Part 1

Produced by Tapio Riikonen

MUUTAMAN TYÖMIEHEN ELÄMÄN-VAIHEET

eli

Orjuus Ruotsissa

Kirj.

PEHR THOMASSON

Porvoossa, G. L. Söderström'in kustannuksella. 1864.

I.

Rakas lukijani! Tässä kirjaisessa tahdon jutella oman elämä-kertomukseni, ja niinmuodoin pitää minun aluksi mainita joitakuita äitivainaaltani saatuja tietoja syntymäperästäni ja niistä tapauksista, jotka kuuluvat lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin.

Äitini oli urhollisen, Suomen sodassa 1809 kaatuneen, sotamiehen tytär. Hänen ainoa veljensä tuli isän siaan virkaan. Ei paljon aika kulunutkaan, ennenkuin enoni meni naimisiin ja otti sotamiehen töllin hallitaksensa, josta seurasi että äitini täytyi lähteä palvelemaan. Hän oli nyt yhdeksäntoista vanha ja muutoin kaunis ja iloinen nainen, rakastettu ja arvossa pidetty kaikilta, jotka tunsivat hänen siivon käytöksensä. Sen tähden pääsi hän palvelukseen rikkaan talonpojan tykö, jossa hän vähän ajan kuluttua tuli ystäväksi pojan kanssa. Siitä ystävyydestä sytty rakkaus, joka oli syy minun syntymiseeni ja niinmuodoin myös kaikkiin niihin kirkkaisiin ja synkeisiin päiviin, joita olen elänyt. Kuin isäntä sai tietää asian laadun, nousi talossa hirmuinen meteli. Äitini kutsui hän kahdenkesken puheillensa ja lupasi pyhästi, että jos hän tahtoisi pitää totuuden salaisena ja ottaa rengin, jota hän jo oli siitä puhutellut, miehekseen, niin hän antaisi heille hyvän töllin ja vielä rahojakin, tarpeellista omaan leipään rupeevaisille. Äitini oli kuitenkin liian rehellinen suostuaksensa semmoiseen neuvoon, jonka hän ylönkatsoi, vaikka isäni oli kyllä häpeämätöin sitä puolustamaan. Paljon keskusteltua, ajettiin äitini vihdoin viimein talosta pois ja kiellettiin siellä enään itseänsä näyttämästä.

Surun nuoli sydämessä ja hävyn puna poskilla, palasi hän veljensä tykö, joka otti hänen vastaan kirosanoilla, ehkä surkutellen sisarensa tilaa, jota hän koitti huojentaa niin paljon kuin voimansa myöden antoivat. Hänen vaimonsa oli myös ystävällinen ja surkutteli sydämmellisesti miehensä onnetonta sisarta, jonka hän mielellään otti vastaan vähäiseen mökkiinsä. Täällä synnyin minä kylmän-koleena syyspäivänä v. 1810. Eno otti toimittaaksensa minua kasteesen, jossa kuitenkin oli monta vastusta, sillä vaimonsa oli siinä tilassa kipee, eikä kukaan muu mielellään tahtonut olla sylikummina äpärälle. Hän kuulusteli monessa paikassa, vaan jokainen oli siinä tilassa estetty. Vihdoin viimein vihastui hän vähä, pisti minun nahkaseen reppuun ja kantoi itse minun pappilaan. Pruustinna oli niin hyväntahtoinen ja kantoi minun ristille, jossa pantiin Thore nimekseni äidinisän jälkeen, joka oli ollut oivallinen mies aikanaan, jota myös minustakin toivottiin.

Äitini meni vielä kerran isäni tykö ja anoi liikuttavilla sanoilla häneltä vähää apua onnettomuudessaan, mutta kaikki hänen rukouksensa olivat turhaan; isä oli kova ja liikuttamatoin kuin jylhä-kallio.

