Part 7

"Minä aivoin päin vastoin tehdä sinun onnelliseksi," vastasi hän; "sillä kuinka hullusti nyt laita lienee, niin minä rakastan sentään ihmisiä, kuin ne ovat oikeen rehellisiä niinkuin sinä... Sinun pitää tietämään, ett'en minä ole mikään tavallinen varas. Minä varastan rikkailta ja annan köyhille, edes vähän tässä mailmassa tasoittaakseni. Nyt minä tiedän sinun olevasi köyhän raukan ja olen sentähden tullut tänne antamaan sinulle tämän, jonka olen ottanut entiseltä isännältäni ja siltä ahneelta rovastilta."

Siinä samassa tarjosi hän minulle suurta seteli pakkaa, vaan kuin minä näin sen, astuin minä pelästyneenä takaperin ja pyysin häntä Jesuksen nimessä pitämään rahat, joita en minä millään ehdolla tahtonut ottaa.

"Älä ole mikään pelkuri," sanoi hän. "Vaikka rahat ovat varastetut, ovat ne yhtä hyvät kuin muutkin; ja koska sinä vaimonesi ja lapsinesi kärsit puutetta, niin ei se suinkaan ole synti ettäs käytät ne tarpeisiisi."

Minä sanoin vastaan, vaan turhaan. Hän heitti rahat pöydälle ja vannoi sen päälle että minun piti ne saaman jos tahdon eli ei.

Nyt nousi vaimoni sängystä, putosi Näkin eteen laattialle ja pyysi häntä liikuttavaisilla sanoilla ottamaan lahjansa takaisin ja jättämään me rauhaan.

Näkin silmät kävivät silloin vähä vetisiksi. Hän otti seteli pakan ja sanoi lempeämmällä äänellä:

"En jumallist minä uskonut niin paljon rehellisyyttä löytyvän maan päällä; minä oikeen kunnioitan teitä; sillä Näkillä on sydän rinnassa, vaikka hän aikanansa on joutunut harha teille... Voikaa hyvin, hyvät ihmiset."

"Kuules Thore." sanoi hän vähän aikaa vaiti oltuansa. "Nyt sinä taidat herättää Pryhlin ja sanoa että Näkki on paikkakunnilla, niin täällä nousee sanomatoin elämä talossa, -- ha, ha, ha."

Niin sanottuansa meni hän tuvastani ja hyppäsi hevosen selkään joka täyttä lentoa juoksi tiehensä.

Minä keskustelin Elinan kanssa kuinka meidän piti tekemän ajatteluttavassa tilassamme. Me käsitimme hyvin, että Näkin neuvoa oli paras totella, sillä muutoin voitasiin meitä pitää hänen hyysääjänänsä.

Minä kiirehdin herättään katteinia ja voutia, jotka vapisivat joka jäsenessään, kuin saivat kuulla tämän sanoman. Nyt nousi talossa sanomatoin meteli. Koko talon väki oli tota hätää jaloillansa. Katteini aukasi akkunan ja ampui kaksi kovaa laatinkia ilmaan, jonka jälkeen hän puki päällensä sekä sapelin että pistoolia. Hän käski kaiken väen menemään ulos, varustettuina aseilla, lyhdyillä ja valkea soitolla, ottamaan tätä vaarallista vierasta; vaan itse ei hän arvannut lähteä sänky-kammaristaan. Minun piti jäämän kotio ja juttelemaan monin kerroin kuinka kaikki oli ollut Näkin huonessani käydessä. Näkki pysyi kuitenkin vapaana, sillä väki palasi tyhjin käsin.

Katteini ilmoitti paikalla asian nimis-mies Kloberille, joka joutusasti tuli paikkaan.

Minä kutsuttiin paikalla hänen ja katteinin tykö, jossa minä aikaa päälle kiiresti kuulusteltiin.

