Part 6

Kaikki iloiset toivoni saadakseni hauskan kodon ja tullakseni vapaalle kannalle olivat sauvuna kadonneet. Minä olin nyt jälleen yhtä köyhä omaisuudesta, vaan en kuitenkaan rakkaudesta, sillä minulla oli vielä Elina ja se piti luottamukseni ylhällä. "Yksi asumus ja yksi sydän", on vanha laulu, jota minun ijälläni yleisesti lauletaan. Jälkimäinen minulla oli ja sen edellisen toivon saavani.

Elina tahtoi että häämme piti pidettämän vasta muutaman vuoden perästä ja että palvelemalla ansaitsisimme varoja ruvetaaksemme omiin ruokiin, mutta minä kuin kyllä hyvin tiesin kuinka vähän hyödyttävää palkollisen elämä on, sain hänen pian suostumaan omiin tuumiini, jotka olivat ne että oitis laittaa töllin tilat, vaikka ne sitten olisivat kuinka pikkaiset. Tosiaan olin minä nähnyt kuinka raskasta torpparinkin elämä yleisesti oli; mutta minä toivon, että me, kuin olimme nuoret ja terveet ihmiset, työllä ja rukouksella voisimme ansaita tarpeemme.

Kysymys oli niinmuodoin vaan mistä saisin vähäiset töllin tilat. Minä menin talosta taloon ja kuulustelin, vaan ei kukaan tahtonut antaa minulle maan-kappaletta.

Talonpojat ovat pelkoja ottamaan torpparia, semmenkin sitten kuin maa on ruvennut arvossa nousemaan, ja uusi vaivasten hoidon asetus on tullut järjestykseen. Se jälkimmäinen on pää syy, koska isännät usein saavat mieli-karvautta pitäjän lautakunnalta, jos heidän maallansa on joku köyhä, joka tule olemaan seurakunnalle rasitukseksi. He meinavat myös että köyhä vallan hyvin saisi olla naimata, koska kokemus sen osottaa, ett'ei siitä tule muuta kuin tarvetta ja viheliäisyyttä. Pää syy taitaa kuitenkin olla ahneus ja kateus. Talolliset sanovat tavallisesti; "siinä kuttu kalvaa, kuhun on kerran kytkettynä"; se tahtoo sanoa että torppari aina on talolle rasitukseksi. Ennen he niinmuodoin antavat laajat maan-kaitaleet, joita sopisi viljellä, maata karjan alla ennenkuin he antavat palaisen köyhälle työmiehelle. Siitä kadottaa ei ainoastansa he itse, vaan myöskin koko maa, sillä monta ihanaa laihoa saataisiin siitä maasta, joka nyt antaa aivan vähän taikk'ei mitään.

Monta tuskaa ja vaivaa nähtyäni sain minä vihdoin viimein vanhalta talonpojalta puolen tynnyrin alan viljelemätöintä maata, jonka päälle tehtiin väli-kirja. Häntä sanottiin omanvoiton-pyytäväiseksi ihmiseksi, joka ei saanut juuri tarpeeksi työväkee, muutoin en suinkaan olisi saanut paikkaa. Ehdot olivat jotenkin runsaat. Minun piti tekemään kaksi päivätyötä viikossa, ja ilman sitä auttaman koska vaan kutsuttiin, sillä määrällä että saisin tolvan palkkaa päivältäni. Elinan piti kehräämän leiviskän rohtimia ja tekemän kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Tätä veroa eli työtä vastaan saisin minä viljellä maan ja pitää lehmän suvilaitumella, niinkuin myös noukkia tarpeeksemme puita metsästä. Ilolla pistin minä välikirjan taskuuni ja menin Elinan tykö, joka myös tuli iloiseksi. Syksy oli jo kulunut liian pitkälle niin että ei enää ollut ajattelemistakaan huonetta ruveta rakentamaan, jonka tähden me kaivoimme maamökin talvi asumukseksemme, ja pidimme kohta häämme ilolla ja riemulla.