"Sinun pitää haastattaa se helvetin konna," sanoi eno. "Jätä asia vaan minun haltuuni, niin minä hänen vien Pontius Pilaatuksen tuomion alle, jossa minä hänen lämmitän kun hiljan kuoritun hanhenpojan."

"En," vastasi äitini, "käyköön kuinka hyvään, vaan hänen kanssansa käräjille mennä ja siellä seisoa ihmisten pilkkana, en minä millään kurin taida; johan minä häpeisin itseni kuoliaaksi. Ilman sitä olis hyöty siitä vähäinen, sillä lain jälkeen en saisi muuta kuin viisitoista taikka kaksikymmentä riksiä ruokkoa pojan alaikäisenä ollessa. Tosiaan sitä siinä olis yltä kyllin minulle, vaan kuin hän, joka ryösti viattomuuteni ja omantuntoni rauhan, taitaa olla niin julma ja kieltää minulta sen, niin tahdon koittaa tulla omin neuvoin aikaan. Jumala ainoastaan tietää kuinka syvästi olen petetty, ja toivon että hän myös auttaa minua kantamaan köyhyyden takkaa. Minä tahdon tehdä työtä ja rukoilla; sydämmestäni rukoilla hänenkin edestänsä, joka on kunniani saastuttanut. Se päivä on kyllä vielä tuleva, jona hän saa katua käytäntöönsä minua kohtaan. Älköön vaan tulko liian myöhään."

Se oli hänen järkähtämätöin päätöksensä, jonka hän uskollisesti piti kuolema-päivään asti, vaikka enoni teki mitä taisi saadaksensa häntä siitä luopumaan, sillä sammuttamatoin viha oli syttynyt hänen povessaan sitä rikasta talonpoikaa vastaan, joka hänen sisarensa oli häväissyt.

Kuitenkin asumme me nyt sotamiehen töllissä. Aikaa päälle olivat äitini ja enoni vaimo hyvät ystävät, ja kaikki kävi niin hyvin, kuin sitä siinä tilassa sopi toivoa, mutta vähitellen nousi vähäinen riita heidän välillään, joka viimein muuttui suoraksi eripuraisuudeksi. Mökki tuli vähäisemmäksi ja vähäisemmäksi. "Portto kakaransa kanssa oli aina tiellä." Eno koitti rakentaa rauhaa ja sopua, jossa koitoksessa hän myös ajaksi menestyi; vaan ainoastaan niin, että viha vähän ajan perästä taasen syttyi vielä kauhiampaan liekkiin. Monta katkeraa pisto-sanaa sai äitini pitää hyvänään. Kuitenkin piti hänen olla vaiti ja kärsiä.

Sillä tapaa kului talvi ja kevät läheni. Veljensä avulla rakensi äitini huoneen metsään, vähän matkaa sotamiehen töllistä. Semmoisen huoneen taitaa köyhäkin hankkia, ilman suurta rasitusta. Mäen vieruun kaivetaan kuoppa, kuinka suuri hyvänsä, niin saadaan oitis kolme seinää, neljäs seinä taas tehdään kivistä. Sitten pannaan pieniä puita ruoteiksi, jotka peitetään tuohilla ja turpeilla. Meren puolelle jätetään pieni läpi akkunaksi, jos varat myöden antavat sen lasilla täyttää, muutoin se tukitaan laudan palasella, joka joka kerta nostetaan pois kuin luolaan valoa tahdotaan. Huonekalut ovat myös yksinkertaiset. Yhteen nurkkaan pannaan muutamia laakeita kiviä, kattoon tehdään räppänä, niin on takka valmis. Maata parempaa laattiaa ei tarvita. Kalliimmaksi kaikista tulee ovi, jonka pitää olla laudoista, ja ilman sitä vielä tarvitsee linkun ja sarannot, ennenkuin se on jotensakaan sovelias. Tässä tilassa se kuitenkin tuli jotenkin halvaksi, sillä enoni oli hätätilassa sekä seppä että nikkari.