Heillä oli niin paljon nuhtelemista. Minun olisi paikalla vaimoni taikka lasteni kautta pitänyt ilmoittaa tapauksen; minun olisi pitänyt pitää rahat, että ne olisivat tulleet oikeitten omistajiensa käsiin. Vaan kuin en ollut tehnyt sitä olin minä selvästi varkaitten hyysääjä. Nyt mentiin asumukseeni, jossa repivät laattiankin ylös kaikki tyystään kattellaksensa. Vaimoni ja lapseni kuulusteltiin myös kiireesti. Viimein vei Kloberi minun sivulle päin ja löi minua vallan hirveän kovasti suurella kepillänsä, sentähden kuin en tahtonut tunnustaa itseäni vikapääksi. Hän pani minun senjälkeen kiini ja vei minun vankiuteen, jonka hän nuhteettomasti sanoi saavansa tehdä, koska minä ennen olin ollut linnassa.

"Se on helvetin hyvä," sanoi Pryhl, "vaikka asia olisi kuinka hyvään, sillä nyi minä saan koko perheen seurakunnan vaivaishoinnon päälle."

Kaikista mitä tähän asti olin kärsinyt oli tämä raskain hetkeni. Minun rakas vaimoni ja seitsemän ryysyistä lasta seisoi lähteissäni rattaitten vieressä. Elina pesi hienolla kädellä veren pois piiska raamukkeesta kasvoissani, jotka olin saanut nimis-miehen kepistä. Hän käski minun olemaan hyvässä turvassa, sillä "Herra koettelee vaan, mutt'ei hän hylkää". Pienen lapseni juoksivat rattaitten vieressä niin kauvas kuin jaksoivat, ja huusivat alinomaa: "isä, isä". Se huuto oli likellä että temmata sydämmen juurineen rinnastani.

Minä olin niinmuodoin toisen kerran eläissäni vankina. Mutta minä kärsin nyt paljo vähemmän kuin edellisellä kertaa, sillä minä tiesin syyttömyyteni tulevan ilmi, jos heti se vähän aikaa viipyisikin.

Enoni oli sillä aikaa ottanut eron sotaväestä ja tullut sen entisen vankivartian siaan. Minä sain niinmuodoin asua tuvassa ja minua kohdeltiin kaikin puolin niinkuin ihmistä. Hän oli vakuutettu minun viattomuudestani, ja lupasi auttaa minua käräjissä, niin että pian pääsisin vapaaksi. Hän pelkäsi kuitenkin minun saavan olla kauan kiini, jollei ruununmiehet saisi Näkkiä kiini, koska minun vapaaksi pääsemiseni pääasiallisesti oli sen kanssa yhdistetty.

"Ei ne sitä karhua niin helposti pyydä," sanoi enoni. Me saimme joka päivä sanomia rohkeista varkauksista, joita hän oli tehnyt paikkakunnalla, ilman että häntä voitiin saada kiini, ehkä monta ihmistä kerran oli hänen nähnyt. Kuinka hämmästyneiksi emmekö me siis tulleet, kuin itse päältään, päivää ennen määrättyen väli-käräjien, astui vanki-vartian huoneesen ja sanoi:

"Tässä minä nyt olen omassa korkeassa persoonassani, ja pyydän tulla kiini pannuksi. Varmaan olin minä ajatellut vielä vähän aikaa nauttia vapauttani, mutta kuin minä sain kuulla että Thore minun tähteni oli joutunut pinnistykseen, niin päätin tulla tänne häntä suojelemaan."

Näkki piti sanansa. Seuraavana päivänä teki hän tunnustuksensa, ja minä pääsin vapaaksi, Elinan suureksi iloksi, sillä hän oli myös paikalla.