Tulevana kevännä hakkasin minä vähäisen huoneen, jonka reilasimme miten paraiten taisimme. Minun kaksisataa riksiäni piisasivat hyvin tiloittumiseen. Meillä oli sekä lehmä että pata, rukki ja sänky; mitään muuta emme tässä tilassa tarvinneetkaan. Rakkaus tytyy hyvin vähään, kuin se vaan on toden peräinen, niinkuin tässä oli tapaus. Me tehimme molemmin puolin työtä oikeen toden peräisesti. Elina ompeli ja kehräsi; minä tehin päivätyöni, kynnin peltoni ja viljelin sitä ahkeruudella. Jumala palkitsi vaivan runsaalla laiholla. Se oli niin suloista nähdä viljan kasvavan ja menestyvän omalla pellon liuskalla. Mutta vielä suloisempaa oli halata hempoista vaimoansa ja hyvän tapaisia lapsiansa, kuin ehtoolla työnsä päätettyä tuli kotio.

Niin elimme me muutaman vuoden onnellisina, osallamme tytyväisinä, vaikka se oli tuskallinen ja vähäinen. Mutta lapsi joukko eneni -- me olimme toimittaneet neljä lasta kuutena vuonna -- ja siinä sivussa murheet. Elinalla oli kyllin työtä lasten hoitamisessa, ja minä sain enimmästä päästä käydä isännän työssä sitä vähäistä päiväpalkkaa vastaan. Köyhyys alkoi rasittamaan. Minä koetin saada vielä puolen tynnyrin alan maata torpan maan viereen, ja minä olisin tullut hyvin toimeen, vaikk'ei se läsnä olevaisessa tilassaan laittanut mitään sisääntuloa isännälle. Kuitenkin oli meillä vielä jokapäiväinen leipämme, vaikk'ei muuta kuin kalaa ja perunoita; maidon meidän piti myymän. Suru mielin näin minä Elinan käyvän päivä päivältä kalveammaksi, vaan en koskaan kuullut hänen huokaavan eli valittavan; sillä rakkaus kärsii kaikki. Minä tulin alakuloiseksi peläätessäni tulevia aikoja, mutta hän kehoitti minua elämään toivossa ja turvassa.

Tämän kaltainen oli meidän tilamme; kuin minä yhtenä sunnuntaina sain nähdä parvessa Eksköld'in ja hänen tyttärensä kirkossa. Paronessa oli tullut kuuttatoista vuotta vanhemmaksi, ja niinmuodoin oli aika häntä vähän rasittanut, mutta hän eli uudestaan ylös nuoressa ja ihanassa tyttäressään, joka oli sanomattoman kaunis.

Jumalan-palveluksen päätettyä sain minä kuulla että parooni oli hakenut eron virastaan linnassa ja ostanut Bödan kartanon, joka oli meren puolella pitäjää. Yht'äkkiä pöllähti mieleeni että minä kuka tiesi häneltä voisin saada torpan paremmalla ehdolla, sillä minä tiesin hänen jalomieliseksi herraksi, joka ei kiusaisi alimmaisiansa. Monta päivää oli tämä mielessäni; mutta minä häpesin panna sitä toimeen. Minä pelkäsin herrasvä'en pitävän pyyntöni vaatimuksena sentähden että kerran olin pelastanut lapsensa. Ei hätä lakia lue, sanoo vanha sananlasku. Minä otin Jumalan mieleeni ja lähdin tielle, ensin kuitenkin Elinan kanssa asiasta keskusteltuani. Kysymys on vapaa, ajattelin minä.

Varmaan tytkyi sydämmeni sukkelampaa, kuin minä paikkaan tultuani kysyin piialta jos paronessa oli kotona; minä tahdoin nimittäin ensin kääntyä hänen puheillensa.

Piika sanoi herrasväen olevan puutarhassa, ja se lohdutti minua vähän, sillä se on aina paras että puhua ihmisten kanssa ulkona luonnon helmassa, jossa me olemme ujostelemattomampia kuin komeassa huoneessa, joka on köyhälle niin outo.

Tämä oli kevään alussa. Kuin minä tulin puutarhaan ja sain nähdä ne viheriäiset pensaat ja joitakuita hiljan auvenneita kukkia, täytettiin sydämmeni iloisilla muistoilla.