Aivan monta senkaltaista asumusta löytyy Ruotsissa, ja moni ihminen pitäisi itsensä onnellisena, jos hän olis semmoisen asumuksen omistaja.

Meidän mökkimme tuli pian valmiiksi ja myös jotenkin avaraksi, sillä joka seinä oli kahdeksan kyynärän mittanen. Muutossa ei liion kauan viivytty sillä tavaroita ei ollut muuta, kuin yksi arkku, sänky, kaksi pientä pataa ja muutamia savi-astioita. Paras, vaan kuitenkin vaivaloisin kapine, olin minä, ja viimeseksi muutettiin minä äidin sylissä uuteen asunto-paikkaamme.

Äitini oli aivan iloinen. Hänellä oli nyt koto, jossa hän taisi olla ja tehdä mitä itse tahtoi, ilman että hänen töitänsä pilkattiin ja irvisteltiin. Sentähden tekikin hän työtä aivan ahkeraa, elättääkseen itseään ja minua, jota hän sydämmellisesti rakasti, ehkä minä vasten tahtoani olin syy hänen köyhyyteensä ja kärsimiseensä. Hän osasi kehrätä ja ommella, ja sai myös tarpeeksi työtä lähimmäisestä kylästä. Työllä saatiin kalaa, leipää ja perunoita; metsästä saatiin puita kylliksi, niin ettei meidän tarvinut kärsiä nälkää eikä vilua. Yksi asia kuitenkin suretti äitiäni; hänen täytyi jättää minun yksistään kotia, joka kerta kuin hän meni kyliin työtä ja ruokaa hankkimaan. Senkaltaisissa tapauksissa laski hän minun sänkyyn, jossa sain kuluttaa aikani miten paraiten taisin sillä aikaa kuin hän oli poissa, joka välistä kesti koko päivän. Niin kauan, kuin en vielä osannut kävellä, kävi se jotenkin hyvin päinsä, vaan sitten tuli enemmän murhetta ja vaivaa. Äitini poissa ollessa, käänsin minä kaikki, mitä asumuksessa oli, ylös ja alas. Erinomattain veti rukki minua puoleensa, joka ei jäänytkään koskaan minulta rauhaan. Yhtenä päivänä, kuin äitini taas oli kylässä, kaasin minä sen takkaan, niin että hiulu meni rikki. Senjälken äitini aina sitoi minun sängyn jalkaan pienellä nuoralla, ja siinä sain olla siksi kuin hän palasi. Ainoastaan hänen asijoilla ollessaan täytyi minun olla sillä lailla sidottuna. Kuin hän suvella kävi ulkotöissä, pääsin minä aina mukaan. Kerran ei kaukaa käynyt, ettei henki minulta mennyt tämän seuranpidon tähden.

Me olimme nyt toukokuun loppupuolella. Äitini istutti perunoita kaskeen, joka oli kaukana synkässä metsässä. Minä olin jo kolmen vuoden vanha ja pyörin toimeliaana hänen ympärillänsä, hänen työtä tehdessään, jossa myös tavallani koetin auttaa häntä, ehk'ei koko toimeni muuksi hyödyttänyt, kuin sekoitukseksi. Päivä oli kovin kuuma ja minä nukuin sentähden pian likellä olevan kiven päälle. Äitini kantoi minun oitis metsään ja pani minun siellä lepäämään lehtevän koivun alle, ja palasi taas työhönsä. Viimein rupesi minun pitkä uneni aatteluttaan häntä, ja sentähden lähti hän myös minua herättämään. Mutta kuin hän tuli paikalle olin minä jo -- kadonnut. Hän huuteli minua nimeltä; haki minua joka taholta metsää; haki koko päivän ja vielä yönki, siksi kuin hän vihdoin viimein pyörtyneenä vaipui maahan. Virvottuansa rupesi hän uudestaan hakemaan, vaan kaikki turhaan. Viimen meni hän kirkon kylään ja kertoi siellä tapauksen. Siellä häntä yhteisesti lohdutettiin sillä ilahuttavalla vakuutuksella, että sudet jo olivat minun syöneet, jonka tähden hänen pitäisi kiittää Jumalaa. Suuttumattomilla rukouksillansa sai hän kuitenkin koko joukon ihmisiä ko'olle, jotka jahdilla lähtivät hakemaan sitä kadonnutta lammasta. Kuin he olivat hakeneet kaksi päivää, löysivät he minun viimein tiheessä pensikossa, melkeen nälkään nääntynynnä, sillä se oli neljäs päivä hukassa oloani. Äitini tuli melkeen mielipuoleksi sulasta ilosta. Hän tukehdutti minun melkeen hengettömäksi suutelemisillaan ja halaamisillansa, joist'ei koskaan tahtonut loppua tulla.