Asian tutkinnon alla ollessa olin minä havainnut, että isäni, joka oli lautamies, katseli minua aivan tyystään. Minä havaitsin myös että hänen kasvonsa näkyvästi selkisivät, kuin hän kuuli syyttömyyteni. Hän tuli nyt perässämme kartanolle ja pyysi saadaksensa puhua vähän minun ja vaimoni kanssa. Me seurasimme häntä keskievariin, jossa hänellä oli oma kamari. Hän istui sohvalle ja sanoi syvästi liikutettuna:

"Minä olen isäsi, Thore; mutta minä olen ollut sinua kohtaan kuin huono ihminen, ja sentähden on herra rangaissut minua tottelemattomilla lapsilla. Voitko sinä antaa minulle anteeksi, Thore?... Minä tahdon palkita rikokseni niin hyvin kuin voin... Tästälähin ei sinun tarvitse murehtia mistä saat jokapäiväisen leivän itsellesi ja omaisillesi, jos minä sitten elän taikka kuolen."

Minä en voinnut sanoa sanaakaan. Tykyttävällä sydämellä otin minä hänen tarjotun kätensä, jota minä syvästi liikutettuna pusersin. Elina löi kätensä ukon kaulaan ja sanoi: "Kiitetty olkoon Jumala!"

Minä en voi selittää kuinka se oli; mutta se on vaan vissi, että minä sillä hetkellä luulin näkeväni äitini ystävälliset kasvot paistavan taivaallisella valolla.

* * * * *

Tähän lopettaa Thore Jössenpoika omakätisen elämän-kertomuksensa, jonka minä olen päättänyt jatkaa; jos lukiallani vielä on kärsivällisyyttä sitä kuulella.

XV.

Lautamies Jösse Niileksen poika eli se niin kutsuttu rikas Jösse, oli kaiken elin aikansa ollut omanvoiton pyytäjä ja kova-sydämminen ihminen, joka ei palvellut muuta Jumalaa kuin mammonaa. Tähän aikaan oli hän leski, ja oli jo monta vuotta takaperin jättänyt suuren talonsa ainoolle pojallensa, ja ainoastaan pitänyt kahdeksannen osan mantalin talon, saadaksensa vielä elää maailman tohussa, ja että hänelläkin olisi yhteisissä asioissa sana sanottavana. Poika oli oikee tuulen lennättämä, joka eli aina yhdessä humussa; sentähden ei heidän välinsä ollutkaan hyvä, joka pari kertaa oli saattanut isän ja pojan nyrkki-putikkaan keskenänsä. Eripuraisuus oli niin suuri ett'ei isä ja poika tervehtänyt toistansa, jos joskus kohtasivat toisensa.

Varmaan ei se surettanut rikasta Jösseä, mutta se saattoi jos mahdollista sydämensä vielä entistä kovemmaksi. Hän katui syvästi että hän oli jättänyt melkeen kaiken omaisuutensa kiittämättömälle ja pahan tapaiselle pojallensa, vaan ei hän syntiänsä katunut. Ei hän koskaan tullut ajattelemaan sitä että se taitaisi olla rangaistus syntiensä tähden. Harvoin tai ei koskaan kävi hän kirkossa. Nyt sattui se tärkeä tapaus, että tohtori Wieselgreni, omassa valtakunnassa tehdyillä lähetys-matkoillansa, tuli Tammikylään piplian selitystä pitämään. Jokainen jolla vähänkin henkeä oli riensi kirkkoon kuulemaan tätä kuuluisaa saarnamiestä, niinmuodoin myös rikas Jösse.

Hänen saarnansa aine Jumalan lain kuudes käsky, jonka hän selitti niin liikuttavilla sanoilla, että rikas Jösse ensi kerran eläissänsä tunsi itsensä Jumalan sanalta liikutetuksi. Hän tunsi niinkuin miekka olisi mennyt sydämmensä läpitse.

Jumalan palveluksen päätettyä oli hän ison aikaa kahdenkesken saarnaajan puheilla, ja kuin hän sitten tuli ulos pitäjän miestensä tykö, itki se melkeen seitsemän kymmenen vuoden vanha ukko niinkuin pieni lapsi.

