Part 5

Parooni oli ollut rahaston haltiana ja tuhlannut palvelus-aikanaan viisikymmentä tuhatta riksiä ruunun rahaa. Pappi oli kauan aikaa pitänyt salaseuraa varkaitten kanssa ja viimeiseksi omin käsin sulannut ja myynyt kaiken kirkon hopean, jonka työn hän sitten tahtoi syyttää köyhän työmiehen päähän. Tukku-kauppias ei ainoastaan ollut tehnyt petoollista konkurssia, vaan myöskin upottanut yhden laivan, jonka hän kolmessa eri paikassa oli korkeasta arvosta pannut takuun alaiseksi, ehkä se vaan oli soralla ja hiedalla lastattu. Lautamies oli perustanut väärän kortti-vapriikin, jota hän monta vuotta suurella voitolla oli käyttänyt.

Nämät herrat elivät aivan lystijä elämää. He pelaisivat korttia ja joivat totia melkeen päivät läpitse. "Me olemme täällä jokaisen neljän säädyn edusmiehinä ja pidämme valtio-päivät keskenämme," sanoi parooni usein, joka oli iloinen ja leikkihinen herra. Minun työni oli että harjata vaatteita ja tuoda vettä, josta vaivasta sain monta tolvaa juomarahaa.

Tämä seura ei ollut niin ruokotoin kuin se toinen, mutt'ei tämäkään ollut mielehiseni. Minä olin saanut kolme kirjaa Rauhalan leskeltä, joita hän käski minun ahkeraa lukemaan ja tutkimaan. Joutilaana aikana menin minä sentähden jollekulle puolelle pihaa, jossa sain häiritsemättä lukea ja tutkia Jumalan sanaa. Yhtenä päivänä kuin taas istuin vaipuneena ajatuksiini, tuli yksi piika ja käski minun seurata häntä, sillä paronessa tahtoi puhutella minua. Kirjan minun piti toivonsa mukaan ottaman myötäni. Minä seurasin ja tulin pian yhden huoneen ovelle, joka oli niin ihmeellisen ihana, että minä ensimmältä luulin tulleeni muutetuksi taivaasen. Nuori vaimoihminen, suloisesti hymyellen ja jolla oli suuret vaaleansiniset silmät, selvät kuin kaksi kiiltävää tähteä, tuli vastaani ja pyysi saadaksensa nähdä kirjaani.

"Minä olen monasti lasistani nähnyt että te aina luette vapailla hetkillänne, jota vangit niin harvoin tekevät, ett'en voi tydyttää uteliaisuuttani, ennenkuin saan nähdä sen kirjan, jonka lukeminen teitä niin paljon huvittaa."

Tämän sanoi hän yhdellä äänellä, joka helisi niinkuin hopea kello, ja rupesi senjälkeen katselemaan kirjaan.

"Vai niin," sanoi hän, "tämä on Thomas à Kempin rukous-kirja. Te luette niinmuodoin mielellänne Jumalan sanaa?"

Minä sanoin niin olevan ja sain sitten jutella koko elämäkertani. Hän kuulteli tarkasti kertomukseni, ja monta kertaa näin minä hänen lempeät silmänsä olevan kyyneleitä täynnä. Kuin minä lopetin sanoi hän jälleen:

"Voi, miten mailma on kavala. Se on hirmuisesti, se on hävyttömästi että sillä lailla kohdella ihmisiä... Te olette kärsineet paljon, ehkä vielä olette nuorukainen, mutta älkää kyllästykö lukemiseen ja rukoilemiseen. Jumalan sanaa on se ainoa elävä lähde janoovaiselle sielulle, eikä kukaan vielä ole kääntynyt Jumalan tykö rukouksessa lohdutusta ja rauhaa saamatta. Älkäätte sentähden lakatko hänen apuansa hakemasta... Minä koetan tehdä mitä voin huojentaakseni onnettomuuttanne."

Minä tulin sanomattoman iloiseksi hänen lupauksestansa, ja pian tulinkin tuntemaan sen vaikutukset.

Seuravana päivänä sain jo käskyn mennä puutarhan hoitajan tykö ja ruveta hänen apulaiseksensa. Minä sain koko suven palvella häntä siinä kauniissa puutarhassa. Hän oli vanha tomera mies, joka eli ainoastaan kukkastensa tähden. Hän opetti minua mielellään ihanassa konstissaan, jota minä rakastin ja ihmettelin. Häneltä sain minä selityksiä monen kappaleen yli siinä ihanassa luonossa, jotka tähän asti olivat olleet minulle synkeitä arvoituksia. Ja kaikki saattoi minun vielä enemmän vahvistumaan uskossani luojan viisauden ja voiman päälle.

Paronessa käveli usein lapsinensa puutarhassa. Hänellä oli kaksi poikaa ja vähäinen kolmivuotinen tytär; kaikki erinomattain kauniita ja hyväntapaisia lapsia, joita ilomielin katseli. Ei hän milloinkaan mennyt sivutseni kehoittavaa sanaa sanomatta. Välistä seisoi hän pitkät ajat ja puhui yhtä ja toista, enimmästä kuitenkin kukista, joista hän puhui yhtä kieltä, joka oli yhtä kaunista kuin nekin. Koko hänen muodossaan, äänessään ja käytännössään oli jotakin taivaallista, joka teki että minä pidin hänen taivaallisena henkenä; ja varmaan olikin hän enempi taivaan kuin maan oma. Joka puheen jälkeen tunsi sieluni ihmeellisen ilon jota en voi sanoilla kertoa.

Asian tällä kannalla ollessa elin minä aivan onnellista ja suloista elämää. Ja kaiken tämän edestä tuli minun ensiksi kiittää Rauhalan leskeä; sillä jollei häntä olisi ollut, olisin varmaan unhottanut sekä lukemisen että rukoukset, enkä niinmuodoin olisi tullutkaan tuntemaan sitä hyvää paronessaa, joka oli ruvennut minun suojellus-enkelikseni. Tästä tulin minä huomaamaan kuinka hyödyllistä se on että pitää Jumalan mielessänsä, vaikka mailmassa mitä tapahtuisi; ja sydämmeni täytettiin kiitollisuudella häntä ja kaikkia ihmisiä vastaan, jotka olivat onneani tahtoneet.

Ei mikään onni ole kuitenkaan täydellinen, niinkuin ei mikään ruusukaan piikitöin. Joka ehtoo täytyi minun mennä linnaan kuulemaan vankien vallatointa elämää, siksi kuin vihdoin viimein nukuin ja näin suloisia unia. Hän, jonka ensimäinen vuode oli oljista ja heinistä, tulee vielä unissa olki-vuoteelle, jos lepäävällä on hyvä omatunto. Kauhistuksella ajattelin minä sen lähenevän syksyn päälle, jona minun varmaan pitäisi kuluttaa kaiken aikani vankien kauhistavassa seurassa; mutta ihmeelliset ovat Herran tiet! Sillä välillä tuli yksi tapaus, joka teki kaiken pelkoni liialliseksi.

Tämä oli ihanana päivänä Syyskuussa. Minä niitin ruohoja linnan vallilla, jonka alla oli syvä kaivanto. Yht'äkkiä sain minä kuulla hirmuisen hätähuudon. Minä heitin paikalla vikatteen kädestäni ja juoksin niin joutusasti kuin voin linnan haltian poikaen tykö, jotka havatsin olevan vallilla vähä matkaa minusta. Paronessa makasi pyörtyneenä ja molemmat pojat luihkasivat täyttä kurkkua, alinomaa näyttäen kaivantoon: "Sisar putosi tuonne, sisar putosi tuonne!" Minä katsoin kaivantoon ja havaitsin liuskan valkoisesta hameesta, joka heti katosi. Silmän räpäyksessä hyppäsin minä veteen, ja onnestin pelastaa sen vähäisen likan, jonka minä vähän ajan kuluttua panin terveenä ja raittiina äitinsä viereen. Paronessa heräsi lapsen suutelemisesta vähitellen elämään. Linnan haltia tuli myös paikkaan. Nyt nousi sanomatoin ilo ja riemu. Molemmat avio-puolisot eivät mielestänsä voineet kiittää minua tarpeeksi.

Paronessa kertoi senjälkeen kuinka tämä oli tapahtunut. Lasten juostessa ja leikkiä lyödessä vallilla oli toinen poika tullut liian kovasti tuupanneeksi likkaa selkään; siitä se kerrottu vahinko.

Tämä tapaus teki kuitenkin onneni linnassa ollessani. Minä pääsin tästä lähin linnassa olemasta, paitsi niissä tapauksissa, kuin minulla oli joku asia siellä toimitettava. Minä sain myös panna pois sen vihan-alaisen vangin puvun ja pukea omat vaatteet päälleni. Minä sain nyt asua toisten palkollisten kanssa, joita minä autoin kaikissa talon askareissa niin hyvin kuin ymmärsin ja taisin. Herrasväki oli aina ystävällistä minua vastaan, semmenkin paronessa. Hän lainasi minulle opettavaisia kirjoja, ja kehoitti koto opettajan, eräs nuori ja siivo maisteri, opettamaan, jonka hän talven kuluessa teki.

Kevään alussa kirjoitin minä pitkän kirjan Rauhalaan, jossa minä annoin tyystän kertomuksen kaikista kuin minulle oli tapahtunut, sitten kuin olin tullut linnaan. Sydämmeni tytkyi ilosta kirjaa kiini lakatessani, sillä minä näin hengessäni niitten hyvien ihmisten ilon tätä vastaan ottaessansa.

Ei minun ole koko elin aikanani ollut niin hyvä olla kuin tällä aikaa. Työt olivat helpot ja ruoka yli kaiken kehumisen. Minä pidin mielestäni pitoja joka päivä. Ympäristöni oli ystävällisiä ja iloisia ihmisiä, jotka kohtelivat minua rakkaudella ja luottamuksella. Mutta minä toivoin kuitenkin sen hetken pian tulevan, jona pääsisin vapaaksi, ja sen seuraavasta syystä:

Ensimäiseksi tunsin minä kovan halun päästäkseni kotopuoleen; toiseksi tahdoin minä kotio näyttämään ett'en ollut tullut huonommaksi linnassa, vaan näkyvästi paremmaksi; ja kolmanneksi toivoin minä jotakin tuleviksi ajoiksi, josta edespäin aivon kertoa.

Syyskuun neljäntenä päivänä pääsin minä vapaaksi. Linnan haltia vaati minua jäämään hänen tykönsä palveliaksi, mutta edellä mainituista syistä minä kielsin, jota sitten monta kertaa olen saanut katua. Minä sain häneltä hyvän todistuksen ja kaksikymmentä riksiä reisu rahaa. Paronessa antoi minulle uudet verka vaatteet ja puolen tusinaa paitoja. Hän käski minun aina vaeltamaan sitä oikeata tietä ja pusersi sydämmeellisesti kättäni toivottaen minulle onnea matkalle.

Syvästi liikutettuna kiittelin minä näitä hyväntahtoisia ihmisiä ja käänsin, sydän toivoa täynnä, askeleeni kotio päin, sillä minä voin sanoa vihamiehilleni niinkuin Josef sanoi veljillensä: "Te ajattelitte pahaa minusta, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi."

IX.

Enemmän aikaa kotoa pois oltua on se ilahuttavaa että tulla koto-paikoille, sillä me rakastamme niitä aina, vaikka muistot, kuin ne säilyttää povessaan, olisivat katkeratkin. Joka pensas, puu eli kivi oli minulle vanha tuttu, ja kuin minä vihdoin viimein sain nähdä sen valkoiseksi maalatun kirkon, olin minä sulasta ilosta maahan vaipumaisillani.

