Chapter 20

"Suuri surusanoma on minulla tällä kertaa teille kerrottava, oikea onnettomuuden viesti! Meidän armollinen kuningattaremme eroaa hallituksesta, ja astuu alas isäinsä kunniakkaalta valta-istuimelta. Älkää ollenkaan toivoko, että asia tälläkin kertaa jääpi sillensä; ei ole enää toivomistakaan; Hänen Majesteettinsa on täydellä todella kyllästynyt meihin kelvottomiin, sittenkuin Pimentellikin, epätoivoissaan siitä että tällä nuhjuskansalla on niin niukalta kultaa ja aarteita, on lähtenyt pois maasta. Kreivi Maunu on auttamattomasti joutunut haaksirikkoon onnen salakarille, ja tätä nykyä on Klaus Tott se mies, joka täysin kauhoin ammentaa yltäkylläisyyden kaivosta. Tahtoo harmista haljeta ajatellessa, että hän synnyltään ja sukuperältään on ruotsalainen! Eikö olisi paljon kunniakkaampaa maalle ja valtakunnalle, jos tämä Tott olisi esim. italialainen? -- Prinssi Kaarle Kustaa on siis tuleva kuninkaasi! Mitä on ollut se tiedetään, mitä saadaan sitä ei tiedetä.

"Ystävät ovat nähneet uutterat pyrintönsä kantavan hedelmiä ja iloitsevat siitä.

"Toivon pian kohtaavani teidän, sillä epäilemättä tulevat uudet olot häiritsevästi vaikuttamaan suloiseen lepoonne siellä Kaanaan maassa ja saatte kai tyytyä lähempänä Siionin linnaa sijaitsevaan asuinpaikkaan. Minä arvelen että jalopeura pian lähtee metsästämään ja silloin on hyvä hänelle, jos hänellä on teidän kaltaisia apumiehiä seurassaan. -- Hyvästi siksi Jakobsson".

Kului sitten taasen pitkä aika ennenkuin everstiluutnantti Stålsköld sai mitään tietoja Tukholmasta, vaikka hän nyt hartaammin kuin koskaan ennen halusi saada niitä. Saatuansa vihdoin kirjeen näki hän sen -- kuningattaren kirjoittamaksi. Hän kehoitti siinä everstiluutnanttia saapumaan niille valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon Upsalaan toukokuun alussa, siten saattaaksensa valtakunnan säädyt tilaisuuteen vastaan-ottamaan hänen jäähyväisensä ja vannomaan uudelle hallitsijalle alamaisuuden ja uskollisuuden valan.

Kirjettä seurasi everstinvaltakirja ynnä lahjoituskirja, jossa hänelle luvattiin kaksi taloa. Joko kuningatar oli katunut kovuuttansa everstiluutnanttia kohtaan ja nyt tällä runsaalla armolla tahtoi palkita sitä, taikka joko hän tahtoi tuleviksi ajoiksi pidättää häntä puoluelaistensa joukossa, taikka mistä syystä hän lieneekin korottanut hänen ja lahjoittanut hänelle nuo maatilat, varma on, että vastanimitetty eversti ei ollut erittäin tyytyväinen saamaansa, hänen omasta mielestänsä ja varmaan monen muunkin mielestä ansaitsemattomaan everstin-arvoon. Paljoa mieluisammin olisi hän suonut jääväänsä ilman tätä arvon-ylennystä ynnä sitä seuraavaa lahjoitus-kirjettä.

Kuningattaren kirje oli viipynyt niin kauvan matkalla että everstiluutnantti Stålsköld sai sen vasta toukokuun alussa. Hänen käskynsä mukaan lähti hän viipymättä matkalle Ruotsiin, mutta ennenkuin hän saapui sinne, oli Kaarle Kustaa jo ehtinyt tulla kruunatuksi ja Kristiina kuningatar oli lähtenyt pois maasta. Matkallansa oli everstiluut ... eversti piti meidän sanoa! tavannut ainoastaan sangen harvoja henkilöitä, jotka jonkunlaisella kaipauksella puhuivat pois-menevästä kuningattaresta, mutta sitä vastoin oli seuraava iloinen huudahdus kaikkialla tunkeunut kevennetyistä rinnoista: "Jumalan kiitos! nyt olemme vihdoinkin saaneet kuninkaan maahan!"

Sama iloisuus, vaikka vielä innokkaampi, kaikui vastaan Tukholmassa. Ensimmäisen iltansa vietti hän siellä Jakobsson'in seurassa, joka pitkässä esitelmässä kertoi kaikesta siitä, mitä joko "P.C.G. seura" taikka hän itse puolestaan oli toiminut jouduttaaksensa kuningattaren luopumista hallituksesta ja niin pian kuin mahdollista saattaaksensa valtikan prinssin käsiin. Suurin osa hänen esittelystänsä ei kuulu tähän kertomukseen; ainoastaan seuraava kohta on meidän tässä ottaminen huomioon.

"Te muistatte, hyvä eversti, varmaan sangen hyvin sen kesäaamun, jona te saatoitte kuningatarta Drottningholmaan? Luultavasti on myöskin säilynyt muistissanne se kukkula, jonka huipulta te katselitte luonnon kauneutta ympäristössä; kun samassa kamala, hirvittävä ääni kyllä harmittavalla tavalla keskeytti kaikki teidän runolliset mietteenne?"

"Kuinka? Tiedättekö te sen? Minä olen kuitenkin pitänyt asian salassa ja kuningattarella ei liene ollut halua kertoa tätä tapausta kellenkään!" huudahti eversti Stålsköld kummastuneena.

"Kukahan tietäisi tätä tapausta, jollen minä?" sanoi Jakobsson hymyillen. "Minähän juuri varta-vasten sitä tarkoitusta varten laitetun torven avulla sainkin aikaan tuon hirveästi kamalan äänen, joka saattoi teidänkin urhoollisen sydämenne tuskasta sykkimään! Tuo oli kovin hullunkurinen ajatus -- eikö niin? Mutta kun minä tiedän kuinka taika-uskoisia ihmiset, viisaimmatkin niistä, ovat, niin päätin kuningatarta kohtaan koettaa ennakkoluulon voimaa. Ja vielä tällä hetkelläkin, olen vakuutettu siitä, että minä tällä kujeellani joudutin hänen hallituksesta-luopumis-ajatuksiansa".

"Siitä minäkin olen varmasti vakuutettu", lausui eversti Stålsköld. "Mutta missä ihmeellisessä paikassa te olitte piilossa, kun en minä, vaikka tarkasti etsin, voinut löytää vähintäkään jälkeä teistä?"

Jakobsson rupesi nauramaan.

"Luuletteko", sanoi hän, "että minä olisin ollut kyllin yksinkertainen, näyttääkseni itseäni jollekulle, kun tahdoin olla kummituksena ja käydä semmoisesta! Ei eversti ystäväni, niin yksinkertainen en ollut! Ettekö muista että te kerroitte minulle aiotusta retkestä, seuratessani teitä Portugalin lähettilään asuntoon? Minulla oli sen tähden hyvää aikaa valita paikka ja niin hyvin olin kätkeytynyt erääsen luolaan, ett'ette olisi löytänyt minua, vaikka olisitte etsinyt neljä vuorokautta yhtä mittaa!"

Kaarle Kustaa oli noussut Ruotsin valtaistuimelle pää täynnä suuria, kunnianhimoisia tuumia. Ne unelmat suurista voitoista ja loistavista urostöistä, jotka hänen oleskellessansa syrjäisessä Borgholmassa olivat kangastaneet hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan, nämät unelmat olivat nyt todellisuudessa pantavat toimeen. Sota oli sentähden hänen ensimmäinen ajatuksensa aamulla, viimeinen ehtoolla. Ruotsin jalopeura oli jo liian kauan levännyt, nyt piti sen taasen lähteä liikkeelle, lähteä tavoittamaan uutta saalista ja vereksiä seppeleitä! Mutta minne? siitä vaan oli kysymys. Pian saatiin tähänkin kysymykseen kuitenkin vastaus ja sodan raivottaret alkoivat levittää hävitystä ja kauhua onnettomassa Puolanmaassa.

Eversti Stålsköld'in ei suotu seurata sankarikuningasta hänen voittoisalla retkellään Puolanmaan sydämeen. Hän lähetettiin sitä vastoin siihen vähäläntäiseen joukkoon, joka Kustaa Aadolf Lejonhufvud'in johdolla oli saanut toimekseen valloittaa Litvanmaata. Kunniakkaalla tavalla lisättyään sotakunniaansa mainitussa maassa sekä Liivinmaassa, seurasi hän samaa Lejonhufvud'ia, kun hän kesällä 1656 sotajoukon ylipäällikkönä tuli Suomeen, jonka rajain ylitse tsaarin saaliinhimoiset joukot hävittäen olivat samonneet.

