v. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin

sivistyskieliin siirtynyttä sanaa _Stenography_, "ahdaskirjoitus". Sen englantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee, oli _Jeremiah Rich_ enonsa _W. Cartwrightin_ opastamana keksinyt v. 1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä. _Shelton_ julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681 Ranskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi _Cossart_ oli keksinyt keinon "kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan". _William Masonin_ järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset kokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin kaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia menettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen _Gabelsbergerin_ (1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin avaralti, Suomeenkin (_L. Neovius_, nyk. _Nevanlinna_.)

[129] _William Lilly_, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä varustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina, oli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa -- tässä koulussa on Lillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v. 1523.

[130] _Marcus Tullius Cicero_, jota pidetään latinankielen taitavimpana tyyliniekkana.

[131] Ylempänä (vrt. muist. 112) on jo huomautettu, että _Montaigne_ mainitsee isänsä käyttäneen latinanopetuksessa juuri tätä samaa menettelytapaa, josta Locke nyt tekee niin suuren numeron.

[132] Tässä havainto-opetuksen vaatimisessa on Lockella tietysti _Rousseau_ kokonaan puolellaan.

[133] Lockella on kouluaikansa hengettömästä, kuolleesta, kaavamaisesta vanhojen kielten ja filosofian opetuksesta, patukan hallitsemasta, vain epämieluisia muistoja. Niiden perusteella hän enimmäkseen uudistuksiin innostuukin.

[134] Tämä Locken suosittelema menettelytapa muistuttaa suuresti sitä tapaa, jolla sata vuotta aikaisemmin kuningatar Elisabetin opettaja _R. Ascham_ opetti latinaa korkealle kasvatilleen, hän kun myöskin käytti tällaista englantilaisen käännöksen ja latinaisen tekstin vuorottelemista ja kopioimista.

[135] Locke ei osannut saksaa, vaikka hän viipyikin jonkun aikaa siinä maassa, Clevessä.

[136] _Franciscus Sanctius Brocensis_ (s.o. Las Brozas-kaupungissa Estremadurassa syntynyt Francisco Sanchez), Salamancan yliopiston opettaja, kirjoitti, paitsi monia muita kieliopillisia teoksia, myös suurta suosiota saavuttaneen ja lukemattomina painoksina julkaistun latinan kieliopin, nimeltä _Minerva, seu de causis linguae Latinae Commentarius,_ joka ilmestyi Salamancassa v. 1586. Siitä ovat nyt sekä _Scioppius_ (1576-1649), saksalainen kielitieteilijä _Caspar Schopp_, (kuollut Paduassa) että _Perizonius_ (1651-1715), hollantilainen oppinut _Jakob Perizonius_, joka oli ensin historian ja kaunopuheisuuden opettajana Frankfurtissa, mutta joka kuoli professorina Leydenissä, julkaisseet kumpikin heidän omilla huomautuksillaan ja selityksillään lisättyjä painoksia. Perizoniuksen painos, joka käsitti kaksi uhkaavannäköistä nidettä, oli ilmestynyt juuri Locken aikoihin, v. 168.

[137] _Critically_, "arvostelevasti", sanoo Locke silloisen kielenkäytön mukaan.

[138] _Marcus Junianus Justinus_, joka eli luultavasti toisella vuosisadalla j.Kr., mukaili lyhennellen _Pompeius Troguksen_ suurta maailmanhistoriaa. _Flavius Eutropius_, keisarillinen salakirjuri, joka eli 4. v.s:lla j.Kr., kyhäsi keisari Valensin toimesta lyhyen Rooman historian, missä etenkin keisariaikaa on ansiokkaasti käsitelty.

Molempien näiden roomalaisten historioitsijain teoksia käytettiin niiden selvän, yksinkertaisen kielen ja esitystavan takia lukukirjoina kouluissa etenkin keskiajalla, mutta myöhemminkin.

[139] _Grammar-Schools_. Kielioppikouluiksi sanotaan vieläkin Englannissa kouluja, joissa latina ja kreikka muodostavat opetuksen pääosan. Sellaisista puhuu Locke yleisiä oppilaitoksia mainitessaan pitkin matkaa. Suomenkielessä nimitettäneen niitä kernaimmin latinakouluiksi.