Ensimäinen paikka, johon menin, oli, niinkuin sen jokainen arvaa, Rauhala, jossa minun paraat ja ainoat ystäväni olivat. Se oli myöhän lauantai ehtoona, kuin minä tulin paikkaan. Leski ja vähä Elina olivat juuri ehtoollisella. Tervehdettyäni nousivat molemmat ruoalta ja tulivat vastaani sydämmellisesti toivottaen terve tultua. Leski katseli minua aivan tyystään; ja kuin hän näki kuinka uljas ja pulskea olin uusissa vaatteissani, löi hän ilosta käsiänsä yhteen, ja nyt nousi ilo, jonka helpommasti voi käsittää ajatuksella kuin kertoa.

Niinkuin lukiani tietää olin minä jo kirjallisesti antanut heille tiedon linnassa olostani, mutta se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Minun piti uudestaan kertoa kaikki, mitä tiesin, sekä uutta että vanhaa. Me juttelimme puolen yötä; toisen puolen makasin minä niinkuin hyvä lapsi. Minä heräsin vasta kello yhdeksän, kuin vähä Elina tarjosi minulle kupin kahvea, jonka join sängyssä.

Leski ja minä keskustelimme sitten minun tulevasta ajastani. Me päätimme, että minun piti jäämän Rauhalaan neljänteenkolmatta päivään Lokakuuta, koska minun pitäisi hakeman jonkun palveluksen, jos mahdollista niin likipaikalla, että useimmin kohtaisimme toinen toisemme. Saadakseni palvelusta täytyi minun lähteä kuulustelemaan. Minä menin sentähden kirkkoon.

Siellä minä kohtelin monta vanhaa tuttua, mutta kaikki menivät kaihtaen minua sivulle päin. Kirkossa kansa katseli enemmän minua kuin pappia. Ne, jotka istuivat vieressäni, siirsivät itseänsä niin paljon kuin taisivat. Jumalan palveluksen päätettyä menin minä kirkkopihaan ja kuulustelin joka taholta; mutt'ei kukaan tarvinnut palvelustani. Minä huomasin että kaikki inhoivat minua niinkuin ruttohista; minä tulin ala-kuloiseksi ja kadun syvästi ett'en jäänyt linnan haltian tykö.

Juuri kuin olin palaamaisillani, tuli Olle vanhan harmaa-pään ukon kanssa tyköni ja sanoi;

"Minä olen puhutellut Matti Eeronpoikaa. joka ottaa sinun palvelukseensa jos tahdot."

"Se on nyt niin," alkoi ukko, "ett'en minä tapaa pitää muuta kuin yhden rengin ja puima-miehen; mutta kuin minä taidan ymmärtää ett'ei se ole helppoa sinulle että saada paikkaa, niin saatan tänä vuonna olla puima-miehettä ja ottaa sinun sen siaan. Sinulla on rehelliset kasvot ja vaikka olet linnassa ollut; niin olet kai sentään kristitty ihminen, joka taitaa olla valtakunnalle hyödyksi."

Ukon puhe teki minulle hyvää, ja pian olimmekin sopineet palkasta; sillä vaatimukseni olivat aivan vähäiset.

"Parempaa paikkaa ei sinun sopinut saada," sanoi Olle iloisella mielellä, ja siinä hänellä oli aivan oikeen.

