Part 4

"Se on vaan sukkeluus ... minun pitäisi kehumaan saamisiani kylän toisille rengille ja saattaa ne kadehtimaan... Kaikki täällä on tehty ylpeyden ja reipastelemisen puolesta."

Minä panin Ollen puheen mieleeni ja havaitsin hänellä kaikin puolin olevan oikeen. Ei hän ollut niin tyhmä kun minä ensin luulin; uusi todistus vanhan sananlaskun todistukseksi: "tyynessä kala kuteepi". Nyt minä käsitin selvästi, minkä tähden pidettiin niin hyvänä paikkana. Että täällä oli kiree komento olin minä aikaa tullut tuntemaan.

Sunnuntaina Olle makasi enemmästä päästä, jolla ajalla minun piti pitämäni luontokappaleista murheen. Ei minun niinmuodoin tarvinut ajatellakaan kirkkoon mennäkseni, ja jos minä sanon totuuden, niin en tuntenut mitään totista haluakaan että päästä Herran huoneesen. Viikon vaivoista väsyneenä ja voimatoinna, tehin minä mieluisesti niinkuin Ollekin, niinä vapaina hetkinä, kuin meille suotiin. Sekä sieluni että ruumiini kävi typäräksi. Vähitellen minä unhotin rukoukseni, sillä aika ei antanut mitään semmoista myöden. Mutt'en minä koskaan unhottanut Rauhalan hyväntahtoisia asukkaita. Minä oisin mielelläni mennyt niitä tervehtämään. Yhteenä sunnuntaina pyysin minä kirkkoväärtilta lupaa päästäkseni sinne, mutta hän kielsi niin kovilla sanoilla, ett'en enää koskaan tohtinut puhua koko asiastakaan. Minä päätin sentähden mennä sinne salaisesti, jos joku tilaisuus edespäin ilmaantuisi, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä emännän haukansilmät seurasivat minua alinomaa, semmenkin kuin olin viimeisiin aikoin joutunut hänen vihoinsa.

Tapaus oli nimittäin tämä: Joulu juhlana olimme me paitsi muita hyviä paloja myös saannet paistetun hanhen pöydälle. Piika oli yhtä aikaa saanut käskyn että salaisesti ilmoittaa meille emännän tahdon, joka oli tämä, ett'ei meidän pitänyt saaman kajota eikä maistaa tätä herkkupalaa. Sen piti, herra nähköön, oleman siinä jouluvierasten katseltavana, jotka sitten juttelisivat kuinka erinomaisen hyvä ruoka kirkkoväärtillä pidettiin. Hanhi sai myös olla koskematta kymmenen päivää, mutta Olle ja minä päätimme vihdoin viimein ottaa tämän likemmältä katsellaksemme. Yhtenä ehtoona, kuin tulimme nälkiintyneinä metsästä kotio, panimme me päätöksemme toimeen ja söimme koko linnun, suureksi hämmästykseksi piialle, joka oli pyörtymisillänsä pelästyksestä.

Tämän tapauksen jälkeen huomasin minä että emäntä katseli minua karsain silmin. Hän koetti aina laittaa minulle mielikarvautta isännältä, mutta kuitenkin menestymättä; sillä Olle piti minun puoltani ja minä olin niin nöyrä kuin mahdollista. Se päivä oli kuitenkin tuleva, jona sain kalliisti maksaa että olin syönyt siitä kielletystä hedelmästä.

Kirkkoväärtti oli seurakunnan huuto-kauppaen pitäjä ja hallitsia melkeen joka ikisessä pitäjän asiassa. Usein oli hän pois kotoa toimituksilla ja vielä useimmin oli hänellä vieraita kotonansa. Kaikki paikkakunnan herrasväet ja suuret poikkesivat aina kirkkoväärtin tykö, ja kehuivat kovasti talon anteliaisuutta, sekä syömisissä että juomisissa. Isäntä ei niinmuodoin koskaan ottanut omin käsin osaa töihimme. Siitä syystä en minä myös paljon tuntenutkaan hänen mieli-alaansa. Käskynsä ilmoitti hän aina pöyhkeällä äänellä, semmenkin jos emäntä taikka joku vieras oli paikalla, mutta tähän asti ei hän vielä ollut näyttänyt mitään järjettömyyttä kohtelemisessansa, jos en pane sitä liiallista työtä ja sitä jotenkin pöyhkeää käytöstä meitä palkollisia vastaan lukuun. Olle vakuutti sen olevan jotakin aivan tavallista kaikilla isännillä. Tähän asti ei minulla ollut mitään valitettavaa hänen käytöksensä ylitse; mutta asian haarat saattoivat että sekin tapahtui.

