Part 11

Aramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti tilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen katseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen asti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu esille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan Longuevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset kiharat ja jalon pään.

Aramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat pitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.

"Hyvä", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua polvestaan; "nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de Longuevillen rakastaja."

KAHDESTOISTA LUKU

Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds

Jo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli d'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa mukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia käräjöitsi Noyonin piispan kanssa.

Noyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen Ile-de-Francen ja Picardien rajalta.

Hän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä Dammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen. Siellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa tiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen vasemmalle.

Planchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja selitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti, kulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä pyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla, kun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän antaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan; mutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu siitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen olinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa suulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi sen.

Nämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut asiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä alkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin saattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.

Keskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.

Nyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. "Ristin Joutsenen" majatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä huomiseen.

Seuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita viekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina luulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn kysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti ratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon mukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän aamiaiselle.

Tällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen Picardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän halutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen päässä Villers-Cotteretsista.

D'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana saattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan kuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja asettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin "Kultaiseen Kruununprinssiin."

Siellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux sijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei ollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin piispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen tiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän ei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin, minkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän esiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa moisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti sitä, joka on suotu Carabasin markiisille.

Oli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän mittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi tosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja lukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut metsiä.

Eräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin paastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin aamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta. D'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää, että Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut entisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin jättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää hyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.

Ennen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut erehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista Compiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.

Oli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa, kultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat esiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni päivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja vanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten ilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko varhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka elvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan ja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä yhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa; sitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: -- Jos minä olisin Portos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt aion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin d'Artagnanille.

Planchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.

Metsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi tavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.

"Hm", mutisi hän, "luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle sukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?"

"Totisesti, monsieur", huomautti Planchet, "nämäpä ovat peräti hyviä hoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen häntä."

"Hitto vieköön", kielsi d'Artagnan, "sinä et saa nimittää häntä Portokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de Bracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että koko matkani tarkoitus menisi hukkaan."

Mikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen huomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua; vaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä rakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin väkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen oli halkaissut ne tapparan iskuilla.

Tien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka pohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia pikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla varustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV:n hallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu vapaaherrallisilla tuuliviireillä.

Tällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään Portoksen asunto.

Tie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan esi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva teikari Kaarlo VII:n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla. D'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla vauhdilla.

Kymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista säännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle portille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan keskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna kuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen kumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti kultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä tervehti häntä mitä kunnioittavimmin.

-- Ahaa, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- olisiko tuo herra du Vallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on kutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä Portokseksi!

"Se ei voi olla hän", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä d'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. "Herra Portos oli noin kuusi jalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä."

"Kuitenkin", sanoi d'Artagnan, "he kumartavat syvään tuolle herrasmiehelle."

Ja d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden palvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen kasvonpiirteet.

"Taivasten tekijä!" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa hänet; "olisiko mahdollista, että se on hän?"

Huudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään näköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret silmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen hymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.

Siinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen ja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin alkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja lähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden kunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi edellisen.

"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!" hoki paksuilla huulillaan Mousqueton, joka hikosi ihastuksesta; "herra d'Artagnan! Mikä ilo herralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de Pierrefondsille!"

"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?"

"Te olette hänen maahovissaan."

"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja kukoistavaksi!" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä kaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin nälkiintyneessä palvelijassa.

"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur", vastasi Mousqueton; "minä jakselen varsin hyvin."

"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?"

"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?" huudahti Mousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.

"Minä itse", vastasi Planchet yhä varovaisena; "tahdoin vain nähdä, olitko ylpistynyt."

"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä luullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia."

"No, sitä kelpaa kuulla!" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt vuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. "Sinä et ole kuten se Bazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia vaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua."

Planchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä liikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että Planchet oli joku valepukuinen herrasmies, -- niin täydellisesti osasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.

"Ja nyt, monsieur", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin syleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen ystävänsä selän taa, "nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät, sillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta teidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt ketään edelleni."

"Se rakas ystävä!" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta hänen vanhalla tai uudella nimellään; "hän ei siis ole unohtanut minua?"

"Hänkö unohtanut!" huudahti Mousqueton. "Ei ole kulunut päivääkään meidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko herra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen."

D'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen, kaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä eläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.

"Ja te, heittiöt", jatkoi Mousqueton, "jääkää tänne herra kreivi d'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen tulonsa."

Kahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan ratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi auttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli lyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan selkärangasta kuin sen koivista.

"Kas, tämähän alkaa hyvin!" tuumi d'Artagnan. "Täällä ei ole mitään salaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan sydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä kasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii täällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä lehvien ja kukkasien."

"Ja minä", huomautti Planchet, "minä puolestani olen täällä tuntevinani mitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia asettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka erinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun piti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän nimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!"

"Maltas hiukan!" vastasi d'Artagnan; "sinä ihan säikytät minua. Jos todellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin onnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja yritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi tehottomaksi."

KOLMASTOISTA LUKU

Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus ei tuo onnea

D'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän laski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento. Tahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän ilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon kookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle rehellisestä ja rakkaasta ystävästä.

Hän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta oli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta nöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään; miesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän oli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.

Portos tarttui ystävänsä käsivarteen.

"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!" rämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; "et siis ole unohtanut minua?"

"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa nuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja, mitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, -- kun nyt näen sinut jälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei palaja ajatuksiini."

"Niin, niin", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä keikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään menettäneet, "niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme kardinaali-poloiselle monia kiusoja."

Portos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.

"Joka tapauksessa", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, "olet tervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni palauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on hyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita. Minulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan nopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan kahdenkymmenen lieuen alalla."

Ja Portos huokasi jälleen.

-- Kas, -- ajatteli d'Artagnan, -- eikö kelpo ystäväni olisikaan niin onnellinen kuin näyttää?

Sitten hän lisäsi ääneen:

"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä muistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit minulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä."

Portos huokasi nyt kolmannen kerran.

"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten", vastasi hän, "ja olen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin linnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin ostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!" jatkoi Portos omaksuen surullisen katsannon; "hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne, mutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan pikku mielitekoihini."

"Olet siis rikas ja riippumaton?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllähän", vastasi Portos, "olen leskimies ja saan neljäkymmentä tuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos haluat."

"Kernaasti", vastasi d'Artagnan; "aamuilma on antanut minulle riuskean ruokahalun."

"Niin", vahvisti Portos, "ilmani on oivallinen."

He astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon rajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit samaten.

Pöytä oli katettu valmiiksi.

"Tässä näet arkiruokaani", virkkoi Portos.

"Hitto", vastasi d'Artagnan, "minä onnittelen sinua; itse kuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää."

"Olen tosiaan kuullut sanottavan", mukasi Portos, "että herra de Mazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä, veli d'Artagnan; se on omista lampaistani."

"Sinulla on mureita lampaita", kiitti d'Artagnan, "kyllä sinun kelpaa."

"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan oivallisia."

"Annas hiukan lisää."

"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä kaniinitarhastani."

"Onpa sillä hieno maku!" huudahti d'Artagnan. "Ruokit siis jäniksiäsi silkalla ajuruoholla?"

"Ja mitä sanot viinistäni?" kysyi Portos; "se menettelee, vai mitä?"

"Verratonta."

"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa."

"Mitä sanotkaan?"

"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle kaksikymmentä aamia."

"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!"

Portos huokasi nyt neljännen kerran. D'Artagnan laski hänen huokauksensa.

"Mutta", tiedusti d'Artagnan, jonka teki mieli tulkita tämä arvoitus, "voisi tosiaan luulla, että sinua painaa joku mielenkarvaus, veikkoseni. Etkö kenties voi hyvin?... Olisiko terveytesi...?"