Matti Eeronpoika ja hänen vaimonsa olivat vanhan aikaisia ihmisiä. He olivat lapsettomia ja varakkaampia koko seurakunnassa; mutt'ei he kuitenkaan eläneet ylön-paltisesti. Huoneet olivat maalatut ja huone-kalut hyvät, vaan ei ylen kauniit. Järjestys ja siivo oli joka paikassa nähtävänä. Isäntä söi saman pöydän ääressä kuin mekin ja kohteli meitä kaiken puolin niinkuin olisimme olleet talon lapsia. Kuin olimme metsässä olleet ja siellä sekä kastuneet että viluuntuneet, saimme aina kuivata vaattemme tuvassa ja itse lämmitellä valkeen ääressä, ennenkuin menimme johonkuhun muuhun työhön. Joka aamu ja ehtoo pidettiin rukoukset, joihin koko talon väki kokoontui. Juhla ehtoina ja muutoinkin kuin olimme vapaat työstä, luki hän meille aviisista ja satukirjoista, joita hän enemmiten rakasti. Hän kohteli meitä, sanalla sanoen, hyvyydellä ja ihmisrakkaudella; sentähden kävikin työt niinkuin tanssi.

Tämä hallitus-isällinen elämä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Kevät puoleen kuoli sekä isäntä etkä emäntä ja seurasivat toistansa hautaan niinkuin olivat tehneet elämässäkin. -- Rauha ja siunaus olkoon heidän majassansa!

Nyt nousi surullinen elämä koko talossa. Sukulaiset riitelivät kauan perinnöstä. Vihdoin viimein osti vainajan sisaren poika talon ja sukulaiset sopivat keskenänsä.

Uusi isäntä oli nuori varallinen mies, joka hiljan oli nainut kirkkoväärtin vaimon sisaren. Hän oli niitä upeita talonpoikia, joka ennen tahtoi että häntä kutsuttaisiin maanviljelijäksi kuin talonpojaksi. Hänen akkaansa piti kutsuttaman rouvaksi, koska hän oli ollut pari kuukautta kaupungin koulussa.

Senkaltaiset ihmiset eivät suinkaan tytyneet talon nyt olevaan tilaan. Kaikki piti korjattaman ja tehtämän kauniimmaksi. Kaupungista tuotiin työmiehiä, jotka monta viikkoa tekivät kaikellaisia koristuksia. Pian tuli kaikki niin upeeksi kuin vapasukuisten asumuksissa. Seinät olivat vuoratut ranskan paperilla ja kalliilla maalauksilla. Seinissä oli isoja peiliä, katoissa lasi ruunuja ja muut huone kalut mahognystä j.n.e. Siellä elettiinkin yleisesti upeesti. Hän kävi ainoastaan herroen kestissä, jossa ei viiniä eikä punssia säästetty. Semmoinen elämä ei varmaan olisi kauan kannattanut, jollei hänellä olisi ollut hyviä sivu sisääntuloja. Hän oli nimittäin sangen taitava kirjoittamaan ja räknään, ja piti sentähden kaikki kalunkirjoitukset ja huutokaupat, kuin oli pidettävät. Hän auttoi myös ihmisiä käräjillä, osti velka-kirjoja ja haki ulosmittauksia, lainasi ihmisille korkeaa korkoa vastaan, joista kaikista hän sai hyvät voitot. Köyhät talonpojat sanoivat että se nylki heidän luihin asti. Maanviljellyksestään ei hän paljoa huolinnut; mutta hän vaati meiltä palkollisilta raskaan työn ja orjallisen nöyryyden, jolle ei välistä voinut olla nauramatta.

Senkaltainen oli tämä isäntä. Mikon päivänä muutin minä toisen tykö. Minä palvelin nyt kymmenen vuotta renkinä, mutta semmoista isäntää kuin Matti Eeronpoika oli en minä koskaan saanut. Minä muutin usein paikkaa siinä toivossa että löytäisin jonkun paremman, aina kuitenkin menestymättä. Että lavealta selittää kummoinenka minun tällä aikaa oli olla, tulisi sekä ikäväksi että veisi paljon aikaa, jonka tähden minä vaan lyhykäisesti tahdon kertoa, minkä kaltainen palkollisen elämä maalla yleisesti on.

