis -- ajatteles, veikkonen! -- on heittäytynyt munkiksi ja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja ajatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä."

"Sepä vahinko", pahoitteli Portos; "hänellä oli terävä järki. Entä Atos?"

"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä. Tiedätkö, missä voin hänet tavata?"

"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en tiedä miltä sukulaiselta."

"Ja talon nimi on?"

"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos -- hän, joka on yhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin arvonimellä siunatun kartanon, -- ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee kaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de Bragelonne!"

"Kun ei hänellä ole lapsiakaan", ihmetteli d'Artagnan.

"Hm", tuumi Portos, "olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut kasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä."

"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko tavannut häntä?"

"En."

"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen pelkään, että hänen mieltymyksensä väkijuomiin on vanhennuttanut hänet ennen aikojaan ja jouduttanut hänet rappiolle."

"Niin, olet oikeassa", sanoi Portos; "hän ryyppäsi kovasti."

"Ja hän oli vanhinkin meistä kaikista", jatkoi d'Artagnan.

"Siinä oli vain jonkun vuoden ero", huomautti Portos; "hänen vakava sävynsä se sai hänet näyttämään paljoa vanhemmalta."

"Totta kyllä. Jos saamme Atoksen mukaamme, niin on hyvä; muussa tapauksessa on meidän tultava toimeen hänettä. Me kaksi yhdessä vastaamme kyllä kahtatoista muuta."

"Niin teemme", myönsi Portos hymyillen entisten urotöittensä muistolle; "mutta me neljä olisimme vastanneet kolmeakymmentäkuutta, kuten oli tarvittukin, sillä toimemme käy sanomastasi päättäen hyvinkin työlääksi."

"Työlääksi kyllä alokkaille, vaan ei meille."

"Tuleeko siitä pitkällinenkin?"

"Hm, saattaa mennä kolme tai neljä vuotta."

"Joudummeko tappelemaan paljon?"

"Niin toivon."

"Sen parempi, ehdottomasti sen parempi!" huudahti Portos. "Et voi kuvitellakaan, veikkonen, miten niveleni nauskuvat siitä asti kun tulin tänne. Kun sunnuntaisin palaan messusta, sattuu toisinaan, että ratsastan naapurien pelloille ja niityille, saadakseni aikaan pikku kiistan, sillä minä tunnen, että tarvitsen sellaista. Mutta mitä vielä, veikkonen! Minua joko kunnioitetaan tai pelätään, -- jälkimmäinen on paljoa luultavampaa; ainakaan ei piitata siitä, että koirani polkevat kylvöheinää ja juoksentelevat kumoon ihmisiä, ja kotiin tullessani olen entistä enemmän ikävissäni, siinä kaikki. Ainakin luulen, että Pariisissa ei ole niin vaikea päästä tappeluun."

"Ei, mitä siihen tulee, ei voi toivoa parempaa, hyvä ystävä; nyt ei ole mitään kaksintaistelukieltoja, ei mitään kardinaalin henkivartioita, mitään Jussacia tai vainukoiria. Voi hyväinen, siellä tapellaan katulyhdyn alla, ravintolassa, missä hyvänsä; on yhdentekevää, missä tapaa frondelaisen: miekka lennähtää huotrasta, ja sillä on asia ratkaistu. Herra de Guise surmasi Colignyn itse Place-Royalella, mutta ei hän siitä mitään rangaistusta saanut."

"Kas sellaisesta minä pidän!" ihastui Portos.

"Sitäpaitsi", jatkoi d'Artagnan, "saammekin piakkoin oikeita taisteluita, tykkien pauketta ja tulta; siitä tulee hyvää vaihtelua."

"Niinpä onkin päätökseni tehty."

"Saan siis lupauksesi?"

"Saat, ja sanasta miestä. Minä sohin ja hakkaan parhaani mukaan Mazarinin puolesta. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta tekeehän hän minusta paroonin?"

"Totta hitossa!" vakuutti d'Artagnan; "se on jo sovittu asia! Olen sanonut sen ja sanon vielä kerran, että minä vastaan parooniudestasi."

Portos, joka ei ollut koskaan epäillyt ystävänsä sanaa, lähti tämän lupauksen jälkeen taas astelemaan linnaa kohti hänen kanssaan.