25 LUKU.

Venäläiset olivat tunkeuneet maahan samaan aikaan monessa kohden, sekä Laatokan pohjois- että eteläpuolella. He murhasivat, polttivat, ryöstivät ja hävittivät kaikki mikä vaan eteen sattui. Hätä lähimmissä raja-seuduissa oli sanomattoman suuri. Nyt, kuten usein ennenkin, olivat Suomenmaan omat sotajoukot toimessa toisella taholla ja vuodattivat vertansa vieraalla maalla, samalla aikaa kuin heidän oma kotomaansa oli melkein kokonansa jätettynä alttiiksi vihollisten hävitykselle. Mutta nyt, kuten ainakin hädän hetkellä, oli Suomen talonpoika valmis uhraamaan viimeisenkin veripisaransa isänmaan puolustukseksi, ja ne voimakkaat ponnistukset, joita maamme asukkaat tekivät kotonsa ja kontunsa suojelemiseksi, ovat kauneimpia koristuksia meidän historiamme lehdillä.

Eräs vihollisen hävittäviä ratsujoukkoja oli tunkeunut pohjois-Karjalaan ja sen luultiin aikovan Savonmaan kautta rynnätä Hämeesen. Eversti sai käskyn noin kolmensadan miehen kanssa lähteä vastustamaan näitä pelättäviä vihollisia ja jos mahdollista karkoittamaan heidät takaisin. Aikomus oli että hän matkalla maan itärajoille keräisi kansalta apuväkeä mieslukuisen joukkonsa lisäksi, ja tällä tavoin onnistuikin hänen lisätä sotavoimaansa pariin tuhanteen mieheen, sillä kaikkialla mistä hänen matkansa kävi yhtyi häneen joukoittain talonpoikia. Tuskin tarvinnee mainita, että näiden maalaissotilasten varustus ja aseet olivat perin huonot ja vaillinaiset. Ainoastaan aniharvat, kaikkein varakkaimmat heistä olivat varustetut edes vähänkään kelvollisilla aseilla.

Eversti Stålsköld oli tämän joukkonsa kanssa saapunut pohjois Hämeen luonnon-ihaniin pitäjiin. Matkan rasituksista väsynyt miehistö piti lepoa erään vähäisen joen ylitse menevän sillan luona. Marraskuun päiväksi oli päivä erinomaisen lauhkea ja kaunis, aurinko paistoi niin lämpimästi kuin se ainoastaan harvoin paistaa syksyiseltä taivaalta. Sillä aikaa kuin sotamiehet kootaksensa uusia voimia halukkaasti nauttivat niitä ruokavaroja mitä sattui olemaan käsillä, ratsasti eversti alas sillalle ja katseli sieltä pohjanluontoisen maiseman kauneutta ympäristössä. Hän seurasi silmäilyillään mutkikasta jokea jonka rantoja pitkin Puhuri jo oli laskenut kimaltelevan kristallikannen, mutta jonka aaltoset vielä keskellä joenuomaa vapaina ja iloisina lirisivät eteenpäin. Etäällä viheriöitseväin orasvainioiden ja kellastuneiden niittyjen toisella puolella kohosivat komean herrastalon musta katto ja valkoiset muurit härmäisten koivujen latvain ylitse; vielä etäämmällä näkyi majesteetillinen kuusikkometsä kohoavan erään vuoriharjanteen rinteillä, jonka jyrkistä onkaloista mainittu joki suurella pauhinalla syöksi alas.

Kun eversti Stålsköld, ajatuksiinsa vaipuneena, katseli edessänsä olevaa, tässä ylempänä heikosti kuvattua maisemataulua, astui eräs sotamies hänen luoksensa. Lakki kädessä ja syvään kumarrellen lähestyi sotilas.

"Teidän ylhäisyytenne herra eversti!" lausui hän äänellä, joka todisti surua ja huolta. "Te katselette tätä herraskartanoa, kentiesi haluaisitte tietää kuka siinä asuu ja kuka on kartanon omistaja?"

"Myönnänpä että kernaasti haluaisin saada tietoa siitä", vastasi eversti ystävällisesti, kääntyen sotamiehen puoleen, jonka kanssa hän par'aikaa riehuvan sodan aikana oli ollut osallisena monissa vaaroissa, ensiksi Litvassa, sitten Liivinmaalla ja vihdoin Suomessa.

"Siinä tapauksessa tahdon ilmoittaa teille että paroni Gyllenström asuu siellä ja että hän myöskin on paikan omistaja".

"Paroni Gyllenström!" huudahti eversti kalveten. "Tunnetko sinä sen herran?" lisäsi hän tuokion vaiti oltuansa.

"Tunnen, herra eversti, minä tunnen hänen varsin hyvin, sillä minä tiedän että hän on enemmän perkele kuin ihminen".

"Miksi niin arvelet?"

"Minä kerron teille elämäni sadun -- se ei ole pitkä" -- sanoi sotamies vihasta säihkyvin silmin. "Nuo hävitettyjen huoneiden rauniot, jotka näette tuolla oikealla puolella jokea, ovat ainoat jäännökset minun hyvin rakennetusta talostani, joka niin kauvan kuin ihmismuisto ulottuu on mennyt perintönä meidän suvussamme, niin että minä perin sen isältäni, hän isältänsä j.n.e. Se ei ole koskaan ollut kenenkään aatelismiehen omana, vaan me olemme aina maksaneet veroa suorastaan kruunulle. Eikä se kuulunut myöskään paroonin vapaaherrakuntaan. Mutta talo oli liian likellä hänen hoviansa, ja kiihoitti hänen saaliinhimoansa, sillä hän on yhtä ahnas kuin julmakin. Petoksella hankki hän itsellensä ensiksi oikeuden kantaa talon kruununverot ja tarjousi sitten polkuhinnasta lunastamaan itsellensä minun omistusoikeuttani maahan. Ja kun ei hän voinut saada minua siihen myöntymään, niin rupesi hän kaikilla tavoin, mitä suinkin ajatella voipi, kiusaamaan minua. Hän kiskoi minulta liiallisia veroja, vaati laittomia päivätöitä ja hakkautti väellänsä maahan suuren osan talon metsää. Mutta kun ei hän tällä kaikella voinut kukistaa minun vastustustani, niin ilmoitti hän vuoden 1654 sotamiesten otossa minun, sanoen minun kuuluvan hänen alustalaisiinsa, ja minä otettiin ilman muita mutkia sotamieheksi. Siten pakoitettuansa minun jättämään kotoni ja kontuni yhdisti hän taloni muihin tiluksiinsa, ja minä näen nyt isäni perinnöstä ainoastaan raunioita jälellä". -- Liikutus, joka valtasi hänen kertoessaan näitä kokemiansa kärsimyksiä pakoitti sotilaan tässä muutamaksi silmänräpäykseksi keskeyttämään kertomuksensa. Sitten jatkoi hän: "Mutta julmuus, millä hän kohtelee talonpoikia, ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen julmuuteen, jota hän on osottanut koti-elämässään. Ah! muistellessani hänen rouvaansa -- Jumala hänen sieluansa siunatkoon -- voipi vieläkin tapahtua, että kyyneleet herahtavat silmistäni. Hän oli enkelin kaltainen, ja me nimitimme häntä 'Taivaan armoksi' kun olisi ollut sanottava 'Hänen armonsa!' Hän lohdutti kärsiviä, hän itki murheellisten kanssa ja armahti onnettomia, mutta hän, ihmisraukka, oli kuitenkin onnettomin meistä kaikista".

"Mitä hänestä? Sano pian mitä tiedät hänestä!" ärjäsi eversti kuumeentapaisella pikaisuudella.

"Mitä minä tiedän hänestä?" toisti sotilas murheellisena. "Oi, herra eversti, minä tiedän niin vähän ja kuitenkin niin paljon! Muutamat sanovat että paroni monen rääkkäyksen perästä on tappanut hänen, toiset arvelevat että hän ruumis-arkussa on hautuutanut puunkappaleita hänen sijassansa, ja että hänen armonsa vielä elää muurattuna erääsen komeroon seinässä, johon hän pienestä rei'ästä antaa hänelle sen verran ruokaa että se hädin tuskin riittää pitämään häntä hengissä".

Kylmä väristys kävi eversti Stålsköld'in ruumiin läpi, hän kävi kalman kalpeaksi ja oli horjahtaa alas hevosen selästä.

"Vai niin, lurjus!" huudahti hän hampaitansa kiristäen. "Sentähdenkö jätit Tukholman ja asetuit asumaan tähän syrjäiseen seutuun, että voisit oikein pirullisesti kiusata viatonta raukkaa? Voi kuitenkin sinua! Kaikki helvetin vallat, sinun uskolliset liittolaisesi eivät voi pelastaa sinua minun rankaisevasta kädestäni".

Lepoaika oli nyt lopussa ja torven toitotus kutsui lähtöön. Synkkänä ja kolkkona kuni myrskyinen syys-yö ratsasti eversti Stålsköld joukkonsa etunenässä, ja nähtiinpä hänen toisinaan ottavan esille ja tyystin tarkastavan pistooleja, jotka olivat hänen vyöllänsä. Myöskin sotamiehiin näytti päällikön synkkyys tarttuneen, sillä äänettöminä, sanaa vaihtamatta marssivat he eteenpäin. Vihdoin ehdittiin siihen kylään, jossa oli päätetty levää yötä. Useimmat väsyneistä sotilaista etsivät lepoa, -- mutta niin ei tehnyt heidän everstinsä.

"Minä ratsastan ulos muutamaksi tunniksi", sanoi tämä palvelijallensa Pekalle. "Älä ollenkaan ole letoton jos viipyisinkin poissa jälkeen puoli-yön. Viimeistään taas olen täällä aikaisin huomen-aamulla, vähää ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa".

Uskollinen palvelija heitti tutkivan ja huolta ilmaisevan silmäyksen herraansa ja uskalsi muistuttaa: "Mutta hyvä eversti, ettehän toki ratsastane ulos yksinänne? Voisittehan joutua jonkun vihollisen partiojoukon käsiin, jonkun -- --"

"Ole huoleti minusta, Pekka. Meillä on vielä hyvä matka, ennenkuin tapaamme ketään vihollista", keskeytti häntä eversti ja tarkasti vielä kerran pistoolejansa.

Tämä lisäsi Pekan levottomuutta, ja laskien polvillensa pyysi hän herraansa, että tämä ottaisi hänen, Pekan, kanssansa.

"Ei, minun täytyy ratsastaa yksin, ihan yksin. Älä sentähden enää suututa minua rukouksillasi!"

Saatuansa tämän vastauksen näki Pekka, että kaikki enemmät rukoukset olisivat olleet turhat. Hän salasi sentähden niin hyvin kuin voi surun sydämeensä, mutta sitä ajatusta ei hän voinut salata itseltänsä, ett'ei hän ollut milloinkaan ollut niin levoton herransa takia kuin hän nyt oli. "Aavistus sanoo minulle, että joku onnettomuus kohtaa häntä tällä retkellä", ajatteli hän.

Kuitenkin oli eversti lähtenyt. Niin pian kuin hän oli päässyt kylän näkyvistä, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin. Tultuansa sille sillalle, josta edellisessä on ollut puhe, kääntyi hän sille tielle, joka huolellisesti istutettujen lehtipuiden välitse johti paroonin linnaan, jonne hän pian saapui.

Ei yhtäkään ihmistä näkynyt pihalla. Koko suuri rakennus näytti autiolta ja asumattomalta ja teki kammoittavan vaikutuksen vieraasen; se oli valkeine, yksivakaisine muureineen suurenmoisen muurihaudan kaltainen.

Mutta eversti Stålsköld'illä ei ollut aikaa pitkiin mietiskelemisiin. Tosin tunsi hän että tuo häntä tässä kaikkialla ympäröivä haudantapainen kolkkous painoi hänen mieltänsä, mutta sen ohessa kiihtyi hänen vihansa ja suuttumuksensa joka silmänräpäys. Kiiruusti sitoi hän hevosensa erääsen maahan lyötyyn paaluun ja lähti sitten nopein askelin ylös eräitä portaita, jotka rakennuksen pääsisäänkäytävästä johtivat toiseen kerrokseen, Ehdittyänsä yläkertaan tarttui hän umpimähkään ensimmäiseen oveen, mikä hänen eteensä sattui. Lukko ei kestänyt hänen voimakasta tempaustansa ja ovi lensi auki. Huone, johon hän nyt tuli, oli pieni ja pimeä; ainoastaan yhdestä ainoasta ahtaasta ikkunasta pääsivät valonsäteet tunkeutumaan sisään. Huoneessa vallitsi pahanhajuinen, ummehtunut ilma, joka kyllin inhottavalla tavalla tunki everstin sieramiin.