Palkollista pidetään enemmästä päästä senkaltaisena ihmisenä, joka on huonompi toisia, syntynyt ainoastaan vaiti olemaan ja kärsimään, työtä tekemään ja orjallisuutta näkemään. Herramaiset talonpojat ylönkatsovat hänen sentähden että heillä on väärä käsitys kunniasta. Se on niinkuin hän ei kuuluisi talon väkeen, paitsi silloin kuin hänen töitänsä tarvitaan. Köyhien tykönä, jotka ovat ne useammat, elää hän niinkuin hän kuuluisi sukuun, mutta täytyy tytyä heikompaan ruokaan, kosk'ei heillä ole varoja pitää parempaa, jos tahtovat jaksaa maksaa runsaat veronsa. Minä olen palvellut paikoissa, joissa ei meillä ole ollut minkäänlaista lihaa pöydällä koko vuonna paitsi joulun aikana. Kaikki piti vietämän kaupunkiin myytäväksi. Isällinen hointo on yhtä rikkaitten ja köyhäen tykönä, ja ne viimeiset eivät millään lailla ole parempia kuin ne edelliset. Molempaen seassa löytyy varmaan parempia, ehkä niitä on aivan harvassa. Tällä en minä suinkaan tahdo sanoa että ihmiset yleisesti ovat kovia ja paatuneita; mutta se on tullut totutuksi tavaksi että sillä tavalla pitää palkollisiansa. Itse sorrettuja koettavat he vuorostansa sortaa, ja se köyhin tulee viimein jäämään ahdistukseen. -- Jos vielä panemme sen mieleemme ett'ei palkollisella koskaan ole vapaata hetkeä, että hän saa huonon ruoan ja hänen kuitenkin pitää tekemän raskaan työn, ett'ei häntä kohdella juuri ystävällisesti, että hänellä on vähäinen palkka eikä mitään muuta toivoa kuin vaivaisten huone, niin meidän pitää myöntyä siihen että hän elää orjan elämää.

Minä olin, niinkuin jo kerran sanoin, palvellut kymmenen vuotta, jolla ajalla olin ollut aivan säästäväinen, vaan en ollut kuitenkaan voinut ansaita enempää kuin kaksisataa riksiä. Minun tulevaisuuteni oli synkeä, mutta vielä synkeämpi se olisi ollut, jollei minulla olisi ollut sitä toivoa että kerran saada Rauhalan omaisuudekseni ja vähän Elinan vaimokseni.

X.

Vähä Elina oli nyt kahdenkymmenen vuoden vanha nainen, kaunis katsella kuin ihana suvi aamu. Hänellä oli keltaiset hiukset, kirkkaat valeensiniset silmät ja suu kuin ruusun nuppi. Varreltaan oli hän hoikka ja kaunis. Hän oli iloinen ja liukas kaikissa liikunnoissansa ja myöskin lempiä ja ystävällinen kaikille ihmisille.

Koko palvelus-aikanani olin minä pitänyt Rauhalaa kotonani, ja pidettiin siellä myös aina kuin oma lapsi. Elinalle olin aina ollut ystävällinen aivan kuin sisarelle. Minä tunsin perinpohjin hänen hyvät tapansa ja olin myös vallan vakuutettu hänestä tulevan hyvän vaimon. Kauan olin minä rakastanut häntä salaisesti. Rakkaus on merkillinen. Useammasti kuin sata kertaa olin minä mennyt Rauhalaan siinä järkähtämättömässä tarkoituksessa, että pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä, mutta viimeisessä silmänräpäyksessä en enää taitanut sanoa sanaakaan. Hänellä oli monta kosijoitsijaa, ja sanottiin hänen ottavan nuoren talonpojan. Sepä sanoma minulle monta murhetta tuotti. Uskon myös asiassa ainakin olevan vähä perää, sillä Elina oli viimeisiin aikoihin ollut erinomattain vähäpuheinen minua vastaan. Kaikki ei ollut niinkuin ennen. Kuitenkin päätin minä sanoa hänelle ajatukseni, sillä tietämättömyys vaivasi minua kauhiasti. Siinä tarkoituksessa menin minä yhtenä kauniina päivänä Rauhalaan, jossa myös onnestuinki tavata Elinan yksistään kotona. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä ja istuin sohvaan.

Minä mietin kauan miten alkaisin kosijoitsemiseni, mutt'en voinut löytää sopivia sanoja. Viimein menin kangaspuitten tykö, jossa Elina kuto palttinaa. Tämä oli Juhannuksen aikaan, ja niinmuodoin hyvin lämmin sekä ulkona että sisällä. Elina oli sentähden avannut hameensa liivit edestä. Kutoessaan lensi se vähäinen bernsteininen risti näkyviin avoimesta povestansa. Minä huomasin oitis tilaisuuden sopivaksi ja sanoin:

"Vieläpä sinä kannat sitä vähäistä ristiä!"

"Kuinkas muuten... Sinä olet kuka tiesi jo aikaa pannut pois sormuksen," vastasi hän. Minä aukasin liivini ja näytin hänelle sormuksen; silloin näin minä loistavan punan hänen poskillansa.

Mitä sitten sanoin eli te'in, sitä en varmaan voi muistaa. Olkoon kuinka hyvään, asian päätös oli se, että, ennen paikasta lähdettyäni, olimme luvanneet toinen toisellemme rakkauden kaikissa elämän vaiheissa. Äiti, joka sillä välillä oli tullut kotia, pani, syvästi liikutettuna, meidän kätemme yhteen, ja siunasi meidän liittomme.

Tämän jälkeen päätimme yhteisesti häät vasta syksyllä pidettäviksi, koska palvelus-aikanikin loppuisi.

Kukapa nyt oli onnellinen, jollen minä! Tuleva aikani oli turvattu ja korkeimmat toivoni täytetyt. Sydämmeni tytkyi sanomattomasta riemusta. Minä nä'in uuden taivaan ja uuden maan, täynnänsä iloa ja onnellisuutta. Koko luonto lauloi rakkautta, ja kaiku vastasi rinnassani, joka tuli avarammaksi kiitollisuudesta ja ylistyksestä Jumalaa ja koko mailmaa kohtaan.

Onneni oli liian suuri ollaksensa vakinainen. Pian himmensivätkin surun mustat haja pilvet iloni taivaan.

Leski oli jo kauan ollut kivuloinen. Monta vuotta oli joku sydäntauti vaivannut häntä, ja viimein painoi se hänen kuolin-vuoteelle. Rauhallisesti ja levollisesti, niinkuin oli elänytkin, meni hän myös toiseen mailmaan, siellä löytämään armaansa, jota täällä kaksikymmentä vuotta turhaan oli odottanut. Olkoon sielunsa Herran rauhassa!

Me surimme häntä syvästi ja sydämmellisesti. Elina oli ensi alussa lohduttamatoin. Minullekin oli se aivan kova kohtaus. Mielelläni olisin tahtonut hänen vielä elävän vähän aikaa, että käytökselläni olisin voinut johonkuhun määrään palkita hyvyytensä minua kohtaan. Mutta Herran tiet ei ole meidän tiemme. Me ha'imme Jumalan sanassa lohdutusta, ja tulimme vähitellen levollisiksi. Me rakastimme toinen toistamme ja sillä oli kaikki hyvin.

Minä pyysin isännältäni luvan oitis päästä muuttamaan, johonka hän myös suostui, sillä ehdolla, että luopuisin puolesta palkastani, vaikk'ei ollut muuta, kuin pari kuukautta pyhäin päivään. Minä suostuin ehtoon ja muutin oitis Rauhalaan.

Neljätoista päivää siellä oltuani palasi Elina yhtenä sunnuntaina kirkosta erinomattain yksitotisena. Hän sanoi Klober'in kuulututtaneen kalunkirjoituksen tänne ensi tiistaiksi, ja ihmetteli kovasti ett'en minä siitä ennen hänelle ollut mitään puhunut. Minä vakuutin ett'en tietänyt mitään koko asiasta, joka myös oli aivan totta. Me siis oikeen hämmästyimme molemmat. Emme voineet käsittää mitä se tahtoi sanoa. Minä sanoin hänen kuulleen väärin, mutta muutamat naapurit sanoivat samoin kuin Elina, jonka tähden minun täytyi uskoa asian niin olevan.

Määrättynä päivänä tuli Kloberi ja vainaan veli, lautamies Niiles Antinpoika, aamulla varhain paikalle. Lautamies käski Elinan ilmoittaan kaikki mitä pesässä löytyi, sillä nyt piti ensin pidettämän kalunkirjoitus ja senjälkeen huutokauppa. Minä kysyin, mikä oikeus heillä oli niin menettää toisen tavaran kanssa.

"Meillä on Ruotsin valtakunnan laki, johon taidamme luottaa," vastasi Kloberi äreällä äänellä.

"Ei se ole mahdollista!" huusi Elina ja minä yhtä aikaa.

"Sekä mahdollista että luotettavaa," vastasi Kloberi. "Elina on syntynyt salavuoteesta, ja koska rintaperillisiä ei löydy, niin on vainaan veli jälkeenjääneen, sekä irtaimen että kiinteän omaisuuden laillinen perillinen. Se on niinmuodoin lautamiehen pyynnöllä kuin olen tullut tänne kalunkirjoitusta pitämään, jonka tähden minä varoitan teitä rehellisesti ilmoittamaan mitä pesässä löytyy."

Se oli niinkuin ukkonen olisi lyönyt alas eteeni. Ett'ei lapsi saisi periä äitiänsä, toisten edellä, näytti minun mielestäni niin luonnottomalta ja vastoin kristin uskoa, ett'en uskonut nimis-miehen puhetta. Meidän lakimme, ajattelin minä, ovat varmaan merkilliset monessa kappaleessa, vaan niin väärät ei ne kuitenkaan taida olla.

Kloberi kirjoitti joutusasti ylös kaikki mitä siellä löyty, jota ei ollut niin aivan vähä, sillä kalunkirjoitus nousi yhteen tuhanteen ja neljään sataan riksiin.

"Nyt se on sinun velvollisuutesi," sanoi Kioberi kalunkirjoituksen päätettyä, "että pitää vaarin siitä, ett'ei mikään näistä tavaroista katoo ennen huutokauppaa, jos et taas tahdo tulla linnaan. Elinalla on minun täysi luottamukseni," sanoi hän lempeämmällä äänellä.

"Eikö hän niinmuodoin saa periä mitään?" kysyin minä.

"Ei vähintäkään," kuului vastaus.

Elina ja minä olimme pahoilla mielin tapauksen tähden, vaan emme kuitenkaan olleet alakuloisia, sillä me luotimme lakiin ja oikeuteen, joka, niinkuin luulimme, ei suinkaan voisi myöntyä siihen. Minä menin paikkakunnan tuomarin tykö kuulemaan kuinka tämän kanssa oli laita.

Laagmanni Berg surkutteli tilaa, vaan vakuutti samassa, että laki varmaan oli semmoinen kuin Kloberi oli sanonut. "Se on," sanoi hän, "kaikin puolin sopimatoin, ja on monissa herraenpäivissä ollut esitelty parattavaksi, mutta vapa-sukuiset ja papit ovat olleet sitä vastaan; niillä mahtaa olla oma siveällisyytensä." Hän kielsi minua menemästä käräjiin, jonka kautta vaan tuhlaisin aikaa ja rahaa.

Neljätoista päivää myöhempään myytiin Rauhalassa kaikki tyyni, ja Elina sai männä lapsuutensa kodosta ilman muuta omaisuutta kuin arkullinen pitovaatteita.

XI.