"Se on mainio, hyvä ystävä, parempi kuin koskaan ennen; voisin nyrkilläni iskeä kuoliaaksi härän."

"Onko sinulla perhehuolia?"

"Perhehuoliako? Onneksi olen yksin koko maailmassa."

"Mutta mitä sitten huokailet?"

"Kuulehan", vastasi Portos, "tahdon olla vilpitön sinua kohtaan; en ole onnellinen."

"Sinäkö et onnellinen, Portos! Sinä, joka omistat linnan, niittyjä, vuoria ja metsiä, -- sinä, jolla on neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot, etkö sinä ole onnellinen?"

"Tosin on minulla kaikki tuo, hyvä ystävä, mutta näine kaikkinenikin olen yksinäinen."

"Ahaa, minä ymmärrän; ympärilläsi on pelkkää kituuttelijaväkeä, jonka kanssa et voi seurustella itseäsi alentamatta."

Portos kalpeni hiukan ja tyhjensi ison lasillisen viiniänsä.

"Ei, päin vastoin", selitti hän; "seikka on sellainen, katsos, että täällä on maalaisjunkkareita, joilla kaikilla on joku arvonimi, ja he väittävät polveutuvansa Pharamondista, Kaarle Suuresta tai vähintään Hugo Capetista. Alussa olin minä viimeksitullut; siispä oli minun otettava ensimmäinen askel tutustumiseen, ja sen teinkin. Mutta sinä tiedät, hyvä ystävä, madame du Vallon..."

Portoksen kurkkua tuntui kurovan.

"Madame du Vallon", hän jatkoi, "oli hyvin epäiltävää aatelia, hän oli ollut ensimmäisessä avioliitossaan -- en luullakseni kerro sinulle mitään uutta, hyvä d'Artagnan -- naimisissa prokuraattorin kanssa. Tätä he pitivät tympäisevänä; niin, he uskalsivat tosiaan sanoa sitä tympäiseväksi. Sinä arvaat, että sellaiset solvaukset voivat ärsyttää ihmisen lyömään kuoliaaksi kolmekymmentätuhatta tuollaista junkkaria. Tapoinkin kaksi; se kyllä tukki toisilta suun, mutta ei tehnyt minusta heidän ystäväänsä. Sen johdosta, näetkös, olen ilman seuraa, elän yksinäisyydessä ja kärsin kuolettavaa ikävää."

D'Artagnan hymyili; hän huomasi, mistä kenkä puristi, ja valmisteli saartoliikettään.

"Mutta olethan itse kuitenkin aatelismies", huomautti hän, "ja vaimosi ei voi riistää sinulta aateluuttasi."

"Totta kyllä; mutta käsitäthän, että kun minulla ei ole historiallista nimeä, kuten Coucy-suvulla, jonka jäsenet tyytyivät olemaan _sires_, tai Rohaneilla, jotka eivät tahtoneet olla herttuoita, niin on noilla, jotka kaikki ovat joko varakreivejä tai kreivejä, kuitenkin etusija minuun verraten kirkossa, juhlamenoissa, kaikkialla, ja minä en merkitse mitään. Voi, jospa vain olisin..."

"Parooni, niinhän?" täydensi d'Artagnan ystävänsä lauseen.

"Voi", huudahti Portos kirkastuvin kasvoin, "voi jospa olisin parooni!"

-- Hyvä -- ajatteli d'Artagnan, -- täällä minua lykästää.

Ja hän lisäsi ääneen:

"No niin, hyvä ystävä, haluamaasi arvonimeä juuri tulinkin nyt tarjoamaan sinulle."

Portos poukkosi kohoksi ilmaan, niin että koko huone tutisi; pari kolme pulloa menetti tasapainonsa ja kierähti pirstaleiksi lattialle. Mousqueton ryntäsi esiin melun hälyttämänä, ja etäämpänä näkyi Planchet, suu sullottuna täyteen ja ruokaliina kädessä.

"Huusiko monseigneur minua?" kysyi Mousqueton.

Portos viittasi kädellään Mousquetonia korjaamaan pois särkyneet pullot.

"Näen hyvillä mielin", virkkoi d'Artagnan, "että sinulla on yhä tämä siivo mies palveluksessasi."

"Hän on intendenttini", vastasi Portos, ja hän lisäsi äänekkäämmin: "Kyllä näkee, että se lurjus jakselee hyvin, mutta", hän vielä jatkoi hiljaa, "hän on minuun kiintynyt eikä mistään hinnasta suostuisi hylkäämään minua."

-- Sitäpaitsi puhuttelee hän herraansa monseigneuriksi, -- ajatteli d'Artagnan.

"Menehän, Mouston", käski Portos.

"Sanotko Mouston? Aivan oikein, se on lyhempi; Mousqueton oli liian pitkä lausua."

"Niin", selitti Portos, "ja lisäksi kuului se liian kasarmimaiselta.[12] Mutta me puhelimme vakavammista asioista, kun se vintiö lyllersi sisälle", lisäsi hän.

"Niin teimme", virkkoi d'Artagnan, "mutta lykätkäämme se keskustelu tuonnemmaksi. Palveluskunta voisi epäillä jotakin, ja tällä tienoolla on kenties vakoojia. Ymmärtänethän, Portos, että kysymyksessä on mitä tärkeimpiä asioita."

"Vai niin, hitossa!" huudahti Portos. "No, lähtekäämme kävelylle puistoon ruuansulatuksen edistämiseksi."

"Se sopii."

Kun molemmat olivat nyt aterioineet tarpeekseen, siirtyivät he kävelemään muhkeaan puistoon. Hevoskastanja- ja lehmuskujat saarsivat vähintään kolmenkymmenen auranalan aluetta; jokaisen saran päässä -- niissä kaikissa olikin paljon näreikköä ja pensaita -- näkyi kaniineja juoksentelemassa tammistoon tai pujahtelemassa korkean ruohikon suojaan.

"Totisesti pitääkin puisto puoliansa kaiken muun rinnalla", todisti d'Artagnan, "ja jos lammessa on yhtä runsaasti kalaa kuin kaniinitarhoissasi jyrsijöitä, niin oletpa onnen poika, Portos-veikkonen, -- jos nimittäin olet säilyttänyt metsästyshalusi ja lisäksi innostunut kalastamaan."

"Hyvä ystävä", vastasi Portos, "kalastuksen luovutan Moustonille; se on liian halpa-arvoinen huvike. Mutta metsästän minä kyllä toisinaan; kun nimittäin olen ikävissäni, istuudun jollekulle näistä marmoripenkeistä, annan tuoda tänne pyssyn ja suosikkikoirani Gredinetin ja ammuskelen kaniineja."

"Mutta sehän on sangen hauskaa!" sanoi d'Artagnan.

"On", vastasi Portos huoaten, "sangen hauskaa."

D'Artagnan ei enää laskenut hänen huokauksiaan.

"Sitten", kertoi Portos, "Gredinet hakee kaniinit ja vie ne kokille; se on harjaannutettu siihen."

"Sepä oivallinen elukka!" kehaisi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Portos, "jätämme nyt Gredinetin, jonka lahjoitan sinulle, jos tahdot sen ottaa, sillä minä alan kyllästyä siihen; palatkaamme asiaamme."

"Mielihyvällä", vastasi d'Artagnan; "tahdon vain ennakolta mainita sinulle, ystävä, jottet syyttäisi minun toimineen petollisesti sinuun nähden, että sinun on muutettava elämänlaatuasi."

"Kuinka niin?"

"No, sinun täytyy jälleen pukeutua varuksiisi, sitoa miekka vyöllesi, lähteä seikkailuihin ja entisten aikojen tavoin jättää vertasi teille ja poluille; tiedäthän, miten me vanhaan aikaan reudoimme."