NELJÄSTOISTA LUKU

Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa

Linnaan palatessa tuudittausi Portos parooniuden unelmiin, ja d'Artagnan mietiskeli heikon ihmisluonteen viheliäisyyttä -- miten ihminen on aina tyytymätön saamaansa ja aina haluaa, mitä hänellä ei ole. Portoksen sijassa olisi d'Artagnan pitänyt itseänsä maailman onnellisimpana miehenä, mutta Portoksen onni oli vailla -- mitä? Muutamia kirjaimia nimensä edestä ja pientä kruunua, joka olisi ollut maalattava hänen vaunujensa oviin.

-- Minun on siis koko ikäni katseltava oikealle ja vasemmalle, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, -- näkemättä milloinkaan täydellisesti onnellista ihmistä.

Tällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus näytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan keittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän. Kelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta, jollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin pikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.

-- Kas siinä, mitä halusin tavata! -- virkkoi d'Artagnan itsekseen; -- mutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!

Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi hänelle merkin lähestyä.

"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."

"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.

"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen minut."

"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.

"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä onnellisemmaksi."

"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen mielelläni, mitä haluat."

"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."

"Annas kuulua sitten."

"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette enää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi. Sitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen ottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa minulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka välttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle."

D'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.

"No niin, monsieur?" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.

"No kyllä, hyvä Mouston", taipui d'Artagnan, "ole huoletta. Minä en unohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua."

"Voi!" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, "jos osoittaisitte minulle sellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se olisi liiaksi pyydettyä?"

-- Hohoi! -- tuumi d'Artagnan, -- se on varsin vähäinen korvaus niistä aavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut minut niin hyvin vastaan.

"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?" kysyi Mousqueton, jonka kasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät laajenevan kuin piooni.

"Lähden huomenna, hyvä ystävä", ilmoitti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", pahoitteli Mousqueton, "vain mielipahaako tuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?"

"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.

D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä olikin paljon kovettunut.

Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi d'Artagnania, kun Portos palasi.

"Pöytään!" kutsui Portos.

"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"

"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."

"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."

"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi sitten kun aloin ikävystyä."

D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.

Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia, olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.

Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"

"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."

Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.

"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."

"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen, eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, -- niin lujasti on hän kiintynyt minuun."

-- Voi sokeata itserakkautta! -- ajatteli d'Artagnan.

"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama lakeija, -- hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen ... mikä hänen nimensä onkaan?"

"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole lakeija."

"Mikä hän sitten on?"

"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on nyt sokerileipurina."

"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten hän siis on sinun palveluksessasi?"

"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää tutkimusta."

Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut Planchetin.

"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä..."

"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu olosuhteiden mukaan."

"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."

Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.

"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"

D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.

"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"

"Ka, hitto, varukseni!"

"Mitkä varuksenne?"

"Sotavarukseni."

"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."

"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä on paras juoksijani?"

"Vulcanus."

"Ja sitkein?"

"Bayard."

"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"

"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen sen kanssa oivallisesti toimeen."

"Se on vankka, vai mitä?"

"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja voisi juosta yöt päivät."

"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja kuvetapparalla."

"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.

D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta rummutti nyt oikeata marssia.

"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.

"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti, jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.

"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella äänellä:

"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"

"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."

Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea _entisyys_ teki _nykyisyyden_ niin mieluisaksi.

"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.

"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan; "kohtalo..."

Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti sulkea oven.

"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.

Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain, Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia. Molemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan makuulle.

Seuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta d'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse Pariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei kaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka sijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.

"Mutta minusta tuntuu kuin ennen..." yritti Mousqueton arasti epäillä.

"Oh", vastasi d'Artagnan, "nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen. Nyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta."

Mousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin vahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa saatuja vankeja uhkasi hirsipuu.

"Lempo!" tuumi Mousqueton, "luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen piirityksestä."

Portos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi, viinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle vinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken omaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla. Sitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt pakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.

"No, katsos, hyvä ystävä", haastoi lähetti, "minä tarvitsen neljä päivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme tai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua taipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadulle ja odota minua."

"Sovittu", virkkoi Portos.

"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo", lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä kohtaan."

"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi mieltäni."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin, mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."

"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."

"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.

Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.

-- En ainakaan jää yksikseni, -- tuumi d'Artagnan kääntyessään Villers-Cotteretsia kohti. -- Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä. Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa Aramiille, naismaailman pikku munkille.

Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:

"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa sen kaupungin lähistöllä."

Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.

VIIDESTOISTA LUKU

Kaksi enkelinpäätä

D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.

Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen väen parissa.

Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.

Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita. Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.

Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:

"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön, mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."

"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.

"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.

"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet, "ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur, kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi, kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni, monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin. Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin, että hän oli aito ritari."

"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi; mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit ominaisuudet."