Syy äkkinäiseen katoomiseeni on helposti selitetty. Luultavasti olin minä maannut vähän aikaa ja sitten herännyt, jonka jälkeen unimielissäni olin mennyt metsään, josta turhaan ha'in tietä aukeelle.

Tämä tapaus on vielä aivan hyvin sieluni muistossa, ja siitä asti muistan minä kaikki, mitä tästä edespäin juttelen.

II.

Meidän mökkimme oli jotenkin kauniilla paikkaa. Kolmella taholla oli iso hongisto, ja neljännellä kohiseva joki, jonka reunoilla kasvoi vihantia koivuja ja leppiä. Joen pohjas puolella oli tavattoman suuri kallion kieli. Tässäpä olikin minun rakastettu olopaikkani, sillä kallion kukkulalta taisin minä nähdä kirkon ja paljo muuta, joka saattoi minun ihmettelemään. Minä näin myös sotamiehen töllin, joka oli jotenkin likellä, vaikka en koskaan saanut sinne mennä. Kirkko oli kuitenkin se paikka, joka enemmin kaikista kiihotti uteliaisuuteni. Äitini tosin selitti yhtä ja toista siihen kuuluvaa, mutta se ei kuitenkaan ollut minun mielestäni tarpeeksi; minä tahdoin itse paikkaan, asiasta selvää hankkimaan.

"Pääset kyllä sinne, jahka minä vaan ehdin saamaan sinulle uudet vaatteet," vastasi äitini.

Kauan aikaa kului ennenkuin tämä tapahtui. Varamme olivat jotenkin vähäiset, vaan oikeaa hätää emme kuitenkaan kärsineet. En minä vaan taida muistaa koskaan ruokaa pyytäneeni, saamatta kuitenkin kalaa ja leipää. Meidän maamökkimme ei myöskään ollut niin ikävä kuin joku kukatiesi luulee. Suvella oli se vilpeä, talvella lämmin, jonka tähden metsää tulee kiittää. Aurinko kurkisti aina ystävällisesti alas katossa olevan lasin läpitse, sillä täällä hän ei koskaan nähnyt muuta kuin järjestystä ja puhtautta. Äitini oli ahkera kuin muurahainen. Rukki hyrisi koko päivän ja vielä ison aikaa yötäkin. Joka pyhä meni hän kirkkoon; silloin toi hän aina ruokaa seuraavaksi viikoksi ja minulle vähäisen nisu-leivän. Kotio palattuansa oli hän melkeen aina surullinen. Silloin istui hän tavallisesti sänkyyn, huokasi syvästi, jonka jälkeen hän lauloi tunnollisella ja kauniilla äänellä. Laulustansa näkyi aivan selvästi sydämmensä hyvyys; sillä sekä surussaan että iloissansa ihminen laulaa senkaltaisia lauluja, jotka johonkin määrään ovat saman muotoisia, kuin sydämmensä laatu. Suru mielin valitti hän että oli tullut hyljätyksi vaikka hänellä oli tunnollinen sydän, vaan nöyryydellä kantoi hän pilkan ja hävyn, jonka alaiseksi toisen tunnottomuuden kautta oli tullut. Sydämmessään antoi hän anteeksi sille, joka oli syy kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