[140] Ne kirjoitettiin Englannissa siihen aikaan latinaksi: niinpä olikin Milton oppimattoman Cromwellin "latinankirjuri".

[141] _Rakkaus kaikki voittaa_.

[142] _Sodassa ei saa kahdesti hairahtua_.

[143] Vrt. 2. Mooseksenkirjaa, 5: 7.

[144] _Ex tempore_.

[145] Ymmärtääksemme tätä Locken summittaista kaiken runouden ja kaikkien runoilijain tuomitsemista, tulee meidän muistaa hänen, aikansa irstaat, kevytmieliset tavat ja vakaumuksettomien, kaikkia korkeampia pyrkimyksiä halveksivien runoilijain (vrt. esim. _Drydenia_) osuus niissä ja niiden luomisessa. §§:ssä 18 ja 21 onkin Locke jo varoittanut tällaisten irstailijain turmelevasta seurasta.

Muutoin ei ole Locke itsekään niin viaton tuomitsemaansa runouspaheeseen: 22 vuotiaana sepitti hän esim. runon, vieläpä latinankielisen, Cromwellin kunniaksi.

[146] Tässä seuraa Locke _Montaignen_ kuuluisaa lausetta: "Ulkoa osaaminen ei ole osaamista" ja hänen perustelujaan siihen aikaan niin ylenmääräisen ulkoluvun vähentämiseksi. (_Essais_, I, 25).

[147] § 175, loppupuolella.

[148] Näin oli ainakin tehnyt rva _Masham_, Locken ystävätär ja emäntä, kuten Locke eräässä kirjeessä (2 p. heinäk. 1695) kertoo: "Hän opetti pojalleen latinaa osaamatta sitä lainkaan itse työhön ryhtyessään". Lapsi oli 9 vanha, mutta oli jo oppinut hyvin lukemaan ja kirjoittamaan ja tutki paraillaan äitinsä kanssa _Quintus Curtiusta_, maantiedettä, historiaa ja kopernikolaista maailmanjärjestystä.

Tähän opetustapaan viittaa Locke tämän kappaleen lopussa.

[149] Kts. §§ 93 ja seur.

[150] Vrt. § 166.

[151] Locke puhuu neljästä maanosasta, koska Australiasta toi tarkempia tietoja vasta kuuluisa tutkimusmatkailija _James Cook_ retkiltään vv. 1768-1780. Tunnettu oli Australian olemassaolo jo 16. vuosisadalla.

[152] Vrt. muist. 148. Pojan nimi oli Frank Masham.

[153] _Chronology_. Ajantieto, jota vanhan koululauseen mukaan nimitettiin maantieteen ohella "historian silmäksi", kokosi historialliset tosiasiat määrättyihin ryhmiin ja ajanjaksoihin, muodosti siis ikäänkuin historian luurangon ja näytteli kouluopetuksessa ja kasvatuskirjallisuudessa hyvin suurta osaa aina 18. v.s:n lopulle asti. Kuten heti tulemme näkemään, oli siitä laadittu useita oppikirjoja ja taulukkoja, joskus sangen perusteellisiakin.

[154] _Aegidius Strauchiuksen_ Wittenbergissä ilmestyneitä _Ajantiedon Pääpiirteitä_ käytettiin 17. vuosisadalla kaikissa Europan maissa. Heti jälkeenpäin mainittu _Helvicus_ (Christoph Helwig) syntyi v. 1581 Mainin Frankfurtin lähellä, opiskeli Marburgissa, tuli ylioppilaaksi 14 vanhana ja herätti 15 vanhana suurta huomiota kreikankielisillä runoillaan. Hän tuli sittemmin professoriksi Giesseniin, mutta kuoli jo 35:n vuotiaana 1617. Helvicus on, paitsi useita muita historiallisia teoksia, kirjoittanut Locken tarkoittaman ajantietotaulukon, nimeltä _Theatrum chronologicum sive chronologiae systema novum_ (1609).

[155] _Quintus Curtius Hufus_, roomalainen historioitsija, joka eli keisari Claudiuksen hallitusaikana (41-54 j.Kr.), on tullut kuuluisaksi etenkin eloisasta, sujuvasta Aleksanteri Suuren elämäkerrastaan.

[156] _Marcus Tullius Ciceron_ siveysopillinen teos _De officiis_ (Velvollisuuksista).

[157] _Samuel Pufendorf_ (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä oli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen älyn mainetta, kirjoitti kirjansa _Luonnollisesta ja kansojen oikeudesta_ Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos _Ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista_ on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja ilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.

Hollantilainen _Hugo Grotius_ (1583-1645), jonka elämä oli niinikään hyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta huomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken mainitsemalla teoksella _Sodan ja rauhan oikeudesta_, jonka hän kirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen kansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan kielille.

Pufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin Grotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten suhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden pitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.

[158] _The Predicaments and Predicables_. Vanhassa ajatusopissa, logiikassa, merkitsivät _praedicamenta_ kutakuinkin samaa, mitä nykyään nimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan oli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi: 1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4) suhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat. _Praedicabilia_ taas ovat nuo viisi "yleismainetta": _genus, species, differentia, proprietas, accidens_ (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä ominaisuus ja satunnainen ominaisuus).

Locken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä -- kuten oli teroitettu koko keskiaikanakin -- kaikkia näitä ajatusopin monimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan _in modo et figura_, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta heille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään ajatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen, Pascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.

[159] _William Chillingworth_ (1602-1684) oli jonkun aikaa katolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian Englannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka kirjassaan _The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation_ (Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä kaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten tunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan asioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti suurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen ajattelunsa takia.

_Molyneux,_ Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok. 1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua voisi löytää kuin on Locken _Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä_.

[160] _Terminus medius_ eli "välilause" on päätelmässä vertauskohtana "ylälauseen" ja "alalauseen" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä edelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai hämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä ylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen temppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen hyvin suurelta osaltaan.

Eroittelu eli Locken _Distinction_ oli taas toinen väittelykoukku, jonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten ominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.

[161] Locke tarkoittaa Ciceron _Rhetorica_ (Puhetaito) teoksen ensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat _de inventione_ (puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan myös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle, jolla on nimenä _narratio_, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla _brevis, aperta, probabilis_ (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).

[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan voittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen _Vincent Voiture_ (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke, joka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja koristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän suoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan, teeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista luojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun, huippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella saattaa.

[163] _Thomas Farnaby_ (1575-1647) tuli aivan uskomattomien seikkailujen ja vaiheiden jälkeen -- merimatkoillaan joutui hän m.m. kuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen -- koulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta filosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas ilmestyi v. 1625 nimellä _Index rhetoricus scholis accommodatus_.

[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin tapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV jakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä Richelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään ja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta ja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut ystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa suurempaa huomiota äidinkielelle.

[165] Locken suosittelema _Eutropius_ (VIII, 12) kertoo tosiaankin, että Fronto, "muuan hyvin kuuluisa puhuja", opetti keisari Marcus Antoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa, että filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus, valtion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen poikia.

[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen _historiaa_ -- niinpä puhutaan nytkin vielä _luonnonhistoriasta_. Ilmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas _filosofiaa_ -- siitä _luonnonfilosofia_, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka että kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.

[167] _Metafysiikka_ merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä, sielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja niiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.

[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä ja opetusmenettelyä vastustaa _Rousseau_ (Émile, IV) ankarasti, koska kaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain taikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää päinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana että hedelmällisempänä.

[169] Vrt. §§ 137 sr.

[170] _Olioiden luonnossa_, s.o. koko luomakunnassa.

[171] Locke luki _Descartesia_ (1596-1650), ranskalaista filosofia ja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan selittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi erinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan hänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta niinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei Locke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että hän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten esim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta luonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin _Metodin esityksen_ tekijä: varovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla kaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus ole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat enimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.

[172] _The modern Corpuscularians_: atomiteorian puoltajat, kuten esim. Locken ystävä _Robert Boyle_, josta tulee myöhemmin puhe.

