Chapter 7

"Minä olen ottanut rahan ja viinan paholaishenget avukseni -- sanoi Pertti Månsson -- Sitä paitsi on onni ollut minulle erittäin suosiollinen. Ensiksi tapasin suuren joukon sellaisia, jotka kovasti kirkuivat ja kiroilivat siitä syystä, että heidät väkivaltaisesti oli ajettu pois kenraali S----hjelmin palatsin edustalta, jonne olivat menneet hääjuhlaa katselemaan. Nämät tyytymättömät, joista useimmat olivat melkoisesti humalassa, olivat, kuultuansa mistä asiasta oli kysymys, heti kohta valmiit käymään käsiksi pelastamistoimeemme. Sitte ei ollut niinkään vaikeata rahojen ja viinan avulla saada muita lisäksi ryhtymään sellaiseen yritykseen, johon jo ennakolta niin monet olivat ruvenneet osaa-ottajiksi. Myös olen omasta päästäni sepittänyt suuren joukon mitä kauhistavimpia juttuja. Minä olen noille seuraajoilleni vakuuttanut, että hallitus on tehnyt sen päätöksen, että kaikki vangit huomispäivän kuluessa kaikessa hiljaisuudessa teilataan itse vankilassa, jotta kansa ei saisi tilaisuutta pelastamaan heitä sekä että heidän poikkileikatut päänsä, kaikille aateliston vihollisille varoitukseksi, pitkiin salkoihin pystytettyinä asetetaan ylt'ympäri toria y.m.s. ehkä vielä kauhistavampaakin. Lopulla saapuivat Bosberg ja Grå viinalekkereinensä minun avukseni".

"Missä he nyt ovat?"

"He ynnä muutamat toiset myöhemmin tulleet liittolaisistamme sekaantuivat rahvaan joukkoon mahdollisuuden mukaan ylläpitääksensä järjestystä ja kuria. Voit olla vakuutettu ett'ei se ole mikään helppo asia. Kun me kuljimme vanhan valtiokansleerin asunnon ohitse oli myrsky vähällä päästä raivoamaan. Yhdistetyillä ponnistuksillamme saimme töin tuskin estetyksi, ett'ei koko yrityksemme silloin mennyt hukkaan. Sitä emme kuitenkaan saaneet estetyksi, että kiviä heitettiin ikkunoista huoneisin. -- Kuuleppas kuinka meikäläiset nytkin käskevät ja pyytävät joukkoa marssimaan eteenpäin hiljaisuudessa ja melua pitämättä ja huomaappas, kuinka kehnosti meidän soturimme tottelevat heitä."

"Kuka olisi uskonut sinun saavan tälläisiä urostöitä aikaan!" -- huudahti Jakobsson uudestaan. -- "Suo minulle anteeksi, hyvä Pertti Månsson, että olen pitänyt toimeliaisuuttasi ja pontevuuttasi liian huonossa arvossa! Tästä lähtien en kunnioita näitä omaisuuksia kenessäkään niin suuressa määrässä kuin sinussa. Terävän järkes kautta olet yksin toimittanut enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."

"Mutta minä olenkin nyt tehnyt kaiken sen, mitä aion tehdä" -- sanoi Pertti Månsson.

"Mitäpä näillä sanoillas tarkoitat?" kysyi Jakobsson.

"Tarkoitan sitä, että sinä nyt saat ottaa haltuusi koko asian. Sinua vaan olen odottanutkin itse vetäytyäkseni pois koko leikistä. Me lähestymme kohdakkoin vankilaa, mutta sitä ennen asuntoani; siinä erkanen teistä ja jätän kaikki tyyni muiden huostaan."

"Sinun ei pitäisi jättää muille lopullista kunniaa tästä yrityksestä, jonka olet pannut noin hyvään alkuun. Sepä olisi suuri vahinko sinulle. Eikä tämä yritys olekkaan, tyystin punniten, niinkään vaarallista laatua. Vankilaa vartioitsevat sotamiehet ovat harvalukuiset, heidät me vangitsemme ajatuksen nopeudella. Lopputehtävämme siellä ei myöskään vaatine aivan pitkää aikaa. Sitte lähteköön jokainen rauhassa kotiansa, sillä minä olen varma siitä, että Stensson lupauksensa mukaan tuo ne hevoset, joita vankien tulee käyttää sitä pikemmin päästäksensä turvaan, hyvissä ajoin ennen määrättyyn paikkaan, jotta ei meillä ole vangeista, päästettyämme heidät vankilasta irti, yhtään mitään rasitusta. Koko tapaus tulee pidettäväksi tavallisena, katumelskeenä, jonka johtajista hallituksen on mahdoton saada mitään tietoa, he kun kaikki olivat valhepuvuissa ja roistoväelle peräti tuntemattomat."

"Jos vaara olisi vieläkin vähempi, kuin sen nyt kuvaat olevan, jos vankilassa ei löytyiskään parempaa vartiaa kuin yksi ainoa pieni hiiri, jonka suun me tukitsisimme pumpulilla sittenkuin ensin olisimme sitoneet sen jalat ja lävistäneet siltä silmät puhki, en sittenkään ottaisi mitään tämän enempää tässä asiassa tehdäkseni!" -- vakuutti Pertti Månsson vakaalla totisuudella.

"Sinä siis pelkäät?" -- kysyi Jakobsson.

"En saata kieltää että peliään."

"Mutta mistä ja minkä ihmeen kautta sait tuon rohkeuden, jota tähän asti olet osoittanut?"

"Niin, mistä sen sainkaan? Selvitäppäs se asia itse, jos kykeneet! -- sanoi Pertti Månsson sävyisästi -- Minä puolestani en jaksa käsittää sitä ja mitä likemmäksi tulen taloani sitä käsittämättömämmäksi käy asia itsellenikin."

Jakobsson purskahti nauruun.

"Ha! ha! ha! Kylläpä sinä vielä olet sama Pertti Månsson kuin ennenkin ja minä rupean uskomaan, että p----le meni sinuhun muutamaksi hetkeksi, mutta että hän nyt taas luopuu sinusta!" -- lausui hän pilkaten.

"Kuinka sen asian lieneekin laita, siitä en huoli päättää; se vaan on varma että jätän kaiken kunnian tästä yrityksestä sinulle. Mutta ole varoillasi, sen neuvon annan sinulle. Tässä kadun kulmassa erkanevat tiemme. Jää hyvästi ja onnea tuumillesi!"

Kuiskaavalla äänellä sanottuansa nämät sanat Jakobsson'ille pujahti Pertti Månsson äkkiä eräälle ahtaalle poikkikadulle, jonka varrella hänen talonsa sijaitsi.

Jakobsson jatkoi yhä matkaansa, astuen tuon omituisen joukon etunenässä. Iloksensa hän sattui huomaamaan, että rähinä ja älinä hänen johtamassansa armeijassa vaikenivat jota lähemmäksi tultiin vankilaa. Mutta pimeän tähden ei hän voinut nähdä, että se myös mieslukunsa suhteen hetki hetkeltä harventui sen kautta, että useat noudattivat Pertti Månsson'in esimerkkiä ja hiipivät matkaansa.

Noin kahdensadan askeleen päässä vankilasta antoi Jakobsson sotilaillensa käskyn pysähtyä. Niitä oli silloin jäljellä ainoastansa viisikymmentä. Näille piti hän matalalla äänellä innokkaan kehoituspuheen ja määräsi sen jälkeen, mitenkä vankilaa valloittaissa oli meneteltävä. Hänen itse tuli muutamien urhokkaimpain kanssa hyökätä esiin vartioita vangitsemaan; muut saivat vankilan piirittämisen toimeksensa. Jokaisen piti tehdä tehtävänsä hiljaisuudessa ja melua nostamatta. Mutta jos vartijoille vastoin luuloa saapuisi väkeä avuksi, niin karkoittakoot piirittäjät heidät urhoollisesti takaisin. Mutta jos auttajain luku oli niin suuri, ett'eivät kyenneet heitä voittamaan, niin pitäisi kunkin heistä, täyttä kurkkua huutaen että valkea oli valloillansa, ruveta juoksemaan ristiin rastiin, siten saadaksensa aikaan sellaista häirinkiä ja sekamelskettä, joidenka vertasta ei oltu kuultu eikä nähty. Vähäisen melskeen synnyttyä oli helppo asia päästä pakoon.

Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli päätetty, marssittiin eteenpäin.

Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne, jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G. seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä. Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.

Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia. Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa samoin toiselle sotamiehelle.

Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.

Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah! hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi. Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen on kulunut.

Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa. Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka he ovat määränneet teurastettaviksi!"

Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon kykenemättömiksi.

Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.

Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen -- mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka -- että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt. Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet pienimmänkin pa'on yrityksen!"

Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta -- mutta olkoon menneeksi, parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa, niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin. Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä, millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei hän itsekään voinut arvata -- mutta hei vaan! -- tulkoon tuosta mikä hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan -- niin hän arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä -- omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, -- hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla!

Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden, että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan, saaden siten selkänsä vapaaksi.

Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.

Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä seisovalle tuolille.

Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut tyhjään.

7 LUKU.

Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)

Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa, mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin, sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi. Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon, läksi Jakobsson pois.

Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen, joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä. Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen tilaisuuteen sitä tekemään." --

Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän, että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen, rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.

Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.

Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen arvelunsa todeksi.

Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat: "Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan. Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka -- kun onni sattui olemaan minulle myötäinen -- jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani. Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."

Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.

Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.

Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet käsittämään.

Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.

"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" -- oli iloinen huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. -- Surullista on ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista -- vapauteen.

Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti von D----n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin, sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" --

"Herra parooni -- vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen ylipäällikköä silmiin -- minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."

"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" -- kysyi Fleming.

"En, enpä suinkaan. Minä tunnustan kuolemasta pelastaneeni erään sepänsällin, jota raukkaa kolme rajupäistä miestä ahdisti terävillä aseilla, siten tehden velvollisuuteni rehellisenä sotilaana ja upseerina. Pitäähän aina sorrettua auttaa."

"Mutta nuo miehet olivat järjestyksen laillisia ylläpitäjiä?"

"Mistä minä sen olisin tietänyt? Enkö yhtä suurella syyllä saattanut pitää heitä rosvoina, etenkin, kun sanotaan Tukholmassa tätä nykyä löytyvän sellaisia kosolta? Muuten heidän toimensa todistikin pikemmin julkeata verenhimoa kuin rakkautta lailliseen järjestykseen ja rauhaan."

"He eivät jättäneet teitä tietämättömiin siitä, mihin ammattiin he kuuluivat ja mitä tarkoitusta varten he ahdistivat seppää" -- väitti ylipäällikkö.

"Mutta seppä vakuutti myös, että hän oli rehellinen porvarimies, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa. Velvollisuuteni oli uskoa sitä, joka silminnähtävässä hengenvaarassa anoi apuani eikä niitä, jotka röyhkeästi tallasivat turvaksemme annetuita jumalallisia ja inhimillisiä sääntöjä".

"Upseerin ei sovi esiintyä koukuttelevana asian-ajajana".

"Miksi Teidän Ylhäisyytenne suvainneekin kutsua puolustustani, niin pysyy kuitenkin selvänä totuutena se asia, että mieluisammin annan miekkani pois, kuin että sitä kantaisin itselleni häpeäksi, ell'en saa sitä käyttää heikkojen turvaksi, vaan pitää tyvenesti katsella kuinka kolme aseellista miestä rauhan aikana kadulla pistävät kuoliaaksi aseettoman miehen, jonka en tiedä mitään rikosta tehneen!"

Fleming tuumaili kotvasen aikaa asiaa itseksensä eikä voinut olla sydämessänsä tunnustamatta, että kapteeni Stålsköld tavallansa oli oikeassa. "Jos itse olisin ollut tuollaisessa tilassa, niin luulen kautta Jumalan, että olisin tehnyt samoin kuin hän" -- jupisi hän. Sen jälkeen kysyi hän leppeämmällä äänellä, luulisiko kapteeni, tavatessansa miehen, tuntevansa häntä?

"Sitä en usko -- vastasi kapteeni. -- Ensinnäkin oli silloin niin pimeä, ett'en saattanut hänen nokimustia kasvonvuolteitansa tarkemmin selittää ja toiseksi peittivät hänen syvälle päähän painetun hattunsa leveät liepeet kokonansa hänen silmänsä."

"Mutta uskotteko hänen todellakin olleen sepän?"

"Sitä en voi tietää, mutta varma on, että hän käytteli vasaraansa niin suurella taidolla ja näppäryydellä, että paraskin seppä koko valtakunnassa olisi voinut ylpeillä moisesta ammatti-kätevyydestä."

"Minun on vaikea uskoa, että hän oli seppä. Epäilemättä piili tuossa sepän puvussa joku mahtavampi mies, sillä monesta asianhaarasta päättäen pidän juuri häntä koko tämän kapinallisen rettelön pääjohtajana" -- sanoi ylipäällikkö.