Se ensimäinen, jonka täällä kohtaisin, oli se vanha kunniallinen puutarhan hoitaja, jonka apulaisena olin ollut. Hän ei tuntenut minua enää, enkä minäkään antanut itsiäni ilmi vaan kysyin ainoastaan paronessan perään, jonka siinä samassa havaitsin istuvan tyttärensä kanssa viheriöitsevässä lehtimajassa. Minä lähenin kaikella kunnioittamisella hattu kädessäni ja tervehdin nöyrästi kumartaen. Paronessa katseli minua vähän aikaa, jonka jälkeen hän ilo-mielin tarttui käteeni ja sanoi:

"Terve tultua, Thore! Olipa se oikeen lystiä että vielä kerran saada nähdä teidän... Te olette muuttunut paljon, mutta minä tunsin teidän paikalla silmistänne... Katsokaatte tämä," sanoi hän senjälkeen ja näytti tyttärensä päälle -- "katsokaatte tämä on se vähäinen tyttö, jonka te nouditte kaivannosta ylös... Nyt taidat itse kiittää auttajaasi, Jenny."

Neitinen nousi seisoon ja pusersi kättäni, ja hänen ihanat kasvonsa peitettiin loistavalla punalla.

Minun piti nyt kertoa elämäni aina siitä ajasta kuin olin linnasta lähtenyt, ja kuin minä viimein sanoin asiani, lupasi hän puhua siitä miehellensä ja toimittaa kaikki hyvälle kannalle. Hän teki sen myös sillä hyvällä menestyksellä, että minä paikalla sain lupauksen saadakseni hyvän torpan, joka siinä tilassa oli asujatta.

Kotio tultuani nousi majassamme sanomatoin riemu, joka päätettiin kiitoksella Jumalalle.

XII.

Minä olin nyt voipa, Bödan kartanon allekuuluva, torppari ja tulin aivan hyvin toimeen. Minulla oli siisti asumus, pari tynnyrin alaa peltoa ja kaksi lehmää niinkuin myöskin muutamia lampaita, jotka teki että minä ahkeralla työlläni hyvin voin elättää ison perheeni, johon vielä oli tullut kaksi lasta, niin että meitä oli yhteensä kahdeksan henkeä.

Parooni Eksköld'i oli nuhteetoin isäntä joka ei vaatinut enempää alamaisiltansa kuin ne hyvällä tahdolla voivat matkaan saattaa. Toden perältä rankaisi hän laiskuutta ja kehoitti ahkeruutta. Hän kävi itse katselemassa kuinka me kotonamme elimme, kuinka maamme viljelimme ja minkä kaltainen toimemme yleisesi oli. Hän oli isä meille kaikille, ja me puolestamme rakastimme häntä niinkuin isäämme, jonka selvästi osoitimme sekä sanoilla että töillä, siivolla käytännöllä ja kelvollisella työllä; sillä hevonen on enemmästä päästä senjälkeen kuin sitä pidetään.

Paronessa ja hänen tyttärensä kävivät useen torpissa ja keskustelivat vaimojen kanssa sisätöistä. Niitten toimesta sai joka asumus pian vähäisen ryytimaan jossa kasvattivat kukkia ja hyödyllisiä juuri-kasvuja. Jos joku tuli kipeeksi, niin paronessa oli koko tohtori, joka tuli paikkaan ja teki mitä sopi saadaksensa sairaan terveeksi.

Se oli minulle suureksi onneksi; sillä Elina tuli kovin kipeeksi viimeisessä lapsen-vuoteessansa, ja olisi luultavasti mennyt sitä pitkää tietä jollei paronessaa olisi ollut. Hän tuli tauti-vuoteelle sekä varhain että myöhän ja hoiti Elinaa, niinkuin se olisi ollut oma lapsensa. Elina tuli myös hänen avullansa pian niin terveeksi että hän voi olla liikkeellä ja toimitella pieniä askareita; vaan oikeen terveeksi ei hän kuitenkaan tullut moneen aikaan. Paronessa määräsi hänen viimein juomaan vettä, ja auttoi minua valmistamaan häntä senkaltaiselle matkalle. Minä sain häneltä omakätisen kirjan tohtorille ja parooni lainasi minulle hevosen, jolla sain mennä kyytimään.

Meiltä oli viisi penin-kulmaa R---- suurelle terveyden lähteelle, johon paronessa oli toimittanut Elinaa viemään, sillä sitä pidettiin parhaitten seassa koko valtakunnassa.

Paikkaan tultuani jätin minä kirjan tohtorille, ja vaimoni pääsi lasarettiin -- joka oli rakettu köyhiä vasten kuninkaan antamilla rahoilla, -- jossa hän sai vapaan asumuksen ja ruoan siellä ollessaan.