Yhtenä aamuna sain minä käskyn asettaa hevoiset työvaunujen eteen ja ajaa ne oven eteen; kirkkoväärtin piti itse lähteä myllyyn. Minä tehin tämän niin pian kuin mahdollista. Kirkkoväärtti vaimonensa tuli matka vaatteissa ulos.

"Vai niin ... sinä ajat näillä vaunuilla kuin kyydit minua," sanoi emäntä ja hempahutti päätään takaperin.

"Minä käskin hänen ottamaan matka vaunut," sanoi isäntä kireellä äänellä.

"Sitä ei isäntä käskenyt," vastasin minä.

"Oletko sinä uppi-niskainen," sanoi hän, jonka jälkeen hän otti piiskan ja löi minua muutaman kerran, emännän suureksi huviksi, joka nauroi salaisesti.

Tämä oli ensi kerta kuin sain selkääni ripille päästyäni, ja se suretti minua sentähden syvästi. Minä olin itse mielestäni jo koko mies ja pidin rangaistuksen häpeällisenä, semmenkin kuin se oli syytöinnä. Minun rehellisyyteni oli loukattu. Sulasta harmista en voinut maata parina yönä.

Talven kuluessa tapahtui se usein että minä sain selkääni, kosk'en koskaan voinut olla vaiti, kuin tiesin minulla olevan oikein. Minä kärsin sanomattomasti senkaltaisesta kohtelemisesta ja valitin tuskaani Ollelle.

"Tämä mailma on sellainen," sanoi hän; "palkollisen pitää pitämän suunsa kiini ja kärsimän ... ei ne ole ihmisiä, ymmärräthän sen."

"Ei kaikki isännät kuitenkaan ole sellaisia," sanoin minä.

"Toiset huonompia, toiset parempia... Minä olen jo palvellut viisitoista vuotta ja koetellut molempia, jonka sinäkin tulet aikaa myöten tekemään. Orjan elämä on meidän osamme alusta loppuun asti."

"Koska palveleminen on niin kurjaa, kuin sinä sanot, niin minä siassasi naisin ja rupeisin torppariksi. Minä luulen ettäs olet ansainnut paljon rahaa pitkänä palvelus-aikanasi."

"Juuri tarpeelliset vaattet enkä mitään muuta... Vasta viimeisinä vuosina olen minä saanut niin suuren palkan, että olen edes vähän voinut auttaa vanhaa äitiäni, joka on vaivais-huoneessa. Useimmilla torpparilla ei ole parempia päiviä kuin meilläkään, usko se. Jos minä naisin ja saisin huoneen täyteen kakaroita, jotka anoisivat leipää, kuitenkin saamatta, niin se olisi kymmentä kertaa pahempi... 'Näin on paras, sanoi se kuin itsensä hirtti.'"

"Mutta sillä tavalla ei sinulla ole mitään tulevaisuutta," sanoin minä.

"Vaivais-huone, etkös sitä käsitä," sanoi hän syvällä huokauksella, joka oli ensimäinen, kuin olin kuullut nousevan hänen leveestä rinnastansa.

Hänen kuvauksensa palkollisen elämästä oli varmaan synkeä, mutt'ei se kuitenkaan tehnyt minua alakuloiseksi. Minä toivoin parempia aikoja, kuin tämä vuosi vaan hyvin loppuisi.

Kevät puolella tuli kuitenkin tapaus joka ajaksi kaihesi kaikki toivoni.

Olle ja minä olimme pellolla kyntämässä. Minä olin ollut koko edellisen yön kyytissä ja olin sentähden väsyksissä ja unikin rupesi tuleen sitä kankeeta savea kyntäessäni. Olle huomasi sen ja sanoi että minä hyvin taitaisin panna vähäksi aikaa huokaaman; hän lupasi kyntää sitä ahkerampaa. Minä en myös ollut hitainen tottelemaan käskyänsä. Lehtevän niini-puun varjossa nukuin minä pian ja tulin vasta henkiin kuin kepillä äkkinäisesti huidottiin selkääni. Minä hyppäsin silmänräpäyksessä ylös, ja tietämättä mitä tehin, tuuppasin minä isäntääni, niin että hän kaatui nenällensä maahan. Langetessansa riipasi hän koko toisen poskensa terävään kiveen, niin että veri tirisi monesta paikasta. Tästä hän tuli vallan villityksi. Toisella kädellänsä tarttui hän niskaani ja toisella hän löi siksi kuin keppi, joka hänellä oli muassa, meni rikki. Varmaan hän olisi hakannut minun pilalle, jollei Olle olisi tullut väliin. -- Kuin me molemmat olimme joutuneet kylmeneen tämän odottamattoman tappelun perään, pyysin minä sydämmellisesti anteeksi että olin tuupannut, jonka olin tehnyt aivan tietämättä.

"Siitä asiasta saamme vielä keskustella," sanoi kirkkovääriti. "Sinun pitää saaman tietää mitä se maksaa että lyödä isäntäänsä... Minä laitan sinun sinne, johon ei kuu eikä aurinko paista."

VII.

Huone-kurituksen estämisen kanssa on sama laita kuin sala-kokous julistuksen kumoomisen kanssa. Luullaan sillä jo kaikki voitetuksi, kuin ainoastaan on otettu kukon askel etiäpäin sivistyksen tiellä.

Ei palkollinen kärsi missään ijässä niin paljoa kuin viidentoista ja kahdeksantoista vuoden välillä. Sillä ijällä ei hänen voimansa vielä ole tuleentuneet, vaan häneltä vaaditaan sentään että hänen työssä pitää mennä ison miehen rinnalla, jonka hän mielellänsä tahtoo tehdäkin, ehkä hän paljon saa kärsiä koetoksensa tähden. Hänen kunniansa on tällä aikaa erinomattain arka, ja yksi kärsitty vääryys painaa raskaasti viatointa sydäntänsä. Se on myös tällä ijällä kuin ajatukset saavat suuntansa tuleviksi ajoiksi, sekä pahuuteen että hyvyyteen. Kuinka tarpeellista eikö se sentähden ole että olla ihmisellinen kohtelemisessaan nuorukaisia vastaan, jos edespäin tahdomme saada hyötyä ja iloa miehistä. Läsnä olevassa tilassa tehdään aivan päin vastoin. Vanhempaa palkollista, joka on voimallinen ja tottunut joka työhön, niin että hän voi puolustaa itsensä sivistymätöintä isäntää vastaan, häntä suojelee laki, vaan se heikko ja tottumatoin nuorukainen on jätetty itsevaltaisuuden ja julmuuden valtaan, joka varmaan sitä kauheammasti kostaa vähennetyn valtansa hänen päällensä. Miehen pitäisi samalla ikää päästä vapaaksi huone-kurituksesta kuin vaimokin, jos perin pohjin tahdotaan estää sitä pahaa, kuin se kaikkina aikoina on matkaansaattanut valtakunnassa.

Minä tulen näihin ajatuksiin omista koettelemuksistani. Olle ei saanut koskaan selkäänsä, vaikka olisi osaksi ansainnutkin, sillä isäntä ei tohtinut mennä hänen päällensä, joka oli suuri ja voimallinen. Minä sen siaan en saanut sanoa vähintäkään vastaan enkä tehdä mitään, joka oli vastoin mielin, ennenkuin paikalla paukahti. Minua oli niin helppo pidellä mielensä jälkeen.

Tässä vähän sivulle poikettuani palaan nyt kertomukseeni.

Varmaan kirkkoväärtti oli luvannut lain mukaan rangaistuttaa minua sen onnettoman tuuppamisen tähden; jota en minä kuitenkaan voinut uskoa. Minun mielestäni siinä sitä oli kostoa kyllin, kuin hän oli niin perin pohjin pehmittänyt ruumiini, joka hohti sade-kaaren kaikilla värillä. Mutt'ei sitä siinä vielä ollut tarpeeksi. Sydän yönä tuli toinen piika ja puhui seuraavalla tavalla, joka saattoi minun jotenkin hämmäistymään ja alakuloiseksi.

"Thore parka," sanoi hän itkevällä äänellä. "Sinä tulet aivan onnettomaksi; sillä asia on nyt sillä kannalla, että nimis-mies tulee tänne huomenna ja panee sinun kiini. Minä kuultelin tänä ehtoona ja kuulin kuinka isäntä ja emäntä keskustelivat. Isäntä sanoi ettei se maksa vaivaa että huolia koko asiasta; mutta emäntä oli vasta-hakoinen. Hän sanoi isännän olevan pakotetun kiristämään sinua."

"Tulispa siitä kauniita juttuja pitäjälle," sanoi hän, "jos sinä antaisit palkollisen kurmoottaa itseäsi, sitä käräjiin viemättä. Sinä olet se eläin, oikea eläin, jonka ei pitäisi saaman käydä irrallansa... Jumala varjelkoon minua, jos isäni olisi ollut senlainen äijä-parka. Ei, kiittää tahdon isääni. Hän sanoi juuri näin. 'Taivuta vitsas niin kauan kuin se on viheriäinen, niin siitä tulee sekä sorea että kaunokainen.' Niin hän sanoi joka oli valtiopäivän mies kolmen kihlakunnan puolesta ja joka jotakin ymmärsi. Mutta sinä, Pietari, olet kynsitty kasvoissa, kuin mustalainen. Jaa, häpeä sitä on sanoa, sinun pitäisi itse tulla linnaan lappeutesi tähden. Tulevalla kertaa annat kai renkien nipistää nenän päästäsi pois."

"Niin, sinulla on oikeen, akkaseni. Minun pitää kunnian tähden viemän hänen käräjiin. Paras olisi kuitenkin jos hän tahtoisi karata, sillä kunniani olisi varjeltu, ja hän pääsisi itse vähemmällä pelistä."

"Niin isäntä sanoi; se nyt on totinen tosi, Thore. Minun neuvoni on, ettäs lähdet pakoon niin pian kuin mahdollista, niin pääset linnaan tulemasta. Missä paraat vaattesi on? Minä panen ne kokoon ja autan sinua matkalle... Pane nyt joutuen ja anna murheitten mennä... Ei tässä ole aikaa kadottaa, jos tahdot joutua pitäjästä ennen päivän ylenemistä."

"Käyköön kuinka hyvänsä, mutten minä vaan karkaa niinkuin varas," sanoin minä.

"Te'e niinkuin tahdot... Minä olen varoittanut sinua ja olen viatoin." Näin sanottuansa meni piika tiehensä, kuitenkin vielä kerran koetettuansa kehoittaa minua suostumaan neuvoonsa.

Minä muistuttelin vielä kerran päivän tapauksia, ja kuin panin toisen toisen rinnalle, näytti se mielestäni olevan liiaksi, jos minun vielä pitäisi kärsimän tämän tapauksen tähden. Ajatellessani muuttui sieluni jänteväksi, joka teki että minä kärsin vähemmän kuin moni kukatiesi luulee. Minä vihastuin sekä laille että valtakunnalle, enkä sinä yönä silmiäni kiini pannut.

Seuraavana aamuna olin minä varhain liikkeellä, ja toimittelin tavallisia askareitani. Minä olin suuruksella, enkä huomannut isompaa tylyyttä kuin tavallisesti, josta syystä jo rupesinkin luulemaan piian väärin kuulleen. Mutta yht'äkkiä sain minä sanan isännältä että tulla sisään, jota käskyä minä myös paikalla tottelin.

Sisään tultuani huomasin minä oitis nimis-miehen, joka käveli edestakaisin laattialla. Hän seisahti eteeni, kädet ristissä rinnan päällä, ja katsoi terävästi päälleni. Senjälkeen antoi hän kuulla kauhean äänensä ja sanoi:

"Sinäpä juuri olet kaunis lintu! Vasta viiden- eli kuudentoista vuoden vanha ja sentään niin pitkälle tullut, ettäs menet isäntäsi päälle nyrkki-putikassa. Etkös häpee roisto!... Sinustapa tulisi aika rosvo, jollei sinua aikanaan nöyristettäsi."

"Vallan minun sanani," sanoi emäntä. "Pietari mietti jättää asian sikseen; mutt'ei hän sillä lailla viimein enää taitaisi pitääkään palkollisia, ja tahto häntä piru olla emäntänä."

Kuin nimis-mies ja emäntä ison aikaa olivat viserrelleet sillä nuotilla, sanoi kirkkoväärtti vihdoin viimein, että minun paikalla piti valmistaman itseni ja seuraaman vankeuteen, koska hän niinkuin kunnialinen mies oli pakotettu laillisesti käyttämään itsensä minua vastaan sen tapahtuneen rikoksen tähden... "Joudu pian," sanoi nimis-mies kauhealla äänellä.

Sydämmessäni kirventeli että minua sillä lailla puhuteltaisiin, semmenkin että emäntä ja nimis-mies niin tekivät, mutta minun piti tytyä sallimukseeni, joka oli että pitää suuni kiini ja totella. Minä puin paraat vaatteet päälleni ja istuin pian rattailla ruunun-miehen rinnalla, jonka piti viemän minun määrättyyn paikkaan. Juuri kuin olimme valmiit lähtemään, pisti Olle salaisesti tolvan käteeni, jota hän pusersi niin kovasti että olin poraamisillani. Emäntä tuli ulos ison eväspussin kanssa, jonka hän antoi minulle, ja sanoi teko-pyhällä äänellä:

"Tässäs saat vähän evästä, jonka sinä hyvin taidat tarvita; sillä tämän jälkeen ei juuri taitta antaa hanhen paistia."

Nimis-mies kehui hänen hyvää sydäntänsä; mutta koska minä tunsin sen vähän paremmin, niin en millään muotoa voinut yhtyä hänen kehumiseensa. Vihainen olin minä jo entiseltä, mutta hänen tarkoittamisensa sen syödyn hanhen päälle vihoitti minua vielä enemmän. Kiukussani viskasin minä eväspussin alas hänen jaloillensa. Kaikeksi onneksi lähti hevonen siinä samassa juoksemaan, niin että ilma sai pitää hyvänänsä sen kepin pamauksen, jonka nimis-mies oli minulle tarkoittanut.

Ei meillä ollut täyttä peninkulmaakaan kihlakunnan vanki-huoneesen jonka tähden joudummekin pian määrättyyn paikkaan. Ruunun-mies antoi passini vanki-huoneen vartialle, yksi suuri ja tuima mies, joka paikalla tarttui kaulukseeni ja tuuppasi minun huoneesensa. Senjälkeen aukasi hän yhden kovasti raudotetun oven ja sysäsi minun pimeesen huoneesen, jonka jälkeen hän telkesi oven ja jätti minua omaan haltuuni.

Huone ei kuitenkaan ollut vallan pimeä, niinkuin minä ensin luulin. Katon rajasta oli pieni, vahvalla rauta-ristikolla varustettu, akkuna, josta aurinko levitti himmeän valon huoneesen, niin että ilman suurta vastusta voi nähdä mitä siellä liikkui. Joitakuita mustanpintaisia miehiä, säkenöitsivillä silmillä ja keltasenkalveilla poskilla, istui ympäri seiniä. Nämät antoivat kuulla helvetinmoisen hurra-huudon minun sisään tullessani ja kolistelivat rautavitjoillansa. Väristys kävi joka jäseneni läpitse. Minä kaduin syvästi ett'en ollut totellut sen hyväntahtoisen piian neuvoa.

"Terve tultua hyvään seuraan," sanoi yksi.

"Istu ja ole niinkuin lapsi talossa," sanoi toinen.

"Oletkos varastanut jotakin arvon-alaista," kysyi kolmas.

"En minä ole mikään kurja varas," vastasin minä peräänajattelematta.

"Laulatko sinä sillä nuotilla," sanoi se, joka istui minua lähimpänä, käänsi äkkiä ruumistansa ja löi minua jalkaraudoillansa jalkoini, niin että minä olin ylönniskojani menemäisilläni. Ne toiset päästivät hirmuisen naurun, joka pani kylmän väristyksen menemään pitkin selkärankaani. Senjälkeen piti minun tyystään kertoa syyn tänne tulooni.

"Hyvin, helvetin hyvin," rähisi yksi seurasta. "Minä aloin tieni samalla tapaa. Ilkeän kurinen isäntä löi minua sekä varhain että myöhän. Tuimuudessani annoin minä kerran hänelle korva-puustin takaisin, ja sentähden lähetti hän minun linnaan. Mutta kylläpä ukko senjälkeen on saanutkin tietää, mistä Taavetti olutta osti, sillä minä olen varastanut häneltä kolme kertaa, ja kuin minä tästä lähin pääsen irti, niin minä tehen koko hänen talostansa vähäisen jouluvalkeen -- ha, ha, ha!"

Tänkaltainen puhe olisi toisessa tilassa nostanut minun kauhuni; mutta, vihoitettu niinkuin minä nyt olin sekä sielussa että sydämmessä, kuultelin minä mielelläni sekä tätä että monta muuta samankaltaista kertomusta. Minun hyvä enkelini oli paennut ja jättänyt tilan toiselle, joka ainoastaan kuiskutteli kostosta ja palkinnosta.

Tämä mieli-ala kesti pari päivää, mutta silloin minä sain äkkiä toiset ajatukset.

Yhtenä aamuna aukasi vanki huoneen vartia oven ja käski minun tulemaan ulos; sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella minua. Minä en suinkaan ollut myöhäinen tottelemaan käskyä. Kuinka iloiseksi eikö mieleni lentänyt, kuin vähä Elina tuli tuvassa vastaani ja pusersi kättäni. Me istuimme sohvalle. Alusta oli hän niin liikutettu ett'ei voinut sanoa sanaakaan. Hän itki katkerasti, ja jokainen kyynele, kuin vierisi hänen hellistä silmistänsä, sulatti palan vihan jäästä sydämmeni ympäriltä, siksi kuin taas tuli puhtaaksi ja lämpöiseksi niinkuin entisiin aikoin. Minä lohdutin häntä niin hyvin kuin paraitten taisin. Vihdoin viimein tuli hän levolliseksi ja sanoi hellimmällä äänellänsä:

"Herra Jumala että sinun piti niin onnettomasti käymän, Thore! Et sinä voi uskoa kuinka murhellisiksi äiti ja minä kävimme, kuin saimme kuulla sinun olevan vankiudessa. Äiti on kipiä, muutoin hän olisi itse tullut tänne sinua lohduttamaan; nyt hän lähetti minun siaansa. Minulla on koko liinallinen ruokaa ... sinun on kai hyvin nälkä, Thore raukka?"

Hän otti nyt ruokansa näkyviin ja levitteli eteeni sen rikkaan sisällepidon. Minun ei suinkaan ollut nälkä, vaikk'en ollut nauttinut paljo mitään, sitten kuin olin tullut vankiuteen, mutta minun piti kuitenkin syömän niin paljon kuin vaan jaksoin, mutt'en sentäänkään saanut hänen mielestänsä tarpeeksi. Vanki-huoneen vartia sai myös maistaa sitä lihavaa juustoa, sitä valkoista leipää ja sitä merkillistä makkaraa, joka liikutti niin ihmeellisesti hänen luontoansa, että minä koko sen päivän sain olla tuvassansa.

Elinalla ja minulla oli paljon sanomista toinen toisellemme. Hän surkutteli minun tilaani semmenkin sentähden että hän luuli minun nälkää näkeväni. Minä sain hänen kuitenkin uskomaan ett'ei asia ollut niin ja vakuutin, että minä niin pian kuin mahdollista tulisin Rauhalaan heitä tervehtämään. Tämän jälkeen muuttui puhemme iloisemmaksi. Hän luuli minun jo unhoitaneeni hänen sormuksensa, mutta kuin minä näytin kantavani sen rihmassa povessani, niin tuli hän erinomattain iloiseksi ja otti sen vähäisen bernsteinisen ristin näkyviin, jota hän säilytti samalla lailla. Aika kului kuitenkin nopiasti ja pian hänen täytyi eritä minusta, jos hän tahtoisi joutua kotio ehtooksi.

"Minä olen unhottanut jotakin," sanoi hän eritessämme. "Äiti käski sinun hartaasti lukemaan sitä kirjaa, kuin sait, niin sinä löytäisit suuren lohdutuksen murhessasi. Hän luuli sinun unhottaneesi sen, ja sentähden Herra sinua nyt rankaisee."

Ei minulla ollut, herra nähköön, ollut aikaa lukemiseen, eikä erinomaista haluakaan. Sentähden nämät sanat tunkivat niinkuin salama sieluuni. Katumuksen nuolet raatelivat sieluani ja sydämmeni pehmisi kuin vaksi. Minä päätin kääntyä rukouksella Jumalan tykö, ja paljas päätös tuotti minulle luottamusta ja lohdutusta.

Ehtoolla minun täytyi mennä takaisin vankien huoneesen, joka tämän jälkeen näytti minulle pikkaiselta helvetiltä. Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut olla yksistäni. Tähän aikaan on se tavallista ihmisille minun tilassani, kiittää tulee sitä kuningasta, joka antoi rakentaa kammio-vanki huoneita valtakunnassa.