[173] _Ralph Cudworth_ (1617-1688) toimi eri lukioiden johtajana ja saavutti huomiota etenkin v. 1678 julkaistulla pääteoksellaan _True Intellectual System of the Universe, wherein all the Reason and Philosophy of Atheism is confounded_ (Oikea henkinen maailmanjärjestelmä, missä jumalankieltäjäin kaikki perusteet ja filosofia kumotaan). Kirja on varsinkin muodollisesti huomattava ja sitä on pidetty nykyaikoihin asti arvossa metafyysillisen ja filosofishistoriallisen tiedon lähteenä. Cudworth koetti teoksessaan osoittaa, että ajatus kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkivanhurskaasta Jumalasta oli alullaan melkein kaikissa muinaisajan kansojen filosofisissa järjestelmissä. Hänen myöhemmät kirjansa, jotka osaksi vastustavat Hobbesin siveysjärjestelmää, liittyvät läheisesti tähän pääteokseen.

Juuri tämän Cudworthin tytär Damaris (syntynyt v. 1659) oli se rva _Masham_, jonka talossa Locke eli v. 1691 lähtien, joka oli hänen hyvä henkinen ystävänsä ja josta näissä huomautuksissa on usein ollut syytä puhua.

[174] Havaintoihin taipuvan henkensä ja kokeellisen filosofiansa mukaisesti vetää Locke tässä selvän rajan Baconin ja Descartesin välille.

[175] _Robert Boyle_ (1627-1691), englantilainen tiedemies, ensimmäisiä v. 1662 perustetun kuuluisan "Kuninkaallisen Seuran" (_Regalis Societas Londini pro scientia naturali promovenda_) jäseniä, kuului Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin. Hän oli suurella uutteruudella heikosta terveydestään huolimatta hankkinut itselleen laajat tiedot etenkin matematiikasta ja luonnontieteistä. Hän oli ottanut tehtäväkseen tieteen kehittämisen Baconin viittomaan suuntaan, vastusti siis kartesiolaisia otaksumia ja hylkäsi vielä jyrkemmin Aristoteleen peripateettisen koulukunnan käsitykset, jotka olivat siihen asti tiedettä hallinneet. Hän on hiukkasopin, atomiopin ("korpuskulaarisen" teorian) innokas kannattaja, ja hän onkin lausunut alkuaineesta aivan nykyaikaisia ajatuksia ja kohottanut kemian varsinaiseksi koeperäiseksi tieteeksi, yhtä pontevasti torjuen sekä alkemistien että lääkeopillisen jatrokemian kannattajain mielipiteitä. Hänen vuoropuhelunsa _Epäilevä kemisti_ (1661) osoitti jo kemialle tämän uraa-uurtavan suunnan. Atomiteoriansa perusteet loi hän 1666:n tienoilla. Sitä ennen oli hän keksinyt hänestä nimensä saaneen lain kaasun paineen käännetystä verrannollisuudesta sen tilavuuteen. Sen ohella oli hän harras kristitty ja kirjoitti useita uskonnollisiakin teoksia, joissa hän puolusti ilmoitettua uskontoa.

Epäilemättä on Robert Boyle ja hänen mukanaan "Kuninkaallinen Seura" paljon vaikuttanut Locken kokemus- ja havaintoperäiseen filosofiaan ja antanut sille sen todellisuutta tavoittelevan suunnan, mikä siinä on enimmäkseen havaittavissa.

[176] Tämä Newtonin käänteentekevä teos _Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet_ ilmestyi v. 1687, kuusi vuotta ennen Locken _Mietteitä kasvatuksesta_. Newton (1642-1727) kuului myöskin Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin.

[177] _La Bruyère: Moeurs du siècle_ (Aikamme tapoja), s. 577, 662.

_La Bruyère_ (1645-1696), ranskalainen filosofi ja kirjailija, on tuskin julkaissut muuta kuin _Les Caractères de Théophraste, traduits du grec avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle (Theophrastoksen Luonteet, kreikasta käännetyt, ynnä aikamme Luonteet eli Tavat)_, mutta tämä teos kykenikin hankkimaan hänelle pysyvän maineen terävällä sielunerittelyllään, tarkalla huomioinnillaan, sattuvalla ihmisten ja olojen kuvailullaan ja notkealla, havainnollisella esitystavallaan.

Tämä "vuosisadan kuvastin" ilmestyi lopulla v. 1687, siis viitisen vuotta ennen Locken _Mietteitä kasvatuksesta_. Lisätessään ensimmäisen painoksen jälkeen pykälään 195 otteensa La Bruyèrestä, oli Lockella käsissään tämä _Luonteiden_ ensimmäinen painos, jonka sivujen luvun hän tapansa mukaisesti ilmoittaa viitatun sivunumeron ohella ylempänä esitetyssä huomautuksessaan.

Huolimatta tarkkuusvakuutuksestaan on Locke jäljentänyt otteensa hiukan mielivaltaisesti, jättänyt pois erinäisiä kohtia, muutellut muutamien lausetapojen vivahdusta, ymmärtänyt joskus sanan väärinkin, j.n.e. Nämä epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta itse sen tuen laatua, jota Locke on lähtenyt La Bruyèreltä etsimään: kielten tärkeyden ja niiden omintakeisen opiskelun tehostusta.

[178] Tässä on Locke nähtävästi lukenut väärin La Bruyèren sanan _désirs_ (halut) sanaksi _desseins_ (aikomukset).

[179] _This observing Gentleman_: La Bruyère oli, kuten muistamme, Locken aikalainen.

[180] Kuivanjärkevä, vain käytännöllistä hyötyä tavoitteleva Locke asettaa soittotaidon yhtä alhaiselle sijalle kuin runoudenkin. Ehkäpä hän tuomitsi siinä aikansa yleisen mielipiteen ja näiden taiteiden silloisen, vähemmän suosittelevan tilan mukaan: joka tapauksessa on tämä epätaiteellisuus herättänyt paljon pahaa verta hänen myöhemmissä arvostelijoissaan.

[181] _Riding the Great Horse_. Mitä tarkoittaa Locke tällä muodolla _the Great Horse?_ Eräiden selittäjien mukaan olisi siinä kysymyksessä "kouluratsastus", kun Locken englantilaiset julkaisijat taas näkevät siinä viittauksen _sotaratsuun_, eroitukseksi tavallisesta matkaratsusta. (Vrt. ft. _H. Quick_, s. 236). Tämä selitys tuntuukin uskottavimmalta.

[182] _Ei ainoatakaan jumalaa puutu sieltä, missä on viisaus_: jälleen tuon Locken niin usein muisteleman _Juvenaliin_ säe (Sat. X, 364).

[183] On varsin opettavaa verrata toisiinsa Locken ja _Rousseaun_ mietteitä tästä ruumiillisen työn kysymyksestä ja havaita, kuinka he niin eri teitä johtuvat samaan vaatimukseen. (Vrt. _Émile_, III).

[184] Locke varaa saman kohtalon maalaukselle kuin soitolle ja runoudellekin. Muistaa kuitenkin tulee, että hän innokkaasti puolustaa piirustusta (vrt. § 161), koska siitä on jotakin käytännöllistä hyötyä sekä matkoilla että muuten.

_Molyneux_, Locken ystävä, oli ensin ajatellut opettaa poikaansa maalaamaan, mutta tämä Locken esitys sai hänet siitä hankkeesta luopumaan. (Vrt. hänen kirjettään 12 p. elok. 1693).

[185] Maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, etenkin tätä jälkimmäistä, harjoitettiin jo Locken aikoina järkiperäisesti, ja monet luonnontutkijat ja tiedemiehet (_Evelyn, Temple_ esim.), jotka halusivat sovittaa Baconin aatteita käytäntöön, uurastivat keksiäkseen keinoja luonnon tuotantokyvyn lisäämiseksi ja ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi.

[186] _Marcus Porcius Cato_ (234-149 e.Kr.), tuo oikean vanhan ajan jäykän, kyvykkään, isänmaataan rakastavan roomalaisen perikuva, ryhtyi vanhoilla päivillään kirjallisiin puuhiin ja kyhäsi poikaansa varten joukon käsikirjoja ja ohjeita, m.m. maataloudesta, jota tavallisesti mainitaan nimellä _De re rustica_ ja joka on ainoa Caton kynästä täydellisenä säilynyt teos.

[187] Asian kertoo Cicero _Cato Vanhemmassaan_ (XVII, 59), juuri vähää ennen puhuttuaan Cincinnatuksesta. Lähteenä on Cicerolla ollut Ksenophonin _Taloudenhoito_ (luku IV), missä Kyros Nuorempi ei kuitenkaan näytä istutuksiaan Ksenophonille, vaan Lysanderille. Locken lähteenä on taas ilmeisesti ollut Cicero, koska hän tämän nimenomaisen lausunnon mukaan pitää Kyrosta jo valtaistuimelle kohonneena: erinäisissä hänen kasvatusteoksensa painoksissa onkin erikoisesti puhe Kyroksen kuninkuudesta. Mahdollisesti erehtyi hän myös ajattelemaan vanhempaa Kyrosta, kuten Coste, Locken ensimmäinen ranskantaja ja hänen henkilökohtainen tuttavansa, otaksuu: Coste ei ollut millään keinoin saanut Lockea korjaamaan tätä virheellistä paikkaa.

Muutoin harrasti Lockekin puutarhanhoitoa sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Matkoillaan kiinnitti hän siihen suurta huomiota ja suosijaansa Shaftesburyä varten kirjoitti hän v. 1676:n tienoilla erikoisen tutkielmankin: _Huomautuksia viiniköynnösten ja öljypuiden kasvattamisesta ja viljelemisestä, silkin tuotannosta ja hedelmäin säilyttämisestä_.

[188] Kolmas _Shafteshury_, Locken entinen oppilas, _Luonnekuvien_ kirjoittaja, kertoo hänestä erään varsin kuvaavan tarinan. Päivänä muuanna oli suuri seura maan mahtavimpia miehiä kokoontunut kertojan isoisän luo ja heti tavanmukaiset tervehdykset suoritettuaan käynyt käsiksi kortteihin tai muihin yhtä mitättömiin ajanvietteihin. Locke istuutuu hyvin totisena herrojen viereen ja ottaa esille muistikirjansa. Kun häneltä kysytään, mitä hänellä nyt on kesken seuranpidon niin tärkeätä kirjoittamista, vastaa Locke, että kun hänellä on kerran onni kuulla maan mainioitten puhuvan ja keskustelevan, tahtoo hän opikseen ja hyödykseen merkitä heidän epäilemättä varsin tärkeät lauseensa ja tekonsa muistiin. -- Kortteihin ei kuulemma enää kajottu sinä iltana.

[189] Vrt. §§ 123 sr.

[190] Englannissa vallitsi Locken aikoina oikea käytännöllistieteellisen kokeilun kuume: pyrittiin tekemään suuria keksintöjä ja houkuttelemaan luonnolta kaikki sen salaisuudet. Niinpä kuului hyvään tapaan, että naiset valmistivat itse hajuvetensä ja harrastivat muitakin luonnontieteellisiä askarruksia. Samoihin aikoihin hioskeli Spinozakin valo-opillisia laseja, mutta hän teki sen ansaitakseen leipänsä, eikä suinkaan huvitusta etsiäkseen.

[191] Locke on teostaan pykälöidessään unohtanut tämän pykälän.

Muutoin katsoo Locke, pienistä huomautuksistaan huolimatta, aivan _Montaignen_ tapaan (vrt. _Essais_, I, 25), matkustamista hyvin tärkeäksi sivistyskeinoksi säätyläiselle: olihan hän itsekin matkustanut paljon ja oleskellut pitkät ajat Ranskassa ja Hollannissa, osaksi kuitenkin terveydellisistä ja valtiollisista syistä. _Rousseau_ puolestaan kiinnittää myöskin melkoista huomiota matkustukseen: ajateltiinhan yhä kasvatuksessa pääasiallisesti varakkaita ihmisiä. (Vrt. _Émile_, V).

[192] Locken oli täytynyt "katsoa" elämänkumppani nuoremmalle Ashleylle, jolla oli ikää vasta kuusitoista vuotta.

[193] Locke lopettaa tähän, mutta _Rousseau_ seuraa kasvattejaan aina häävuoteeseen asti. _Émilen_ viidennen kirjan alussa viittaa hän tähän Locken lopettajaislauseeseen, vaan kun hän puolestaan ei kasvata vain nuorta jalosukuista herraa, antaa hän vielä laajan esityksen Sophien eli naisen kasvattamisesta. Mutta tämä kirja ei olekaan edellisten arvoinen, se kun paljastaa liian selvästi _Émilen_ romaaniluonteen.