Part 3

Tölli ansaitsikin aivan hyvin nimensä Rauhalan. Tämä oli kahden vuoren välillä väheisessä hedelmällisessä laksossa, kiiltävän järven rannalla, säilytetty kaikilta myrskyiltä ja rauhassa niinkuin helmi näkinkengän povessa. Huoneet olivat punaiseksi maalatut vaan lasin pielet valkoiseksi. Järven puolella oli vähäinen puutarha, jossa kaikellaisia kaaliksia ja kukkia kasvoi niinkuin myöskin muutamia hedelmä-puita. Kaikki oli sievästi laiteltu aina vähempiin osiin asti. Sama järjestys hallitsi myös huoneissa, jossa joka kappale todisti järjestystä rakastavan hengen pitävän huoneen hallitusta. Sama henki tiesi maullisesti sovitella vähimmänkin kappaleen, hyödyksi ja huviksi sille jota se liikutti. Elämän laatu oli yhtä säänöllinen. Puhtaus höystäsi ruoan ja ystävällisyys teki pienimmänkin atrian iloiseksi pidoiksi. Vuorottain luin minä ja vähä Elina joka päivä aamu- ja ehtoorukouksen, jonka leski päätti virren laulamisella, jonka jälkeen me ilo-mielin menimme työhön tai levolle. Vuorottain menimme me myös pyhä-päivinä kirkkoon, koska se oli tarpeellista että toinen meistä jäi kotio eläimistä ja kodosta vaaria pitämään. Joka sunnuntai iltana kokountui meidän tupaamme joitakuita tuttuja ja joivat kupin kahvia. Senjälkeen luki yksi niistä päivän saarnan Lutheruksen postillasta, jonka perään he ison aikaa juttelivat hengellisiä asioita. Nämät jumallisuuden harjoitukset olivat aina sydäntä ylentäväiset ja opettavaiset, minä kumminkin opin niistä paremmin ymmärtämään Jumalan sanan, kuin minä ennen olin oppinut kaikista niistä saarnoista, jotka olin kuullut kirkossa. Näissä oppi-jutteluksissa oli yksi henki, jota en vielä ollut havainnut kellään saarnaajalla. Kokous päätettiin tavallisesti ilta-rukouksella ja jonkun virren laulamisella, jonka jälkeen seura erisi ja kukin meni rauhallisesti ja levollisesti kotiinsa.

Älä usko rakas lukiani että nämät ihmiset puolustivat jotakin väärää oppia, joka olisi ollut meidän puhdasta ja selvää oppiamme vastaan, jota Lutherus ja hänen kaltaisensa hengen miehet kaikkina aikoina ovat saarnanneet. Ei he koskaan saarnanneet kapinaa sitä seisovaa vastaan valtakunnassa ja kirkossa; ei he milloinkaan moittineet pappiemme eikä muitten ihmisten toimituksia, joll'ei heillä ollut selvää syytä; nämät olivat sanalla sanoen ainoastaan muutamia jumalisia sieluja, jotka löysivät virvoitusta toinen toisensa seurassa ja jotka kaikin puolin kuuluvat niitten lukuun, jotka ei vaivaa ketään. Heidän mieli-lauseensa kuului näin!

"Iloo ei ole Jumalata, Jumalata ei ole rauhaa!"

Uskoen tätä pää-ajatustansa kunnioittivat he Jumalaa iloisella mielellä, ei ainoastaan Pyhänsä Raamatussa, vaan myös kaikessa siinä hyvässä, ihanassa ja ihmeellisessä, jota saamme lukea luonnon isossa kirjassa.

Oloni tänkaltaisten ihmisten seurassa teki terveellisen vaikutuksen tunnolleni. Ne hyvät aikomukseni, kuin jo olin päättänyt, tulivat tämän kautta vielä enemmän vahvistetuiksi. Minä tulin tuntemaan uuden puolen elämässä, riemuitsin sentähden sydämmessäni. Leski oli minulle hellä äiti ja vähäinen Elina rakas sisar. Suurin ystävällisyys oli meidän välillämme. Vähällä Elinalla ja minulla oli ihmeellinen lysti ulkona siinä raittiissa virvoittavassa luonnossa, jossa me kirmasimme viheriäisessä ruohossa, niinkuin kaksi viatointa linnun poikasta. Äiti katseli ilo-mielin huviamme, joita hän aina kehoitti, ehk'ei hän milloinkaan itse ollut oikeen iloinen. Hänen kalveat kasvonsa todistivat selvästi hänen kärsivän jotakuta salaista surua, joka vähitellen kalvoi elämänsä lankaa. Luultavasti pyöri tämä suru sen kadonneen sulhasen ympärillä, josta hän aina puhui lempeällä tunnolla. Minä ja vähä Elina olimme sen siaan sitä iloisempia. Ilon päivät olivat kuitenkin lyhykäiset, sillä kohta tuli yksi tapaus joka ilkeästi liikutti meitä kaikkia ja joka myös joksikuksi aikaa rikkoi rauhan levollisessa asumuksessamme.

Sunnuntai iltana kesku suvessa, kuin vähäinen seura tavallisuuden mukaan taas oli kokountunut tupaamme ja kuulteli päivän saarnaa, jota leski itse kuuluvalla äänellä luki Lutheruksen postillasta, avattiin ovi äkkiä ja muutamia tuimia miehiä astui sisään, kukin pitäen kädessänsä suurta rusakeppiä. Joukon esimäinen mies oli paikkakunnan nimis-mies, jonka kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän kiroten löi pöytään, niin että kahvikupit hyppäsivät laattialle ja kierielivät pieninä palasina ympäri permantoa. Sen jälkeen antoi hän kuulla kauhean äänensä ja sanoi:

"Mitä helvetin hullutuksia te täällä sovittelette, Kirottu körttiläisseura... Ettekö te tiedä että laki kieltää kaikki uskonopilliset kokoukset muualla paitsi kirkossa, jossa saatte lukea, laulaa ja riekistellä meidän Herramme edessä niin paljon kuin tahdotte, eri-puraisuutta ja sekaseuraa seurakunnassa nostamatta. Teidän kaikkien pitää tuleman käräjille ja saaman sakkoa, sillä minä en kärsi mitään körttiläisyyttä voutikunnassani. Laittakaa nyt paikalla luunne tielle kukin kotiinsa päin, muutoin minä höystään teidän viheliäisen lihanne, niin että tulette tuntemaan Pyhän Hengen vaikutukset monta päivää, niin totta kuin minä olen Kuninkaallisen Majestätin uskottu palvelija ja minun nimeni on Arvid Kinnari."

Tämän kaltaisilla sanoilla pitkitti hän puhettansa kiroten ja haukkuen ison aikaa, kumppaniensa suureksi huviksi, jolla ne, paikkakunnan paraat talonpojat, kuulusasti antoivat mieli-suosionsa tietä. Yksi vanha harmaapää ukko koki alusta puolustaa itseänsä, mutta saatettiin paikalla vaikenemaan tukusalla kepin pamauksella. Ei tässä ollut muuta ehtoa kuin jättää tantereen, jonka ne nuhdellut jättivätkin niin pian kuin mahdollista. Nimis-mies seuranensa meni myös tiehensä, sitä ennen vielä kerran koko joukon haukkusanoja ulos-ajettuansa kotolukemista vastaan yleisesti ja leskeä vastaan erittäin, joka arvasi jättää tilaa senkaltaiselle "roisto-väelle".

En minä voi kertoa kuinka hirvittävä tämä tapaus oli minun mielestäni. Se näytti minulle mahdottomalta että senkaltaiset kokoukset, joihin ainoastaan muutamia jumalisia ja rauhallisia ihmisiä kokountui, olivat laissa kielletyt, semmenkin kuin minä kokemuksesta tiesin että vapaasti saatiin kokountua aikaa kuluttamaan korttien pelaamisella, juomisella ja kiroomisella, ilman että nimis-mies eli joku toinen sekoitti itseänsä asiaan. Minä hämmäistyin vielä enemmän, kuin minä sain tietää meillä tosiansakin olevan senkaltaisen la'in, ja ajattelin itsekseni! ei iki mailmassa oikeus ole tämän peru.

Joissakuissa piirissä on viimeisiin aikoin iloittu sen ylitse että tämä laki myöhemmin annetun asetuksen kautta on tullut kumotuksi, niin ett'ei sellaiset tapaukset enää taida tulla kysymykseenkään, mutta tässä luulossa ovat varmaan erehtyneet. Se, joka vähäkin tuntee kuntalaisten mieli-alan maalla yhteisesti ja sen sivistyksen kannan, jolla useammat meidän kirkon neuvo-kuntamme jäsenet ovat, saattaa ilman vaikeutta käsittää, että uskon harjoittamisella, jonka senkaltaiset ihmiset tutkivat, ei ole paljo hyvää toivottavaa. Laki seisoo niinmuodoin vielä raakuudessansa ja johdattaa luultavasti samallaisiin surullisiin päätöksiin pääasiassa; sillä ero ruokottoman nimis-miehen ja ruokottoman kirkon neuvo-kunnan jäsenen välillä ei ole niin mahdottoman suuri, että meidän siitä syystä sopisi toivoa parempaa tuleviksi ajoiksi, vaan pikemmin saamme pelätä huonompaa, jos tyystään asian tutkimme. Pankoot asian-omaiset tämän sydämmellensä, jos he täydestä todesta tahtovat estää ne jumalattomat vainoamiset, jotka joka päivä tapahtuvat maamme piirien sisällä, niitä niin kutsuttuja lukijoita vastaan, haitaksi kristillisyydelle ja itsellemme häpeäksi koko mailman sivistyneitten kansain edessä.

Niin pian kuin vieraat olivat menneet pois vaipui leski polvillensa ja rukoili hartaasti, josta minä, paitsi muuta, kuulin nämät sanat; "Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he tekevät!"

Tämä tapaus rikkoi kuitenkin koto-rauhan levollisessa asumuksessamme. Leski ja hänen ystävänsä vietiin käräjiin ja saivat sakkoa luvattomasta kokountumisestansa, joka saattoi heille sekä maksoa että murhetta. Meidän asumustamme vartioittiin niinkuin se olisi ollut ryövärien luola. Nuuskittelijoita piiritti melkeen aina asumustamme. He pitivät silmällä kaikki mitä me teimme, josta sitten tekivät tilin nimis-miehelle, ensin kuitenkin siipiä sivuun pistettyänsä. Nimis-mies taas sai ylimmäiset kiitokset rovastilta ja pitäjän lauta-kunnalta sotansa tähden "körttiläis roistoja" vastaan. Häntä mainittiin ylistyksellä läänin maaherralle, joka toimitti hänelle "kunnia-rahan kehuttavista töistä." Mutta vainoomista katsomatta, jota saivat kärsiä, pitivät meidän kotolukijamme edeskinpäin rukouksia. Mutta ett'eivät he tästälähin tulisi häirityksi, pitivät he kokouksensa avarassa luolassa, joka oli kaukana synkeässä kuusistossa. Kaksi henkeä oli aina vahtina valmiita varoittamaan jos liiallisia ihmisiä oli sinnepäin kuluussa, jota ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Niinmuodoin saivat he täällä hiljaisuudessa ja rauhassa pitää rukouksensa, näkemättä mailmalta, vaan ei siltä joka sanoo: "Missä kaksi eli kolme on ko'ossa minun nimessäni, siinä minä olen heidän keskellänsä."

Kuinka mielelläni enkö minä olisi tahtonut viettää kaiken elämäni näitten ihmisten seassa; mutta se ei käynyt päinsä, kosk'ei leski tarvinnut mitään apua talvella. "Kernaasti," sanoi hän kerran, "saisit sinä jäädä tänne siksikin aikaa, mutt'ei se olisi sinulle hyödyllistä tuleviksi ajoiksi; sillä sinä tarvitset enemmän tietoa mailmasta, ja myöskin enemmän työtä, kuin minulla on antaa. Sinun pitää sentähden laittaa itsellesi toisen palveluksen syksyyn. Minä olen koettanut saada sinua jonkun tuttavani tykö, mutta ne ovat enemmästä päästä köyhiä ihmisiä, joilla ei ole varoja renkiä pitää. Minä en siis tiedä ketään erittäin jonka tykö minä sinua toimittaisin, ehkä kyllä mielelläni olisin tahtonut, sillä harvat ovat ne paikat, joissa tähän aikaan on hyvä palvella. Minä toivon kuitenkin että se joka hakee hän löytää, ja annan sinulle siitä syystä muutaman päivän vapauden... Onnea matkalle!"

Minun täytyi taivuttaa mieleni tilaisuuden mukaan. Muutaman päivän perästä jätin minä itseni Herran haltuun ja vaelsin kirkonkylään, jossa minä sain paikan kirkkoväärti Pietari Antinpojan tykönä, joka oli paikkakunnan rikkaampia ja esimäisiä talonpoikia. Kulku-puhe varmaan sanoi hänen olevan kireen vaatimuksissaan, mutta hänen palvelustansa pidettiin kuitenkin paraampien joukossa toisten rinnalla. Minun piti saaman kaksikymmentä riksiä ja liina housut vuodessa palkaksi. Tämä tärkeä asia ja ne hyvät lauseet, kuin olin kuullut tulevasta haltia väestäni, tekivät minun nykyisessä tilassa kovin iloiseksi. Surumielin katselin minä kuitenkin sitä aikaa vastaan, jona minun pitäisi eritä hyvistä ystävistäni Rauhalassa, jotka kaikin puolin olivat olleet niin sanomattoman hyviä ja ystävällisiä minua vastaan. Se hetki tuli kuitenkin ennenkuin olisin toivonutkaan.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas Thoreni," sanoi leski, kyyneleet silmissä, hyvästi-jätön katkerana hetkenä. "Ei minulla ole muita neuvoja sinulle antaa johdatukseksi tiellesi, kuin ne jotka saat lukea tässä kirjassa, jonka minä hyvästä sydämmestä annan sinulle lahjaksi. Lu'e sitä ahkeraa ja älä koskaan unhota kansa-käymistäsi Jumalan kanssa rukouksessa... Kuin sinä saat jonkun vapaan hetken ja tahdot käydä meitä tervehtämässä, niin olet aina sydämmellisesti terve tultuasi. Voi nyt hyvin. Jumala sinua suojelkoon elämässä vaeltaessasi!"

Ei hän voinut sanoa enempää ja minä puolestani en saanut sanakaan maalle. Niin liikutettuja olimme me molemmat, taikka oikeemmin kaikki kolme; sillä vähä Elina seurasi minua kauas pitkin tietä ja itki katkerasti. Minä annoin hänelle eroitessamme vähän bernsteinisen ristini, rakkain minulle kaikesta omaisuudestani, ja sain häneltä vähäisen hopea sormuksen, jonka hän, kuulematta kieltoani, repäsi toisesta korvastansa. Minä kannoin tämän vähäisen sormuksen mustassa rihmassa kaulassani, hänen ja molempien äitieni muistoksi, sillä minä taisin täydestä todesta pitää leskeä toisena äitinäni. Kirja, jonka minä sain matkakumppanikseni oli "Johan Arndt'in Totinen Kristillisyys." ^

VI.

Vaeltaessani määrättyyn paikkaani en minä voinut olla vertausta tekemättä tilani välillä nyt ja yksi vuosi takaperin. Silloin -- nimittäin yksi vuosi takaperin -- olin minä ryysyissä ja laiha, ja minun ajatukseni ihmisistä senjälkeen. Nyt minulla oli hyvät vaatteet päälläni ja vielä kaksi täysinäistä nyyttiäkin vaatteita. Minä olin lihonut ja käynyt punaiseksi. Yleisesti minua sanottiin raavaaksi ja väkeväksi nuorukaiseksi ja myös jotenkin kauniiksi. Minä olin havainnut hyviä ja jalomielisiäkin ihmisiä löytyvän, ja se ilahutti minua kovin. Minun elämäni ehdot ja ajatukseni olivat niinmuodoin näkyvästi paranneet. Hurskaalla mielellä ja vahvistetuilla voimilla menin minä pelkäämättä tulevia aikoja vastaan. Toivon helottavalla suurennuslasilla näin minä itseni tulevana aikana Rauhalan voipana isäntänä, jossa minä vähän Elinan kanssa eläisin onnellista elämää ja palkittisin, miten paraiten taitaisin, kaiken sen hyvyyden, jota olin nauttinut tässä maallisessa paratiisissa. Kuinka onnellisia eikö meidän toivomme ole viidentoista vuoden vanhana! Mutta meidän kauniimmat toivomme raukeevat niinkuin lapsen suopa-kuplat; ei kuitenkaan aina.

Hämärässä tulin minä uuteen palveluspaikkaani. Koska minä tiesin kirkkoväärtin talon yhdeksi niistä puhtaista paikoista, joissa ei palkollinen saa mennä suoraan huoneeseen, menin minä aluksi kyökkiin, jossa ei siinä tilassa ollut muuta kuin yksi suuri musta kissa, joka istui takalla ja myrisi, jonka minä pidin pahana merkkinä. Täällä seisoin minä vähän aikaa ja odotin että joku ihminen tulisi sisään, mutta kuin ei kukaan tullut, rohkasin minä luontoani ja menin tupaan. Talon emäntä tuli paikalla vastaani. Minä sanoin hyvää ehtoota, johonka hän vastasi muistutuksella että minun pitäisi pysyä matolla, niin ett'en tahrisi laattiaa. Senjälkeen meni hän kammion ovelle ja ilmoitti jotenkin kirisevällä äänellä että minä olin tullut.

Ison ajan kuluttua tuli kirkkoväärtti ja seurakunnan lukkari, joka luultavasti oli vieraissa, tupaan ja rupesivat minua tyystin katselemaan.

"Saakeli vieköön," sanoi lukkari iloisesti nauraen, "minä luulen että se on itse Liisan Thore, jonka sinä, kunnian veljeni, otat rengiksesi. Miten nuoriso sentään kasvaa joutusasti. Minun mielestäni ei sitten ole vielä muuta kuin joitakuita päiviä, kuin hän oli vähäinen tiitana ja kuljeskeli ympäri kerjäläis pussineen, ja nyt hän jo on koko iso mies. Niinhän se käy: nuoret kasvavat ylös- vaan vanhat alaspäin... Se oli sinun onnesi, Thore raukkani, ettäs sait niin hyvän paikan; sen vertaista et löydä paikkakunnillakaan. Täällä saat oppia yhtä ja toista, vaan ensimäiseksi työtä tekemään, joka aina on hyödyllistä nuorukaisille."

"Niin kyllä," sanoi kirkkoväärtti, "täällä hänen kuitenkin pitää saaman tehdä muuta kuin lukea rukouksia ja veisata virsiä... Täksi ehtooksi saat mennä luhaan Ollea auttamaan pelujen hakkaamisessa. Huomenna saadaan keskustella enemmän."

Näin sanottuansa käänsi hän selkänsä minuun päin ja meni takaisin kammariin, johon hän vaaitteli lukkariakin tulemaan, totilasiansa tyhjentämään. Minä tottelin saatua käskyäni, mutta pysähdyin ensin muutamaksi silmänräpäykseksi halko mäelle ja hakkasin vähä halkoja, sillä vanha tarina kertoo, että jos palveluksen pitää olla onnellinen, niin rengin pitää ensimäiseksi työksensä hakkaaman halkoja ja piian kantaman vettä. Luhaan tultuani toivotti Olle minulle terve tultua rehellisellä kättelemisellä, mutta niin kovasti, niinkuin käteni olisi ollut viila-penkissä.

Olle oli isonkokoinen roteva mies, olossansa vähä etukumara ja jotenkin väärä-säärinen. Hänellä oli pöyheä pellavan värinen tukka, joka ei näyttänyt moniin aikoihin olleen jonkun kampan eli harjan parissa. Hänen harmaista silmistänsä ei saanut tietää mitään. Muutoin ei hänen kasvonsa olleet rumat. Hän oli hyvin levollisen näköinen, jonka voi luulla sekä hyvyydeksi että tyhmyydeksi. Hän näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden paikalla, vaikka minä jälkeen-päin sain kuulla, että hän vaan oli pari vuotta neljännellä kymmentä. Minä tiesin hänen palvelevan jo neljättä vuotta tässä paikassa, ja päätin sentähden tutkistella häneltä yhtä ja toista, jota alkavaisen olisi lysti tietää.

"Kirkkoväärtin taloa sanotaan hyväksi palveluspaikaksi," sanoin minä työtä tehdessämme.

"Minä olen palvellut huonommissa," vastasi Olle päätänsä nostamatta.

"Kaikki ihmiset kehuvat tätä kovasti."

"Saattaa niin olla... Ruoka on jotenkin hyvä ajoittain... Kaksi ryyppyä joka päivä ja vähäinen 'taskumatti' kuin olemme takamaassa... Ei mar sitä näinä aikoina monessa paikassa saa."

"Täällä sanotaan pidettävän kireä komento," sanoin minä vähä aikaa vaiti oltuani.

"Täällä niinkuin muuallakin ... työtä me saamme tehdä ja kärsiä orjuutta joka paikassa, mutta kahta ryyppyä päivässä ei anneta joka asumuksessa."

"Kuinka minun pitää kohtelemaan haltia väkeeni," kysyin minä.

"Tyhmä pöllö," sanoi Olle suu avoinna ja päästi pelukampan kädestänsä. "Sinun pitää tietää ja käsittää, ettäs te'et kaikki mitä ne käskevät etkä sano sanaakaan vastaan, jos sinulla on oikein taikka väärin; sillä silloin saat paikalla vasten suutasi... Me palkolliset olemme luodut kurjuutta kärsimään ja työtä tekemään päivästä päivään, käsitätkös sen."

Minä koetin tutkia vielä enemmän kumppaniltani, kuitenkin menestymättä, sillä hän oli kovin harva puheinen. "Saamme nähdä" oli ainoa vastaus, jonka sain kaikkiin kysymyksiini.

Kuin me seuraavana päivänä olimme kyökissä suruksella tuli kirkkoväärtti sinne ja sanoi minulle:

"Kuuletkos Thore! Minä saan sanoa sinulle mikä järjestys meillä on täällä ettäs voit tietää minkä jälkeen itses käytät. Kuka-tiesi ei palkollisen ole monessa paikassa niin hyvä olla kuin meillä; mutta me vaadimme kanssa häneltä takaisin että hän on totteliainen ja kuulias kaikissa. Sinä et saa juosta tanssia etkä muutoinkaan jättää kotoa ilman minun ja vaimoni luvatta. Tämän perästä et myös saa käydä Rauhalan lesken ja hänen kaltaistensa tykönä; sillä minä en kärsi mitään körttiläisyyttä. En minä myös kärsi mitään vastaan sanomista en itseäni enkä vaimoani vastaan, sillä jos et tätä tottele niin ole vakutettu siitä että silloin paukahtaa paikalla. Minun poissa ollessani pitää sinun tottelemaan vaimoani taikka Ollee, joka vapaasti kurmottakoon sinua jos niin tarvitsee. Nyt tiedät mitä sinun rauhaasi kuuluu."

Kirkkoväärti meni sisään, mutta hänen vaimonsa, joka tällä aikaa oli ollut paikalla, jatkoi sen siaan puheen:

"Sen minä vaan sanon sinulle, Thore, että Pietaria parempaa isäntää ei sinun koskaan sopinut saada. Minun mielestäni on hän vaan liian veltto nuorukaisia vastaan. Minun rakas isäni, joka oli valtiopäivän jäsen kolmen kihlakunnan puolesta ja kolme kertaa, ja jolla oli kaksi kunnian merkkiä, jotka kuningas itse oli pannut hänen rintaansa, hän sanoi paitsi muuta: Poikia ja koiria pitää lyömän missä niitä vaan tapaa, sillä ne ovat jo tehneet jotakin pahaa taikka aikovat vasta tehdä. Niin minun isäni sanoi joka oli viisain ja rikkain mies kuin täällä oli seitsemässä emä-pitäjässä."

"Ne mahtaa olla kovin kireitä ihmisiä," sanoin minä Ollelle, kuin tulimme kartanolle.

"Ne niinkuin muutkin; mutta mitä pirua sinä ajattelit kuin et ryyppyä ottanut," sanoi hän niinkuin vähä hämmästyneenä.

"Minä olen luvannut ett'en koskaan ryypätä."

"Oh niin tyhmästi... Et sinä sitten kelpaa työtäkään tekemään."

"Yhtä hyvin," vastasin minä, ja sillä oli väittelys päätetty.

Minun vastaan ottamiseni uudessa kodossani ei ollut erin-omaisen ystävällinen, mutt'ei se minua paljo surettanut, paitsi kiellos ett'en saisi käydä lesken tykönä. Minä lohdutin itseni sillä toivolla, että minä sunnuntaina olisin tilaisuudessa kohdella hänen ja vähän Elinan kirkon tykönä.

Kirkkoväärti oli keski-ikäinen jotenkin kaunis mies. Käytännössänsä oli hän vähän ylpeä eli, niinkuin sitä sanotaan röyhkeä; mutta sen voi selvästi nähdä että se oli enemmän tykötehtyä kuin luonollista, sillä hänellä oli selvät kauniit kasvot. Hänen vaimonsa oli vähää nuorempi ja jotenkin ruma. Hänellä oli suuret vakovat haukan-silmät, kiperä nenä ja sisään vajonneet posket, ja kova piirre suun ympärillä, joka merkitsee ett'ei sen kanssa ole hyvä nokostella. En minä vielä ollut kauaa palvellutkaan, ennenkuin huomasin että valta olikin hänellä, ehkä hänellä oli tarpeeksi järkeä, että antaa miehen näkyä, siinä kuin tarvitsi. Hän puhui alinomaa isästänsä, siitä suuresta valtio-päiväen jäsenestä, ja antoi jotenkin selvästi ymmärtää, että hän oli perustanut talon rikkauden.

Kirkkoväärtin talo ei ollut suuri, mutta sitä pidettiin kaikin puolin oivallisena. Hän piti sitä torpparien avulla, niin että meitä vaan oli kaksi renkiä. Me saimme niinmuodoin kärsiä koiran elämää. Kaikki piti tehtämän määrätyllä ajalla, vaikka mitä esteitä olisi ollut häirittemässä. Meidän päivämme jaettiin pääasiallisesti seuravalla tavalla:

Joka aamu me herätettiin kello kolme. Ensin piti hoitaman luontokappaleita ja sitten riihimän päivän valkenemiseen, koska saimme mennä sisään suurukselle. Suruksen jälkeen mentiin metsään, jossa me joko hakkasimme taikka vedätimme puita, niin kauan kuin päivää kesti. Kotio tultuamme saimme ruokaa, ja sitten mentiin taas luhaan, jossa saimme olla ja nujia kello yhdeksään, jonka jälkeen, syötyämme ja luonto-kappaleita ruokittuamme, vihdoin viimein saimme mennä levolle.

Tällä tavalla meni päivä päivän perästä. Joitakuita pienempiä askareita tuli myös joskus kysymykseen, mutt'ei ne olleet koskaan suuremmasta arvosta.

Hälpältä katsoen ei tämä työ näytä niin erin-omaisen raskaaksi, mutta jos tyystempään tutkimme, niin tulemme helposti huomaamaan, että se oli tarpeeksi raskasta semmenkin kuudentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka ei viellä ollut käynyt muuta kuin ensimäiset askeleet orjuuden koulussa. Kaiken tämän olisi sentään hyvin kärsinyt, jos meitä vaan olisi ystävällisemmästi kohdeltu kotona; sillä Olle oli aina hyvä eikä kiusannut minua koskaan yli voimieni. Hän oli väkevä kuin karhu, ja teki yksin niin paljon kuin kaksi tavallista miestä.

Melkeen joka ehtoo olivat jalkani märkänä, ja välistä koko ruumiini. Kuinka hyvää eikö se olisi tehnyt ja kuinka helposti enkö minä olisi unhottanut päivän vaivoja, jos minä kotio tultuani olisin saanut mennä lämpöseen huoneesen vaatteeni kuivaamaan, mutta siihen ei millään muotoa ollut lupaa niin upeessa paikassa. Kylmässä talli kammarissa, jossa ei ollut takkaakaan, ja jossa meidän vuoteemmekin olivat, täytyi minun muuttaa vaateita taikka pitää ne märkänä päälläni siksi kuin kuivivat. Varmaan oli minulla lupa mennä kyökkiin, mutta siellä oli melkeen yhtä kylmä kuin ulkona, ja minä olin aina tiellä jos minä joskus menin valkeen ääreen. Me söimme kyökissä ja saimme huhtoa käsillämme lämpöisenä pysyäksemme. Niissä tapauksissa tuli kirkkoväärtti enemmästä päästä paikkaan, ja Olle sai selittää mitä olimme tehneet, mutt'ei työtä ollut koskaan tullut tarpeeksi isännän mielestä. Hänen mielestä olisi meidän aina pitänyt joutuvan tekemään enemmän. Kuin me sitten menimme luhaan, mutisi Olle vähä hampaittensa välissä, ja minä kolkutin omiani vilusta, jonka tähden taas rupesimme työhön, siksi kuin kankeat jäseneni jälleen tulivat notkeiksi.

Mitä ruokaan kuulu, oli se ajoittain jotenkin hyvä, toisinaan ihmeellisenkin hyvä, mutta enemmästä päästä allapuolen kohtuuden. Jonakuna päivänä saimme lihaa, sian lihaa ja ristoja, toisina taas emme saaneet muuta kuin silliä, perunoita ja piimää joka atriaksi. Minä kysyin Ollelta syytä tähän epätasaisen talouden pitoon, ja sain seuraavan selityksen:

"Sinä olet tyhmä kuin pöllö... Etkö sinä voi käsittää ja ymmärtää, että kuin meillä on vierasta työväkeä, niinkuin raataria ja suutaria, eli toisia sellaisia, niin annetaan kaikille hyvää ruokaa, niin että ne sitten puhuisivat pitäjällä kuinka hyvä meidän on olla. Muutoin emäntä kyllä on perso niinkuin nälkähinen susi."

"Varmaan olet sinä nyt liiollinen," sanoin minä, "sillä jos hän olisi senkaltainen oman voiton pyytäjä, niin et suinkaan saisi kahta ryyppyäsi joka päivä."