Viereisestä huoneesta kuului hiljaista kolinaa. Eversti tarttui pistooliin ja se kädessä meni hän eteenpäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän vastatusten verivihollisensa -- paroonin kanssa.

Paljon oli parooni muuttunut, sittenkuin eversti Stålsköld, joka nyt tuskin tunsi hänen, oli hänen nähnyt viimeiksi. Hänen kasvonsa olivat laihat ja vaaleankeltaiset, hänen syvälle painuneet silmänsä tuijottivat kamalasti, melkein kuni mielipuolen päässä, rypyt hänen otsassansa olivat lisääntyneet ja käyneet syvemmiksi, ja hiukset, kampaamattomina ja siivoomattomina, törröttivät melkein pystyssä. Myöskin hänen pukunsa, joka ei ollut puhdas eikä siisti, todisti kylläksi kaunopuheliaasti puuttuvaa hoitoa ja huolenpitoa, ja teki hänen näkönsä vieläkin kamalammaksi.

Eversti Stålsköld seisoi hetken äänetönnä, ällistyneenä, nähdessään kuinka perinpohjin tuo ennen niin hieno hovimies oli muuttunut. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja lausui pelottavalla äänellä: "Rikos on painanut leimansa teidän kasvoihinne, ja teidän pirullinen kyykäärmeenluontonne loistaa ei ainoastaan teidän silmistänne vaan koko teidän olennostanne. Ei koskaan ole perkeleellä tässä mailmassa ollut todellisempaa kuvaa kuin te olette tällä hetkellä! Mutta vapiskaa, konna! Minä tulen nyt muistuttamaan teitä vannotusta valastani ja kostamaan niitä ilkitöitä, joita te olette tehnyt viattomimmalle luojan luomista olennoista". -- Tässä keskeytti eversti puheensa ja iski katseensa paroonin kasvoihin, jotka olivat käyneet kalman kalpeiksi kiukusta. Kuitenkaan ei hän virkkanut sanaakaan. Eversti Stålsköld lopetti taasen äänettömyyden ja lausui: "En tahdo salata teiltä, että viimeinen hetkenne on lähellä ja että minä aion ilman muita mutkia lähettää kuulan otsaanne! Mutta sitä ennen vaadin minä teidän lyhykäisesti tekemään tilin niistä ilkitöistä, joita olette tehnyt, sekä siitä kamalasta kohtalosta, jonka alaiseksi olette saattanut onnettoman Elvira raukan. Oletteko murhannut hänen taikka elääkö hän vielä elämätä, johon verraten kuolema olisi tuhat vertaa parempi? Tunnustakaa rikoksenne ja selittäkää miten tämän asian laita on?"

Eversti Stålsköld odotti turhaan vastausta; ei sanaakaan kuulunut paroonin huulilta, mutta hänen ruumiinsa värähteli kuni vilutautisen ja mitä moninaisimmat mietteet risteilivät hänen päässänsä.

Yht'äkkiä näyttivät hänen rauhattomat ajatuksensa löytäneen pelastuskorren, jota ne hapuilivat. Hänen terävissä kasvonjuonteissaan kuvautui pian haihtuva tyytyväisyyden loiste, josta tottuneen hovimiehen kuitenkin onnistui poistaa kaikki se iva, millä hän sydämensä syvyydestä katseli suoraluontoista, ritarillista Stålsköld'iä. Parooni loi vitkalleen katseensa everstiin, ja teeskennelty suru ja kärsimys kuvautuivat mestarillisesti hänen kasvoissaan; mutta yhä edelleen pysyi hän äänettömänä.

"Te aiotte siis kuolla paatuneena konnana, keventämättä edes omaatuntoanne rikoksienne tunnustamisella!" huusi eversti kohottaen pistoolia paroonin otsan tasalle.