Että veri on vahvempaa kuin vesi tulin minäkin havaitsemaan. Enoni, joka ei vähintäkään ollut pitänyt minusta huolta, siitä asti kuin hän saattoi minun pitäjälle kerjäämään, tuli nyt vankien-huoneesen minua tervehtämään. Hän surkutteli tilaani ja kehoitti minua olemaan hyvässä luottamuksessa, sillä rikokseni ei ollut millään lailla kunniaa murtava. Ilman sitä käski hän minun paikalla tunnustaan ja tytymään tuomioon, vaikka se olisi minkä kaltainen hyvään, sillä sitä ennen minä pääsisin vapaaksi. Hän oli myös hyvä tuttava vanki-vartian kanssa; he olivat olleet kumppania sotapalveluksessa. Tämä seikka ja puoli tuoppia viinaa matkaan-saattoivat niin paljon, että minä tämän jälkeen, enoni takauksella, sain asua tuvassa sekä yöt että päivät, joka oli minulle sanomatoin onni.

Se tärkeä päivä tuli vihdoin viimein jona minun piti tehdä tilin käytöksestäni lain edessä. Ilman pelkoja ja ala-kuloisuutta menin minä lakitupaan, sillä minä olin valmistanut itseni pahintakin vastaan. Kirkkoväärti oli myös paikalla, mutta nimis-mies oli se oikea päällekantaja asiassa. Hän vaati lain kovinta tuomioa, koska minä olin tuupannut isäntää ja lyönyt emäntää, jonka hän omin silmin oli joutunut näkemään. Tuomari rupesi nyt minua kuulustelemaan. Minä kerroin totuuden mukaan koko tapauksen alusta loppuun asti. Hän näkyi surkuttelevan minua nuoruuteni tähden, ja koetti sentähden sovinnolla ratkaista koko riidan, mutta kuitenkin menestymättä, sillä nimis-mies sanoi minun pahan ilkeäksi ja perin pohjin häijyksi lurjukseksi, joka taitaisi tulla vaaralliseksi yhteiselle vakavuudelle, jollei minua aikanaan rangaistasi.

Vähän aikaa keskusteltua, tuomittiin minä sovittaan rikoksi kuudentoista kuukauden työllä M---- linnassa. Minä sanoin tytyväni tuomioon, ja sain mennä ulos laki-huoneesta.

Muutama päivää tämän jälkeen istuin minä parin varkaan kanssa rattailla, valmis lähtemään. Tähän asti ei minun vielä ollut tarvinnut kantaa rautoja, mutta nyt pani vankien kuljettaja raskaat jalka-raudat sääriini. Tämä saattoi vereni liikkumaan sukkelampaa, mutta kuin minä katsoin Elinan ja hänen äitinsä päälle, jotka siinä tilassa myös olivat paikalla, niin hiljeni se entiseen kulkuunsa, ja minä päätin kristillisellä nöyryydellä kantaa ristiäni.

VIII.

Linnan-työ ei ollut hetkeen niin raskasta, kuin olin luullut.

Linnaa haltia parooni Eksköld'i oli ystävällinen mies joka piti vangit ihmisinä.

Meidän työmme oli paraasta päästä kivien hakkaaminen ja muuraaminen. Ei täällä ollut niin kireä komento kuin kirkkoväärtin tykönä. Ruoka oli yleisesti parempi kuin se kuin maalla tavallisesti annetaan palkollisille. Minun olisi ollut jotenkin hyvä olla, jos minulla olisi ollut jotakin seuraa mieleni jälkeen. Minun ympäristöni vaivasi nyt minua kovasti. Nyt en koskaan kuullut muuta kuin kirouksia ja pakanaallisia kertomuksia tehdyistä ilkitöistä, enkä nähnyt muuta kuin villityitä lurjuksia. Kamoittavat laulut, jotka täyttivät sieluni kauhistuksilla, panivat ehtoisilla holvit kaikumaan.

Jonkun ajan perästä onnesti minua kuitenkin saada vähä muutosta tässä tilassa, sillä minä määrättiin palveliaksi neljälle herralle, jotka myös olivat linnassa; nimittäin: yksi parooni, pappi, tukku-kauppias ja lautamies.