Minä jätin hänen tänne iloisissa toivoissa, vaan havaitsin häntä noutaessani ett'ei ne millään muotoa olleet tulleet täytetyksi. Hän oli nyt niin heikko ja kipeä että hän tuskin jaksoi kävellä, ja syy siihen oli seuraava; suvi oli sateinen ja kylmä. Köyhien täytyi nousta jo kello kolmen aikaan että joutuisivat kello viiteen, koska rikkaat veden juojat rupesivat kokountumaan. Tohtori piti tästä asiasta aivan tarkan vaarin; sillä sehän olisi ollut aivan sopimatointa jos herrasväki olisi saanut nähdä tiellänsä virhellöisiä ja sairaita. "Eihän sillä lailla olisi vähintäkään lystiä koko veden juomisen komennossa", sillä useammat olivat kokountuneet tänne iloisesti elämään. Se taitaa olla tapa muissakin tämän kaltaisissa laitoksissa, jotka sen kautta eivät täytä tarkoitustansa. Yleisön pitäisi minun mielestäni kärsivän nähdä huonouden likemmältä, että he siitä tulisivat huomaamaan että hekin ovat ihmisiä, jotka terveytensä puolesta taitavat tulla yhtä huonoiksi ja viheliäisiksi. -- Mitä Elinaan kuului, niin hän luuli, että ne kylmät aamut ja se kylmä vesi olivat saattaneet terveytensä huonommaksi. Hän oli myös vakuutettu siitä että moni köyhä sairas veden juomisella oli vetänyt kuoleman päällensä; ei hän sentähden ollut juonutkaan mitään vettä viimeisinä päivinä, jossa paronessakin sanoi Elinan tehneen oikeen.

Se hyvä ihminen rupesi uudestaan tohtoriksi Elinalle, ja Jumala sen tiesi mitä neuvoja hän siihen käytti, mutta ennen joulua oli akkani taas yhtä terve ja raitis kuin entisiin aikoin.

Joulun aikaan sai paronessakin murhetta ja surua.

Parooni kävi mielellään metsästämässä ja sattui kerran vilustumaan kovasti, joka pani hänen tauti-vuoteelle, jossa hän levollisesti nukkui viimeiseen uneensa Tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1847.

Ihanaa mahtaa olla kuolla, kuin kuolee niin ikävöittynä ja kaivattuna kuin hän. Hän ei ollut kartanon omistajana muuta kuin kuusi vuotta, mutta sillä aikaa oli hän tullut niin rakastetuksi alamaisiltansa että me surimme häntä niinkuin hyvät lapset surevat rakastettua isäänsä.

Haudan partaalla, johon kaikki alamaisensa seurasivat häntä, ei ollut sitä silmää, joka olisi ollut kuiva, eikä sitä sydäntä, jota ei syvä suru ollut liikuttanut.

Moni luulee ett'ei köyhä kansa voi käsittää jalomielisyyttä mailmassa: mutta ne, jotka siinä uskossa elävät, eivät tunne sitä perin pohjin. Kansa on yleisesti kiitollinen, eikä meidän tarvitse tehdä sille muuta kuin mikä oikeen on, niin se rakastaa meitä.

Meitä oli viisitoista torpparia, ja kaikki voimme hyvin, sillä meitä pidettiin ihmisten lailla. Ei se niinmuodoin ollut ihmeellistä että me ikävöitsimme; me tiesimme mitä olimme kadottaneet vaan emme mitä siaan saisimme.

Paroonin raha-asiat olivat hyvällä kannalla, mutta kartano myytiin kuitenkin kreivi Klämmerstedt'ille. Paronessa muutti tyttärensä kanssa Tukholmaan, jossa hänen toinen poikansa oli virkamies hovissa.

Sinä päivänä, kuin ne molemmat rouvasihmiset lähtivät kartanosta, olimme kaikki juhla pukumissamme, ja seurasimme niitä niin kauas kuin kartanon tilat kestivät, rukoillen Jumalaa että hän suojelisi ja siunaisi heidän tulevat elämän päivänsä, palkinnoksi kaiken sen hyvän edestä kuin he olivat osoittaneet meille ja lapsillemme.

Kummoinenka se uusi isäntä mahtaa olla? Tämä kysymys oli siihen aikaan jokaisen ajatuksissa. Minä puolestani en toivonut mitään hyvää; mistä syystä, sitä en voi selittää, mutta minä tunsin niinkuin ilmassa että suuri muute oli tulossa. Ei sitä myös tarvinnut kauan odottaa.

XIII.