Tämä oli tapahtunut päivää ennen kuin hän tuli käräjille. Se oli syy hänen äkkinäiseen muuttumiseensa lempiäksi poikaansa vastaan, jota ei hän tähän asti ollut tunnustanut omaksensa ei sanoilla eikä töillä.

Hän tahtoi niinmuodoin täydestä todesta auttaa Thoren surkeasta tilastansa. Hän otti sentähden suuret työ-vaunut ja ajoi seuravana päivänä Bödan kartanoon.

Rikas Jösse, niinkuin moni muukin voipa mies, ehkä hän oli tiettänyt kaiken elin-aikansa maalla, ei ollut koskaan avoin silmin katsonut köyhyyden asumuksiin. Se taulu, kuin aukeni eteensä poikansa asumuksessa, saattoi hänen sentähden sanomattomasti hämmästymään.

Mies ja vaimo olivat keltasenkalveat ja laihtuneet, lapset ryysyissä ja puoli alastoinna, pehtaroittivat oljissa laattialla. Yksi alaston sänky ja kaksi kehnoa tuolia olivat ne ainoat huone-kalut.

"Huonosti minä luulin täällä olevan, vaan en kuitenkaan voinut arvata täällä näin kehnosti olevan," sanoi rikas Jösse syvästi huoaten.

Senjälkeen meni hän katteinin kanssa keskustelemaan Thoren muuttamisesta, johon se mielellään suostui, koska hän sen siaan sanoi helposti voivansa saada nuoremman muona-miehen, joka oli paljo parempi isännälle.

Kohta istui koko perhe ilosta loistavilla silmillä vaunuissa, ja rikas Jösse ajoi kotionsa Tammikylään.

Perheen tila tuli paikalla paratuksi Jössen hyväntahtoisuudella. Varmaan oli hän antanut lailliselle pojallensa enimmän omaisuutensa, mutta hänellä oli vielä vähäinen talonsa ja runsaasti irtainta tavaraa. Tämän kaikki antoi hän laillisen kauppakirjan kautta Thorelle ja Elinalle. Talven aikana kuoli hän täydellisesti sovitettuna molempaen poikiensa ja -- me toivomme -- myös Jumalan kanssa.

"Herra on suuri armossa ja laupiuudessa. Kiitetty olkoon Herran nimi," sanoivat ne molemmat puolisot ja halasivat toistansa.

XVI.

Kahdeksan vuotta oli kulunut sitten kuin viimeiksi tapasin Thore Jössen pojan. Minä kävin uudestaan häntä katsomassa asumuksessaan. Miltä hänen tilansa nyt näytti tahdon minä tässä totuuden mukaan kertoa. Tämä oli sunnuntai ehtoona kesä-kuussa. Levollinen rauha hallitsi koko luonossa, ja niin myös siellä sisällä. Aurinko lähetti viimeiset säteensä sisään avatuitten lasien läpitse ja osoitti katselialle yhden huoneen, joka oli puhdas ja nätti aina vähimmissäkin osissansa. Laatialla leikitteli kaksi vaalea-tukkaista punaposkista poikaa, joita isä ja äiti jotka istuivat maalatulla sohvalla, ilo-mielin katselivat.

Ne molemmat puolisot olivat näkyvästi muuttuneet. Se keltasen kalvea iho oli saanut terveemmän värin ja laihat jäsenensä olivat kasvattaneet lihaa. Thore oli keskikokoinen mies. Hänen rehelliset kasvonsa olivat varjotut harmaansekaisilla hiuksilla ja valaistut tumman-sinisillä silmillä, jotka todistivat hänellä olevan hyväntahtoisen sielun, joka voi syvästi tuntea ja kärsiä. Elinalla oli vaalean-veriset ympyriäiset kasvot, joissa voi nähdä kauneuden merkkiä, joka vielä yhdeksi osaksi oli jäljellä. Lempeys ja hyväntahtoisuus loisti hänen joka liikunnostansa. Thore oli kahdeksan viidettä vuoden vanha, ja Elina viittä vuotta nuorempi, mutta molemmat näyttivät paljo vanhemmalta, sentähden että he aikanansa olivat nähneet niin monta surua ja tehneet raskasta työtä.

"Nyt saatte mennä kartanolle vähäksi aikaa leikittelemään ehtoon tullessa," sanoi Thore lapsille, jotka eivät olleet myöhästä tottelemaan käskyä.

"Kuuleppas, Elina," sanoi Thore vähän ajan päästä ja tarttui hänen käteensä. "Jos sinä tahdot niinkuin minä, niin myymme talomme ja muutamme Amerikaan."

"Sinä uskottelet," vastasi Elina.

"En minä uskottele koskaan, sitä vähemmin nyt, kuin asia on niin tärkeä."

Elina katseli häntä silmät pystyssä ja sanoi:

"Sinä uskottelet vissiin, rakas Thoreni. Et sinä voi tahtoa muuttaa, kuin kaikki on niin hyvin, ja elämme niin onnellisesti."

"Varmaan on meidän kaikki hyvin, emmekä saata kyllä kiittää Jumalaa onnemme tähden; mutta meidän pitää muistaman että meillä on lapsia... Me olemme nyt kahdeksan vuotta omistaneet talon, tehneet työtä oikeen voimien perästä, emme myös ole tuhlanneet millään lailla, ja kuitenkin on meillä tuskin niin paljon kuin alkaissamme. Vero yletään joka valtiopäivissä; kaikki käy pahemmaksi ja pahemmaksi. Ei meillä ole varaa edes lehmää lahdata jos tahdomme jaksaa maksaa kaikki verot, kuin rasittavat taloo. Emme myös voi pitää kaikkia lapsiamme kotona; meidän tarvitsee päästää yhden toisensa perään pitäjälle palvelemaan, joka surettaa minua kovasti, koska minä koettelemisen kautta tiedän, kuinka niitä kohdellaan. Kaikki tämä kävisi sentään päinsä, jos täällä ihmisten seassa löytyisi oikeutta; mutta minä olen lapsuudestani saakka nähnyt että köyhiä joka paikassa sorretaan. Se on raha vaan ei ihminen joka arvossa pidetään. En minä käsitä kuinka sen kanssa lienee laita, mutta ainakaan ei hallitus siinä maassa ole oikealla kannalla, jossa tehdään vähä taikk'ei ollenkaan köyhäen lapsien kasvatukseksi; jossa mielensä mukaan saa lyödä nuorukaisia, siksi kuin täyttävät kahdeksantoista vuotta; jossa ei ystäviensä kanssa saa palvella Jumalaa vahdita, mutta juoda ja kirota niin paljon kuin haluttaa; jossa ei lapset saa periä vanhempiansa; jossa laki käytetään säädyn ja rikkauden jälkeen; jossa jo kehdossa tulee valtiopäivä-mieheksi; jossa papit enemmän huolivat maallisista toimituksista, kuin hengellisestä virastansa, jota he hoitavat niinkuin käsi-ammattia; jossa vihdoin viimein varas pidetään hyvin, vaan kunniallinen työmies saa kuolla nälästä ja puutteesta vaivasten huoneessa."

"Se on totta, Thore, ja totta kyllä se on; mutta kuinka raskasta eikö se olisi että muuttaa rakkaasta kodostansa," sanoi Elina ja hypisteli kiiltävää avain kimppuansa. Thore nousi ylös ja kävi vakavilla askeleilla yli laattian, jonka jälkeen hän jälleen istui Elinan viereen ja sanoi:

"Niin, raskasta se olis, aivan raskasta että jättää rakkaan isän-maansa. Oikeen sielussani kirventelee kuin ajattelen sen päälle... Mutta ajatelkaamme vielä sen asian päälle, rakas Elina. Muista se kuinka paljon olemme saaneet kärsiä aikanamme. Muista vielä, että meillä on seitsemän lasta, ja että ainoastaan kolme niistä voi asua ja häin tuskin tulla toimeen talossamme. Neljä saisi niinmuodoin koetella samoja elämän vaiheita kuin mekin; mutta kuka tiesi ei heillä olisi samaa kärsivällisyyttä. Kuinka raskasta eikö se olisi nähdä heitä puutteen alaisina ja viheliäisinä ja kuka tiesi vielä raudoissakin paatuneina rosvoina."

Puhe lakkasi tähän isoksi aikaa, jona molemmat puolisot lempeästi ja hellästi katselivat toinen toistansa. Elina sanoi viimein:

"Meidän pitää lähtemän, rakas Thore... Se olisi minun kuolemani että nähdä jonkun lapsistamme senkaltaisessa tilassa... Mutta oletko sinä vakuutettu siitä, että meidän siinä uudessa maassa käy paremmin?"

"Kaikki on Herran kädessä!... Tämä ajatus on kauan ollut mielessäni, ja minä olen sentähden tyystään kuulustellut niiltä, jotka tuntevat tilan Amerikassa. Kaikki sanovat yhdellä suulla maan hyväksi sille, joka tahtoo ja taitaa tehdä työtä. Työmies ja hänen työnsä sanotaan siellä pidettävän arvossa; maa on siellä kiitollinen ja vero vähäinen, koska vähä kukin maksaa puolestansa. Lapset opetetaan ilman maksoa valtakunnan kustannuksella, ja ne köyhät, jotka eivät jaksa tehdä työtä kohdellaan hyvin hyvissä laupiuden laitoksissa. Minä olen sentähden uskonut että me ja lapsemme tulisimme hyvin toimeen siinä uudessa asun-maassa, semmenkin kuin meillä on vähän varoja, joilla voimme päästä alkuun. Ei siellä kuitenkaan taida käydä hullummasti kuin täällä."

"Meidän pitää matkustaa sinne, rakas Thore; sillä lasten tähden meidän pitää tekemän mitä taidamme... Sanomattoman raskasta ja vaikeaa on että jättää rakkaan kodon, mutta sama aurinko valaisee siellä kuin täälläkin, ja sama hyvä ja laupias Jumala valvoo ylitsemme, jos asuimme missä hyvänsä... Muuttakaamme sentähden sinne lapsinemme Hänen nimessään."

"Tutkikaamme vielä tätä asiaa, ennenkuin mitään päätämme; sillä se on aivan tärkeä eteen-ottaminen. Meidän pitää keskusteleman lasten kanssa ja kuulla heidän ajatuksensa asiassa, koska se pääasiallisesti liikuttaa heitä. Jos heillä on vähäkin tätä vastaan, niin jäämme tänne ja kulutamme aikamme miten paraiten taidamme; sillä tässä asiassa saavat tehdä mitä paraaksi katsovat."

Keskusteleminen loppui täksi kertaa, vaan jatkettiin useen parin kuukauden aikana. Monta kertaa tutkittiin tämä kysymys, ja viimein päätettiin yhteisesti, että koko perheen piti muuttaman niin pian kuin mahdollista siihen kaukaiseen maahan. Vanhemmat pojat iloitsivat, vaan ne molemmat puolisot tulivat päivä päivältä ala-kuloisemmiksi jota enemmän se määrätty päivä läheni. He kuiskasivat toinen toisellensa:

"Se on raskasta ja surkeaa, vaan -- meidän täytyy lapsiemme tähden."

XVII.

Se määrätty päivä oli tullut. Ihana oli Syyskuun aurinko sinä aamuna ja lupasi selvän pilvettömän päivän.

Thore Jössen poika oli huutokaupalla myynyt talonsa ja irtaimen tavaransa, ja kaikesta siitä yhteensä saanut kuusi tuhatta riksiä, joista enin osa oli talletettu matka-arkussaan, joka jo oli rattailla.

Se oli juhlallinen hetki siinä avarassa tuvassa. Kaikki olivat juhlavaatteisansa. Seitsemän punaposkista poikaa, joista vanhin oli kahdenkolmatta ja nuorin kymmenen vuoden vanha, seisoi kädet ristissä pöydän ympärillä, jonka ääressä isä ja äiti istuivat avatun kirjan vieressä.

"Lapseni," sanoi Thore Jössen poika liikutetulla äänellä; "se tärkeä hetki on tullut, jona meidän pitää jättää rakastetun kodon ja pian sen kalliin isän-maankin, uudessa maassa hakeaksemme elatusta jäljellä olevina päivinämme. Matka on pitkä ja vaivaloinen. Me tahdomme sentähden nöyrillä sydämmillä nostaa mielemme taivaasen ja rukoilla Jumalalta apua, että onnellisesti ja hyvin mahdamme päättää eteen-ottamisemme."

Korkealla äänellä luki hän nyt monta harrasta rukousta, joissa hän rukoili Herraa olemaan johdattajansa matkalle, ja aina varjelemaan vanhan Ruotsin. Senjälkeen alkoi hän virren johon koko perhe tarttui selvillä äänillä.

"Lähtekäämme nyi Jesuksen nimessä," sanoi Thore rukouksen päätettyänsä ja tarttui ystävällisesti vaimonsa käteen kiini.

Nuorukaiset riensivät paikalla ulos, mutta vanhemmilla ei ollut semmoista kiirettä. Kaappi, kello ja vielä seinätkin piti katseltaman; josta katselemisesta ei tahtonut koskaan loppua tulla. Kartanolla kävi samoin. Enemmän kuin tuhannen kertaa olivat he ennen katselleet niitä aseita ja työkaluja, vaan ei koskaan niin tystään kuin nyt. He menivät puutarhaan, jossa hypistelivät pensaita ja puita sanaakaan sanomatta, mutta kyyneleitä näkyi heidän silmissänsä. Vihdoin viimein nousivat he rattaille josta vielä kerran katsoivat pitkään sitä entistä kotoa, jonka jälkeen ajoivat tiehensä.

Tie meni kirkon sivuitse, jossa Thore yht'äkkiä pisätti portin eteen. Hän katsahti mitään sanomatta Elinan päälle, jonka Elina hyvin käsitti, sillä hän pusersi kovasti Thoren kättä. He menivät kirkko-pihaan, jossa kumpikin pian vaipui rukouksiin äitinsä haudalla.

Kuin he jälkeen rattaitten tykönä tulivat yhteen, antoi Elina miehellensä iänkaikkisuuden-kukan, ja näytti siinä samassa, että hänellä oli samallainen bernsteini-ristin vieressä. Thore näytti oitis että hänellä jo oli semmoinen sen vähäisen sormuksen vieressä, jonka hän kantoi povessansa.

Eivät he nytkään sanaakaan sanoneet, mutta nyökkäsivät ystävällisesti toisellensa, ja taivaallinen valo loisti heidän silmistänsä.

* * * * *

Muutaman päivän perästä astui tuo perhe laivaan Götebor'in satamassa ja lähti pohjas Amerikaan.

Herra olkoon heidän kanssansa, ja tulkoon heidän toivonsa täytetyiksi siinä uudessa maassa!!!

* * * * *

Rakas lukiani.

Tällä erällä en minä tiedä kertoa enää mitään Thore Jössen pojan elämän-vaiheista, koska se oli viimeis syksynä, kuin hän perheensä kanssa jätti itsensä sen juonikkaan meren valtaan ja lähti toisella puolen meren kuohuvien aaltojen onneansa hakemaan. Mutta sen minä tiedän, että Ruotsi la'illansa ja kohtelemisellansa sillä lailla on saattanut monta tuhatta kunniallista työmiestä pakenemaan isänmaastansa, jossa he kaikkina aikoina olisivat olleet tarpeellisia. Minä tiedän myös -- ja se surettaa minua -- että samaa vaivaa elääksensä, samaa tuskaa ja puutetta, samaa pilkkaa ja ylönkatsetta, ja vielä pahempaakin kuin tässä kirjaisessa onkaan kerrottu, saa köyhä työmies kärsiä melkeen joka paikassa maalla, Ystad'ista aina Haaparantaan asti, jossa monessa paikassa vallitsee senkaltainen orjallisuus, että se likemmältä katseltuna näyttäisi olevan verrattava siihen, joka kertomusten jälkeen sanotaan hallitsevan joissakuissa Pohjas Amerikan valtakunnissa.

Se on kova syyttäminen, mutta se on vielä surkeampaa että se on totta, jonka minä tässä tahdon näyttää todeksi jos hälpältä katselemme nyt olevaista seurakunnallista elämäämme. Minä saan tässä edeltäpäin ilmoittaa, ett'en minä päätä kulku-puheitten vaan totuuden mukaan. Minä olen kaiken elin-aikanani elänyt kansan seassa, ja viimeisinä vuosina vaeltanut melkeen jokaisen läänin läpitse, ainoastaan sentähden että tulisin tuntemaan kansan elämän laadun, jonka sentähden jotenkin luulen tuntevanikin. Katso tässä lyhykäisyydessä minkä lainen on

Se yleinen tila maassa.

Ruotsi on kieltämättä viimeisinä vuosina ollut hyvin onnellinen monessa katsannossa, vaan se ei ole ymmärtänyt pitää onnestansa kiini. Maanviljelys on edistynyt; kauniit laihot ovat kasvaneet pelloillamme, me olemme lähettäneet ulkomaille enemmän maan kasvuja kuin koskaan ennen; mutta yhteinen voima ei sentään ole noussut, vaan pikemmin vaipunut ja monella tavalla saattanut sen köyhän työmiehen kannan vielä huonommaksi.

Kuin jyvät ja maanmiehen tavarat kolme vuotta takaperin olivat korkeassa hinnassa, niin talonpoika oikoi ojasta taipunutta selkäänsä. Hän oli mielestänsä kauan kyllä elänyt puutteessa, ja tahtoi sentähden tästä lähin elää niinkuin muutkin ihmiset. Hän laittoi itsellensä paremmat vaatteet ja herkullisemman ruoan pöydällensä, hän toimitti huoneisiinsa liiallisia koristuksia ja kartanolle upeita vaunuja: hän luuli sen hyvän ajan kestävän iän kaiken. Näissä iloisissa toivoissa kehoitti kauppamiehet häntä elämään, jotka paikalla hyötyvät siitä. Sillä tavalla menivät rahat tiehensä, ja hän sekaantui velkoihin, joista hän ei pääse niin helposti.

Se hyvä aika ja ne korkeat toivot matkaan saattoivat vielä sen, että moni herra rupesi maanviljelijäksi, jona hän luuli saavansa veistellä kultaa puuveitsellä. Petettyinä näissä ihanissa toivoissansa, pitää heidän nyt vähäkin ylhällä pysyäksensä, koska he ovat maksaneet korkean hinnan taloistaan, imeä kaiken sen voiman maasta kuin mahdollista, jonka tähden maa käy laihaksi ja työmies rasitetaan. Se on juuri näitten herraen maanviljelijäen tykönä kuin orjuus on korkeimmallansa.

Minä saan kerran kaikkien edestä pyytää lukiaani muistamaan, että minä sekä tässä että muualla puhun tilasta yleisesti; sillä minä tiedän aivan hyvin jalomielisiä ihmisiä löytyvän joka säädyssä.