Äitini oli minun mielestäni kaunis, vaan ei koskaan niinkuin laulaessansa. Hänen suuret vaaleensiniset silmänsä valoivat kyyneleitä ja kasvonsa loistivat sanomattomalla kirkastetulla valolla. Varmaan oli hän aivan jumalinen, sillä ehtoin aamuin rukoili hän kauan polvillansa sängyn vieressä. Hän opetti myös minun varhain rukoilemaan Jumalaa. Joka ehtoo, ennenkuin nukuin, sain lukee ja senjälkeen kuulla joitakuita neuvoja, kireitä ja kovia, jos päivällä olin ollut tottelematoin ja paha, vaan lempeitä ja anteeksi antavia jos olin ollut hyvä.

Niin kului aika matalassa mökissämme, levollisesti ja hiljaa, niinkuin kuu valaisee unen helmassa olevaa laksoa. Harvoin tuli meille joku vieras muuta kuin leikkuu aikana, koska äitiäni tahdottiin päivämieheksi. Tämä tapahtui vaan kovimmassa hätätilassa, sillä ihmiset ei tahtoneet häntä mielellään työhön "kakaran" tähden, jonka he myös pelkäsivät saavan ruokaa, -- aivan turha pelko, sillä minä en koskaan saanut seurata myötä silloin, kuin hän oli vierasten työssä. "Ei sinun pidä olla heidän pilkkanansa," sanoi hän ja telkesi minun sisään, syvästi huoaten. Ainoa vieras, joka jotenkin useen kävi meitä katsomassa, oli enoni. Tavallisesti tuli hän kerran viikossa ja viipyi enemmän aikaa. Hän oli aina iloinen ja lystillinen. Minä istuin hänen polvellansa, ja kuultelin mielelläni niitä tarinoita, joita hän tiesi jutella viimeisestä kokouksesta. Ennenkuin hän lähti kotia, antoi hän tavallisesti minulle rahan ja joskus myös tolvan äidilleni. Usein sanoi hän äidilleni, että minä olisin kerjuulle pantava; mutta äitini ei koskaan tahtonut suostua siihen. "Ei ylpeys köyhälle sovi," sanoi eno. "Sanopa mitäs tahdot, vaan ei hän minun eläissäni kerjuulle pääse," sanoi äitini; ja siihen loppui heidän riitansa.

Viisi vuotiaana sain minä vihdoin viimein uudet vaatteet, niin että pääsin kirkkoon, joka kauan oli ollut korkein toivoni.

Se oli yhtenä sunnuntaina alku-keväästä, ja ilma oli niin ihana kuin se joskus keväällä on. Aurinko valaisi ja lämmitti puitten nuoria lehtiä, ja kaikki ilmoitti rakkautta ja riemua, lakson kukasta aina metsän lintuisiin asti, jotka tuhansilla eri äänillä ilmoittivat riemunsa sen hiljan tulleen kevään ylitse.

Äitini rinnalla kävelin minä metsän läpitse, mielihyvilläni niinkuin visertävä leivonen. Pian tulimme maantielle ja kirkkoon, joka oli vaan puolen penikulmaa meiltä. Äitini tarttui oitis käsi-kynääni ja talutti minua yhteen kirkkomaan kulmaan, jossa hän istui viheriäisen haudan päälle. "Tässä lepää äitini," sanoi hän huoaten ja hajotteli muutamia kukkia haudan päälle. Minä en voinut istua enkä seisoa; tuskin taisin ajatella, niin pyöri päässäni kaikki, minkä näi'n. Kaiken ikäisiä ihmisiä seisoi juhla-puvussa joukottain hautain välillä; kellot soivat juhlallisesti; yksi ruumis toisensa perästä kannettiin hiljaa viimeiseen lepopaikkaansa; lukkari lauloi, pappi luki, lapset ja vaimoväki itkivät, miehet peittivät viimein haudat, jonka jälkeen menivät kirkkoon, johon me myöskin seurasimme.

Täällä, tämän pyhän huoneen sisässä hämmästyin minä vielä enemmän. Urpujen pauhaavat sävelet, laulun kanssa yhtenä, saattoivat minun vähäksi aikaa tunnottomaksi. Vähitellen aloin eroittaa aineet. Minä ihastuin kirkon korkeaan holviin, maalattuun saarnastuoliin, kuin myöskin pappiin, vaikka, Jumala sen tietäköön, en ymmärtänyt paljoa eli en mitään hänen pitkästä saarnastansa. Suurimpana ihmeenä kaikista pidin minä altaritaulun, joka osoitti Vapahtajan kirkastuksen, jota minä koko kirkonajan yhtämittaa katselin. Vapahtajan kuva pyhässä kirkkaudessansa oli minun silmissäni elävä. Minä näin selvästi kuinka Hän liikkui ja kuinka lempeästi ja siunaten Hän katseli seurakuntaansa. Sitä näköä en koskaan voi unhottaa, ja tosiaanki minä siitä asti lui'n rukoukseni suuremmalla hartaudella kuin ennen.

Kotio tultuamme oli äidilläni moneksi päivää työtä selityksissä mitä kaikki, joita olin nähnyt ja kuullut, merkitsi.

Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kirkonmeno, jossa olin äitini kanssa, ja sen tähden ei se koskaan taidakaan mielestäni kadota.

Koko suven oli äitini kivuloinen. Hän kalvastui päivä päivältä. Rukki hyrisi vähemmän ja hän luki enemmän Uutta Testamentia. Viimein ei hän enää jaksanut nousta vuoteelta, eikä hän myös taitanut syödä leipää, jollei sitä vedessä liotettu. Minä holhosin häntä niin hyvin kuin taisin, joka holhoominen kuitenkin olisi ollut aivan puutollinen, jos en olisi saanut apua enoni vaimolta. Se eripuraisuus, joka oli ollut hänen ja äitini välillä, oli jo vallan kadonnut. Hän toi joka päivä meille vähä maitoa; jota ainoastaan äitini nyt enää taisi nauttia.

Tauti oli varmaanki kova, sillä minä nä'in surulla hänen kärsivän sanomattomasti. Kuin vaivat huokenivat, puhui hän aina ystävällisesti ja varoitti minua Jumalaa pelkääväiseksi ja ahkeraksi sekä tottelevaiseksi enolleni, joka oli luvannut ottaa minusta vaarin, jos äitini kuolisi, joka oli aivan luultava asia, sillä hänen voimansa olivat rauvenneet, köyhyyden ja vaivain kanssa taistellessa. Yhtenä ehtoona, kuin olin kontannut hänen viereensä vuoteelle, otti hän vähäisen bernsteinisen ristin, jonka hän mustassa pumpuli rihmassa kantoi kaulassansa, ja pani sen minun kaulaani. Sitten veti hän minun sydämmensä tykö vapisevilla käsillänsä, ja minä tunsin muutamia suuria kyyneleitä tippuvan kasvoilleni. Tavallisuuden mukaan lu'in minä ehtoorukouksen ja nukuin. Kuin seuraavana aamuna heräsin, koetin minä turhaan herättää häntä; hän oli kuollut.

Minä riensin paikalla enoni tykö, ilmoittamaan tapausta. Kahdeksan päivää sen jälkeen saatoin minä hänen hautaan, saman kummun alle, jonka päällä hän viimein oli istunut, kuin kävimme kirkossa. Olkoon hänelle keveät mullat ja siunaus hänen muistollensa!

III.

Raskasta on jäädä äidittömäksi kuuden vuoden vanhana, vaan vielä katkerampaa, kuin ei ole isää, johonka taitaisi turvata, niinkuin minun kanssani oli laita. Minä surin äitiäni katkerasti, vaikken lapsuudessani saattanut täydellisesti käsittää onnettomuuteni täyttä avaruutta. Tässä tilassa surin minä enemmin sitä, ett'ei kellot soineet kuin äitiäni kannettiin hautaan. Minä kysyin enoltani mikä siihen oli syynä ja sain seuraavan vastuun:

"Ei äitis käynyt viimeis vuonna Herran ehtoollisella -- se oli kivuloinen, ihmis raukka -- ja sentähden pappi esti soittamisen; niin hän kuitenkin sanoi; ehkä minä luulen oikean syyn olleen aivan toisen; ei äitisi tehnyt 'päivätöitänsä pappilaan,' eikä myös maksanut pääsiäis rahaa viimeis vuonna; vielä vähemmän häneltä jäi lehmää, joka papille tulee hautaamisesta. Siitä syystä pappi esti kellojen soiton. Niin hän tavallisesti senkaltaisissa tekee."

En kyllä käsittänyt niiden sanain oikeaa sisälle-pitoa, mutta ainakin vaikuttivat ne pahaa nuoreen sydämmeeni.

"Älä sen päälle enää ajattele," sanoi eno. "Kellot ei tehe mitään autuuteen."

Se oli minunkin tarkoitukseni; mutta tapaus harmitti minua kuitenkin, sillä minun mielestäni se oli vääryys äitini muistolle.

"Pojan on asia panna pitäjälle kerjään. Ei meillä ole varoja häntä enempää ruokkia; se syö kuin susi." Niin sanoi enoni vaimo, muutaman päivän siellä oltuani, ja viimein päätettiinki että minun piti lähtemän sillä tiellä onneani koettamaan. Tämä oli kuitenkin minulle aivan vasten-mielistä; minä valitin hätääni enolle.

"Ei hätä hävetä käske, kiiret kauan kiinnitellä," vastasi eno. "Eihän se raskasta ole, etkös sitä käsitä. Minä olen itse aikanani kerjännyt, joka käy helvetin hyvin, kuin vaan vähä tottuu. Minulla on itselläni muutamia poru-kitoja ruokittavana, ja palkka on s----n pieni, muutoin sinä kyllä saisit jäädä kotia; nyt se on aivan mahdotointa. Minä olen jo puhutellut Koskelan likkaa, joka ensi aluksi ottaa sinun myötänsä, sitten se kyllä käy itsestänsä. Älä siinä nyt itke ja ulvo, poika -- rohkia ruoan hakeepi, ujo nälkää näkeepi... Ei se sinulle ole raskaampaa kuin tuhanelle muullekaan, jotka elävät samalla keinolla."

Seuraavana aamuna sain minä vähäisen pussin kainalooni, ja eno saattoi minun ensimmäiseen tölliin, josta minä sain ryysyissä olevan vähäisen punatukkasen likan matka-kumppanikseni.

"Hyvästi nyt, ja onnea matkalle!" sanoi eno. "Kuin sinä saat pussis täyteen eli suutut mailmalle taidat tulla kotio, jonne aina olet terve tultuasi, vaikka ämmä joskus ärisee."

Niillä sanoilla käänsi hän minulle selkänsä ja meni tiehensä.

En minä edes tahdo koettaa kertoa mieli alaani sillä hetkeä. Päässäni kaikki kävi ympäri ja sydän tytky kuuluvasti. Kaipuulla muistelin minä niitä rauhallisia päiviä, joita olin elänyt maa-mökissämme, ja kauhistuin niitä, joita vastaan nyt vaelsin mailman avaruudessa, ja joita aivan vähä tahi en ollenkaan tuntenut. Katkerat oli ne kyyneleet, jotka minä vuodatin, ja kuuluvasti itkien otin ensimmäiset askeleeni määrätyllä tielläni.

Tyttö, joka oli saanut minun seuraksensa, koetti lohduttaa minua. Se oli jo kauan käynyt kerjäläisen oppia, ja vakuutti minua siitä, ett'ei se ollut niinkään ikävää, kuin minä tyhmyydessäni luulin. "Ei meidän tarvitse nälkää nähdä," sanoi hän ja rallitti yhtä iloista laulua, joka vähäiseksi aikaa karkoitti pois murheeni. Kohta me tulimme jotenkin isoon taloin. Minä aivoin pisättyä ulos, siksi aikaa, kuin hän meni sisään; mutta se ei käynyt päinsä hänen mielestänsä. Hän oli muutamaa vuotta minua vanhempi ja niinmuodoin myös minua väkevämpi, jonka tähden hän tarttu käteeni ja tuuppas minun asuin-huoneeseen.

"Mikä perhana se on, jonka sinä nyt olet saanut seuraasi?" sanoi isäntä, joka istui pöydän ääressä ja söi. "Mökki-Liisan Thore," vastasi matkakumppanini. "Vai niin," jatkoi isäntä, "se on niinmuodoin rikkaan Jössen poika. Piru vieköön senkaltaiset persot, jotka ei häpee kakaroita laittaa ja lähettää ne pitäjälle. Jos hän olisi köyhä, niin en sanoisi mitään, mutta hän on rikkain talonpoika koko pitäjässä ja ylpiä kuin paha henki. Hänen pitäisi itse pitämän huolen sikiöstänsä, jos hän edes vähänkin tietää huutia. Kuinka vanha sinä olet, poika?"

"Kuuden vuoden vanha," vastasi tyttö; sillä minä olin niin ujo ja pelko, ett'en sanaakaan saanut suustani.

"Hän on vähäinen kaunis poika, ja surkuteltava se on, poika parka, kuin on äitinsä kadottanut," sanoi emäntä lempeällä äänellä.

"Oh ja! poika on jotenkin nätti; mutta hyvä se oli että äiti kuoli, muutoin olisimme senkin kohta saanneet pitäjälle."

Niin sanottuansa otti isäntä hattunsa ja meni ulos, sivutteni mennessänsä kuitenkin vihasesti katsoen päälleni. Varmaan emäntä huomas minun olevani suruissani, sillä hän silitteli ystävällisesti poskeani ja antoi minulle ison voikaakun.

Voi, miten se ruoka maistui ja se hyväileminen teki hyvää sielulleni. Minä menin nyt rohkeammasti tietäni ja totuin pian elatuskeinooni, niin että taisin sekä puhua että vastata; ihmiset sanoivat minua jotenkin kieleväksi. Kohta minä myös tunnettiin seurakunnassa ja kutsuttiin Liisan Thoreksi, jonka nimen siitä asti olen saanut pitää kaikkina elin päivinäni.

Kerjäläisen elämällä on niinkuin kaikella muullakin sekä hupaiset että katkerat hetkensä. Ne viimeiset olivat kuitenkin minun mielestäni voiton puolella. Joka asumuksessa oli melkein seuraava muoto minua vastaan:

Joko sinä taas tulet... Ei sitten ole muuta, kuin kahdeksan päivää, kuin olit täällä... Kerjäläiset syövät meidän kuiviin; ne sikiävät niin pian kuin harmaat kissat... Täällä on jo tänä päivänä ollut yli kahden kymmenen... Yksi leipä toisen perästä menee kuin lumi kuumilla kivillä... Tällä kertaa saat vielä palaisen; vaan sitten et enää j.n.e.

Ehkä vastaanottaminen ei suinkaan ollut ystävällinen, niinkuin edellisestä näkyy, sain minä melkein aina jotakin. Minä en suinkaan ollut luotu kerjäläiseksi, sillä se iänkaikkinen murina kerjäläisten ylitse, jota sekä varhain että myöhään sain kuulla, teki aina minun sydämmelleni pahaa. Minä rukoilin Jumalaa sydämmellisesti, että kohta tulisin niin suureksi ja voimalliseksi, että työlläni taitaisin ansaita elatukseni. Ruoan puolesta en kuitenkaan kärsinyt mitään hätää, mutta sitä enemmän monessa muussa asiassa.