Kreivi Klämmerstedt'illä oli monta kartanoo useammissa läänissä, jonka tähden hän antoi Bödan kartanon arennille langollensa, katteini Pryhl'ille joka oli aivan köyhä, niinkuin kulku-puhe tiesi jutella.

Katteini Pryhl oli vähäinen parrottunut herra, joka vahvisti jokaisen käskyn lukusilla kirosanoilla, joita hän runsaasti jakoi ihmis-sukukunnan vihollisen kunniaksi. Hänellä oli ennen ollut puustelli, ja häntä pidettiin yleisesti erinomattain taitavana maanviljeliänä. Hän oli silmään pistävä ihminen kaikissa maanviljelys kokouksissa, joissa hän piti pitkiä puheita guanosta, tiili-torvista, juuriskoista, j.n.e.

Taloon tultuansa havaitsi hän paikalla, että me torpparit elimme liian hyvin, ja määräsi meille sentähden toista vertaa suuremman veron. Minä olin ennen tehnyt ainoastaan kolme päivää viikossa omin ruokini, mutta ne enennettiin nyt viiteen. Minulla oli niinmuodoin vaan yksi vapaa päivä, ja minun täytyi sentähden, ehkä vastoin tahtoani, tehdä työtä sunnuntainakin, jos tahdon pitää torppani edes jonkinlaisessa reilassa. Paljon jäi kuitenkin tekemättä. Vuoden tulo oli sinä vuonna puolta vähempi. Työ kartanossa kävi päivä päivältä raskaammaksi. Minä nä'in aivan hyvin ett'ei tämä kauppa kauan kannattaisi, ja koetin sentähden hankkia tilaa itselleni jossakussa muussa paikassa, niin kauan kuin minulla vielä oli edes vähän varoja. Kaikki hakemiseni oli kuitenkin turhaan. Ei kukaan tahtonut ottaa maallensa työmiestä, jonka hännässä oli ämmä ja seitsemän lasta. Tosiaan mailma on avara, mutta minulle ei siinä ollut muuta paikkaa, kuin se joka minulla oli entiseltä.

Talvella sanottiin kaikki torpparit ylös jollei he tahtoneet ruveta muonamiehiksi. Katteini olisi kuitenkin mielellään suonut että olisimme muuttaneet, sillä hän tahtoi nuoria ja raittiita työmiehiä, joitten perässä ei ollut "ämmä räysiä ja pieniä poru-kittiä", niinkuin sanansa sattuivat. Hän oli kuitenkin pakotettu meitä pitämään, ja meidän täytyi suostua esittelemiseen, kosk'emme voineet saada muuta paikkaa.

Kartanon viereen rakennettiin nyt vähäisiä asumuksia työväelle. Torppien huoneet hävitettiin ja niitten maa yhdistettiin kartanon maan kanssa. Uudet asumuksemme olivat jotenkin hyvät, mutta palkka oli vähäinen, nimittäin:

1. Vapaat huoneet ja puut.

2. Puoli tynnyriä maltaita.

3. Nelikko silliä.

4. Kaksi tynnyriä perunoita.

5. Sata viisikymmentä riksiä rahaa.

Senjälkeen, kuin jyvät silloin maksoivat, sain minä kuusi naulaa leipää joka päiväksi, vaan en särvintä vähintäkään. Siinä ei ollut liiaksi elämän varoja yhdeksälle hengelle. Minä valitin sitä katteinille ja selitin että me senkaltaisella palkalla kuolisimme nälkään.

"Olkoon menneeksi," vastasi hän. "Minä maksan kartanosta korkean arennin, ja minun täytyy niinmuodoin koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Ilman sitä ei se ole tavallista että muonamies missään koko Ruotsissa saa sitä enemmän. En minä voi siihen mitään että olette toimittaneet koko joukon kakaroita vaivoiksenne."