Tämän liikkeen tapahtuessa ei paroonin kasvojen juonteissa voinut huomata mitään muutosta. Asettaen käsivartensa ristiin rinnallensa lopetti hän vihdoin äänettömyytensä ja luoden kylmän katseen Stålsköld'iin lausui hän odottamattomalla tyyneydellä:

"Lauaiskaa, jos teitä haluttaa, ja tehkää loppu elämästä, joka teidän tähtenne on ollut ilottomampi kuin maan poveen kätketyn, auringon lämpöä ja valoa kaipaavan madon! Teidän ajattelemattomuudellenne ja kevytmielisyydellenne ei näy mikään olevan pyhää, ja murhanteko soveltunee varsin hyvin teidän entiseen menetystapaanne". Hänen näin puhuessaan näytti hänen luottamuksensa sanojensa hyvään vaikutukseen lisääntyvän, ja viattomasti vääryyttä kärsineen siveellisellä etevämmyydellä jatkoi hän raikkaalla ja vakavalla äänellä. "Se, joka on riistänyt minulta koko elämäni onnen, tekee minulle muutoin ainoastaan hyvän työn riistäessään minulta hengen, joka ei minulle enää ole minkään arvoinen. Älkää sentähden epäilkö täyttää kaunista tekoanne!"

Eversti Stålsköld antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Hän näytti ensi silmänräpäyksessä ikäänkuin joutuneen hämille paroonin sanoista ja heitti vakaisen silmäyksen omaan sydämeensä, jossa hän myöskin keksi kuvan, joka ulkonaisissa piirteissä muistutti sitä hirvittävää kuvausta, minkä Gyllenström juuri oli esittänyt hänelle. Mutta silmäys paroonin petollisiin kasvoihin, joka nyt, luullen ett'ei vastustajan huomio ollut häneen kiinnitetty, salavihkaa katseli Stålsköld'iä, viritti viimeksimainitussa taasen täyteen liekkiin sen hehkuvan mielikarvauden, joka oli pakoittanut hänen tulemaan tähän onnettomaan paikkaan.

"Lakatkaa paatuneista syytöksistänne ja tehkää minulle tili, jota vaadin teiltä", ärjäsi hän, ja astui taasen askeleen lähemmäksi vankiansa.

"Minä en ole velvollinen tekemään teille mitään tiliä enkä aio sitä tehdäkään!" vakuutti parooni Gyllenström. "Ainoa tili mikä tässä olisi voinut tulla kysymykseen olisi ollut tehtävä ase kädessä, mutta tämänkin tilin olette te tehnyt mahdottomaksi tunkeumalla salamurhaajana väkivallalla minun huoneeseni".

"Jos olisin vaatinut teitä kaksintaisteluun", vastasi Stålsköld, "niin mitä takeita minulla olisi ollut siitä, ett'ette siinä tapauksessa olisi käyttänyt tavallista kavalaa ja petollista sotatapaanne?"

Ylpeänä siitä että oli onnistunut saamaan tuon aseiden käyttämisen paljoa paremmin kuin taitavaan sanakiistaan tottuneen sotilaan suullisesti puolustamaan menetystapaansa, loi parooni Gyllenström nyt Stålsköld'iin arvokkaan katseen ja vastasi:

"Kavaluus ei ole koskaan saastuttanut minun ikivanhan vaakunaani puhtaita värejä, ja minun kunniasanani lienee toki yhtä luotettava kuin teidän!"

Tässä oli kuitenkin rehellisen Stålsköld'in mielestä menty liian pitkälle, ja kiivastuen huusi hän vihasta vapisevalla äänellä:

"Vai minä hävytön konna! Niinkö julkeatte sanoa minulle, te, joka lähettiläidenne kautta mitä inhottavimmalla tavalla tahdoitte salaisesti murhauttaa minun Tukholmassa, te, joka samain konnamaisuutenne välikappaleiden kautta syöksitte minun kuohuviin aaltoihin myrskyisellä merellä! Nämät konnatyöt eivät kuitenkaan ole vielä mitään niiden rikosten suhteen, joita te sittemmin olette tehnyt, mutta nekin jo ovat siksi suuria ja inhottavia, ett'ei teillä ole mitään oikeutta vaatia kunnioitusta ja luottamusta!"

Parooni Gyllenström'in omatunto ei ollut valmistamaton siihen että eversti Stålsköld'illä oli ollut ainakin varma aavistus siitä että ne murhayritykset, joita häntä vastaan oli tehty, olivat alkujaan lähteneet hänen leppymättömästä vihamiehestään, paroonista. Sentähden kuunteli hän tyynellä halveksivaisuudella everstin suoria sanoja, ja ilvehymyllä vastasi hän: