Part 2

Mut ehti hämäräinen elon aika, ja nousi jälleen ruis- ja kaurakokot. Ja tuvan ikkunalla ruukuissansa ne kuihtui palsamit ja verinokot. Taas riihet jyski, syksytuulet lauloi, ja kylän kujill' elokuormat kulki, ja myllyt pyöri, tuoksui uutisvilja, ja maamies sadon aittahansa sulki. —

Mut vieri viikot, kuut ja päivät kului, ja aika muuttui, ihmiset ja tavat. Mut esi-isäin veri meiss' ei muutu, vaan sydänvaistot luontoon vetoavat. Ja vaikka mieli muuttuis tuhat kertaa, ne eivät muutu, menneisyyden muistot, ne sieltä kaukaa meille kangastavat kuin siunattujen sukuin pyhät puistot.

Oi kallis kotiseutu! Sulta saimme me unelmat ja uskon ikuisiin, sun aavikoiltas hartautta haimme, sun kuuses kuiski sadut sydämiin. Sun taivaas toivon-tähdin meihin katsoi totuutta tuntoihimme istuttain. Sun eestäs, rakas, siunaukset kantaa luo suurten, korkeimpien jumalain.

KEVÄT-ILTANA.

Punainen aurinko vaipuu — nousee sieluni kaipuu kevätruskojen taa.

Kauan kauniisti hohti, painui kotiaan kohti. — Hiljaa himmeni maa.

Katselen tähtivyöhön... Näinkö ikuiseen yöhön eloni mentyä jään?

Syttyykö tähdet siellä kuoleman kolkolla tiellä, — jään minä miettimään...