Tähän piti minun tytymän; ja nyt alkoi tulla tuska ja vaiva toisensa perään, joita en voi kertoa. Minä en voinut nähdä vaimoni ja lapsieni näkevän nälkää, niin kauan kuin minulla vielä oli jotakin, jolla voin auttaa. Ensin menivät ne vähät rahat jotka paroonin aikana olin säästänyt; senjälkeen täytyi Elinan kantaa kylään ja myydä yhden irtaimen kalun toisensa perään, viimein sänky-vaatteetkin, niin että saimme maata paljailla oljilla. Mutt'ei tässä vielä ollut kaikki! Minun piti oleman kello neljästä aamulla yhdeksään ehtoolla ahkeraa työssä kiini. Katteini taikka voutinsa oli aina kannoillamme, ja muistutti kepillänsä. Monta kertaa olikin se tarpeellista; sillä rasituksesta olimme me tulleet niin leväperäisiksi ja huolimattomiksi, ett'emme tehneet muuta kuin sen johon pakotettiin. Pakko ei myös viipynyt. Keppi oli alinomaa liikkeellä ja jätti monen selkään syvät jäljet. En minä luule katteini Pryhl'in olleen perin pohjin pahan ilkisen ihmisen, ehkä hänen käytöksensä meitä vastaan oli raaka. Hän valitti alinomaa kansan hetki hetkeltä käyvän huonommaksi; vaan ei hän ajatellut sitä, että työmies on palkkansa ansainnut, että raskasta on olla nöyrä, kuin voimat puuttuu, ja ihminen on sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta tullut orjan kaltaiseksi.

Kolmena vuonna oli viheliäisyys majassani noussut nousemistansa ja viimein joutunut niin korkealle kuin sopii. Elina oli laihtunut ja niin olin myös minä. Lapset anoivat leipää mitään saamatta. Ainoa ruokamme oli suola ja perunat, vaan ei niitäkään ollut tarpeeksi.

En minä ole koskaan epäillyt taivaassa olevan armahtavan isän; mutta nyt minä rupesin epäilemään. Kaikki näytti niin synkeältä ja pimeältä. Minä ajattelin sinne ja tänne parempaan maahan tietä löytämättä. Minä hain lohdutusta Jumalan sanassa, vaan en siinäkään löytänyt mitään virvoitusta; sillä minä olin kokonaan käynyt typeräksi. Monta kertaa menin minä likellä juoksevan kosken tykö, siinä tarkoituksessa että lopettaa viheliäisyyteni, mutta kuin minä tulin paikalle niin ei enää ollutkaan rohkeutta siihen.

Kerran, kuin minä järkähtämättömästi olin päättänyt täyttää päätökseni, riisuin minä vaatteet päältäni ja laskin ne maahan, sillä uskotellakseni ihmisiä että olin uimatielläni uponnut. Kuin minun viimeiseksi piti riisua paitani, pisti se vähäinen sormus, jonka olin saanut Elinalta ja jonka minä vielä kannoin mustassa rihmassa kaulassani, silmääni. Nyt tulivat vaimo ja lapset niin terävästi mieleeni, että minä paikalla palasin kotio. Siitä ajasta en minä enää koskaan ajatellut niinpäinkään, vaan kiitin sydämmessäni Jumalaa että hän oli päästänyt minua pahasta.

Elina oli kiusausten hetkinä paljoa vahvempi kuin minä. Hän oli kärsivällinen ja nöyrä kuin uhrilammas. Hän kehoitti minua olemaan järkähtämättömän ja vahvan. "Meidän Herramme koettelee ainoastaan, vaan ei hän hylkää" oli hänen vahva uskonsa, josta hän lakkaamatta muistutti minua.

Minun mielestäni viipyi apu jotenkin kauan ja minä lohdutin itseäni sillä surkealla ajatuksella että meidän maalliset asiamme nyt olivat niin huonolla kannalla kuin sopi. Tässä minä kuitenkin petin itseni. Kärsimysten pikari ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan asti.

XIV.

Lukiani muistaa kuka tiesi, että yksi niistä varkaista, kuin minä tapasin vankiudessani, jutteli paitsi muuta: "että hän oli alkanut tiensä sillä lailla että hän löi isäntäänsä, jonka tähden hän tuli linnaan, ja senjälkeen vihasta ihmisiin oli vaeltanut sitä pahaa tietä." Se oli kaikin puolin totta. Hänen nimensä oli Lassila, vaan yleisesti häntä kutsuttiin "Näkiksi", sillä hän oli syntynyt Bödan kartanon allekuuluvassa Näkin torpassa. Näkki oli niinmuodoin nimi, jota jokainen mainitsi kauhistuksella, sillä hän oli useamman pahan työn ja rohkean varkauden kautta tullut tunnetuksi kuin täydellinen rosvo.

Yhtenä myrskyisenä syksy-yönä, kuin minä ja perheeni makasimme levollisesti, kuulin minä yht'äkkiä lasin päälle kolkutettavan, joka kolkutus kävi aina kovemmaksi. Minä nousin ylös ja kysyin kuka se oli, johonka sain vastuun että se oli majatoin, joka pyysi yösiaa. Elina otti paikalla valkeen. Jos asumuksessani olisi ollut jotakin varastettavaa, olisin minä kuka tiesi arvellut päästää huoneesen outoa ihmistä, vaan kuin ei niin ollut tapaus, aukasin oitis oven, ja Näkki astui asumukseeni. Tämä näkö saattoi kaiken vereni nousemaan päähäni; minä seisoin niin pelästyneenä ett'en voinut sanoa sanaakaan.

"Kiitoksia viimeisen edestä, Thore," sanoi hän. "Älä nyt siinä seiso ja tärise niinkuin pelkuri, sillä Näkki ei ole niin vaarallinen, kuin mailma huutaa. En minä koske sinuun, vaimoosi enkä lapsiisi; ei se ole muonamiehen asumuksessa eikä töllilöissä, joissa Näkki hakee saallistansa."

Vaimoni kaatui melkeen pyörtyneenä sänkyyn, kuin hän havaitsi kuka vieraamme oli. Hänen muotonsa oli sitä lajia että sitä pelkäsi, kuin sen vaan näki. Hän oli suuren kokoinen leveä hartiallinen mies, ja hänellä oli pöyheä harmaan sekainen tukka ja parta, jotka melkeen peittivät koko kasvot. Ne syvässä makaavat silmät kipenöitsivät niinkuin kaksi tulista kekälettä. Hänen päässänsä oli karvainen karhun-nahkainen lakki, muutoin oli hänen yllänsä musta verka takki, joka oli sidottu suurella nahka vyöllä. Siinä vyössä kantoi hän kaksi pistoolia ja yhden hirmuisen suuren jahti-veitsen elehvantin luisella varrella. Ujoilematta istui hän muutaman laudan viereen, joita me pidimme pöytänämme, ja laski toisen pistoolin eteensä.

"Mitä sinä täältä tahdot?" kysyin minä vihdoin viimein.

"Tulla sinua tervehtämään, ehkä se oli aivan vähän, kuin me tapasimme toistamme linnassa... Sinä olit onnellinen, oikea kulta poika, joka siihen aikaan vaan oli kukkien ja herrasväen seurassa."

"Mutta mistä sinä minun asuntoni voit tietää?"

"Minulla on tiedustelijani, käsitäthän sen. Kartanon tilan tunnen minä aivan tyystään... Te saatte kärsiä oikeen helvetin elämää tämän Pryhlin tykönä, jonka minä mielelläni kurmoittasin niin latteeksi kuin pannukakon... Eikö se ole helvetin tyhmästi että olla rehellinen? Täällä sinä kärsit ja saat selkääsi, ja sinulla on ämmä ja huoneen täysi ryysyisiä kakaroita, jotka parkuvat ja ulvovat kuin nälkähiset sudet, koska me linnassa elämme lystiä elämää ja saamme kaikkia mitä tarvitsemme."

"Miks'et sitten siellä pysynyt?" sanoin minä.

"Muute huvittaa," vastasi hän. "Kuin enemmän aikaa on ollut puurissa, on se lystiä että tulla vähäisen ilmoittelemaan. Se on hauskaa että pelootella hylkyjä, ymmärräthän sen. Ne pelkäävät Näkkiä niinkuin itse pirua, vaan ei hän olekkaan mikään kananpoika... Minä petin ne hyvin karatessani, uskotkos sen. Yksi vanha tuttu pisti linnaan kokonaisen uppsierin puvun, minä puin sen päälleni, mustasin tukkani ja partani, jonka jälkeen minä valkoisena päivänä menin vahdin sivutse, joka teki kunnian temput kivärillä. Se oli helvetin lystiä... Ei ne ole vielä joutuneet kuuluttaan perääni; siitä on vasta viisi päivää kuin minä karkasin, mutt'en minä kuitenkaan ole laiskana ollut. Toissa yönä pidin minä vähäisen kalunkirjoituksen entisen isäntäni tykönä, ja tänä yönä kävin minä tervehtämässä itse rovastia, jolta otin tämän takin ja paraan hevosensa, joka seisoo ja hirnuu tuolla ulkona. Kyllä minä hänen vielä lämmitän, ennenkuin..."

"Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."