Chapter 4

Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S----hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin. Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan. Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' -- 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' -- väitin minä. -- 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin ... nyt muistan... Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' -- Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt. Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."

"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"

"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa, jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."

Kuningattaren kasvot synkistyivät.

"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani tiedon siitä!" -- sanoi hän.

"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole suostunut siihen."

"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."

Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.

"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja tavaton opinhalu -- lisäsi hän -- Yöt päivät istui hän kirjan ääressä. Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista vuotiaana tuli hän armeijaan. -- Minulla on aina ollut hänestä iloa eikä milloinkaan mielipahaa."

Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"

"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" -- vastasi kenraali.

Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.

Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa. Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! -- Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.

Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.

"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" -- kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.

"Vielä on" -- kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.

Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.

"Sepä oli hauska kuulla! -- sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä -- sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." --

"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" -- vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.

"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" --

"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" -- sanoi kapteeni.

"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."

"Teidän Majesteettinne; -- minä en ole ansainnut sellaista armoa!" -- änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena saadusta lahjasta.

"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" -- säisti kuningatar iloisesti nauraen.

Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis kuin hovimiehen.

"Lopullinen käskyni -- näin jatkoi Kristiina puhettansa -- nuorelle soturille -- on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." -- Tämän sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä, ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään. Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.

Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria oli valmistettu heille.

Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen. Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä. Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli, varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa. Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa perästä olivat menneet pois juhla-salista.

Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä atrioitsemaan herra kapteeni?"

"Tietysti ai'on" -- vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.

3 LUKU.

Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.

Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.

Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran eteen.

"Kautta Jumalan! -- huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat -- sinä rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" --

Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi, mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"

Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira veti nopeasti kätensä pois.

Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja velvollisuuden pyhiä lakeja -- mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä. Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi. Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"

Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.

Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä: "Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus seuratkoon teitä!"

Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti: "Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta vastausta sinun huuliltas!"

"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni! Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. -- Mutta lähde, taivaan nimessä lähde!"

Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. -- Jää nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."

Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.

"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" -- huudahti Elvira ja peitti kasvonsa käsillänsä.

Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman tunnustuksensa.

Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja vaaleni.

"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."

Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi, mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."

"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset, kapteeni Stålsköld!" -- sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä äänellä.

"Herra valtiokamariherra! -- huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen miekkansa kahvaan -- Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka minä sen julki-valheeksi."

"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan -- eihän se tämä paikka ole."

"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.

"Muuten -- jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä -- pitäisi teidän hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"

"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" --

"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." --

"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna, ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" --

Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella -- sanoi hän -- että minä olen loukattu ettekä te. -- Se seikka, että te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa todistuksia. -- Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."

Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen otsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?

Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.

"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme -- sanoi paroni, vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista -- niin lienette hyvä ja lähdette pois tästä huoneesta!"

Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä: "Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei kuitenkaan teidän käskystänne."

Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.

"Hyvästi Elvira! -- sanoi hän --- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi ohdakkeita kasvavaksi!"

Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa -- niin lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne! Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne, herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"

Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.

Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.

Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen ja sanoi: