Chapter 18

Sill'aikaa jatkoi everstiluutnantti Stålsköld matkaansa yhtä joutuisasti kuin tähänkin asti, ja saapui enemmittä mainittavitta mutkitta Kalmar'iin. Sinne saavuttuaan lähti hän heti satamaan katsoaksensa saattoiko mitenkään päästä veneellä Ölantiin. Juuri kun hän pääsi satamaan, lähti muuan vene täysillä purjeilla ja navakalla myötätuulella. Ihmeekseen huomasi everstiluutnantti veneessä olevien henkilöiden joukossa Jakobsson'in. Hän alkoi huutaa ja viittaella, ja hänen onnistuikin täten saada itsensä huomatuksi. Vene laski uudelleen maalle ja Jakobsson kiiruhti everstiluutnantin luokse, joka huusi hänen vastaansa: "Mitä Herran nimessä tämä merkitsee, että tapaan teidät täällä, Jakobsson?"

"Saman kysymyksen saatan samalla syyllä tehdä teille, ystävä everstiluutnantti. Mutta tulkaa, menkäämme syrjään hiukan, ett'ei kukaan kuule puheluamme".

Kun he olivat päässeet kappaleen matkaa maallenousu-paikasta, jatkoi Jakobsson: "Päästäksemme hyvään alkuun on parasta, että heti ja suoraan alan kertoa siitä asiasta, jota nyt olen toimittamassa".

"Se on hyvä kyllä, ystävä Jakobsson, mutta kerro niin lyhyesti kuin mahdollista, sillä minulla on hyvin kiire!"

"Onko? No hyvä, eipä tässä tarvitakkaan kovin laveita selityksiä. Ette olleet seuran viime kokouksessa ettekä siis tiedäkkään siitä ilmoituksesta, joka saatiin, että prinssiä on kirjoituksella kehoitettu väkivallalla anastamaan hallitus. Seura oli yksimielinen siitä että prinssiä pitäisi vielä kehoittaa tähän tuumaan, ja minä olen ottanut suullisesti tehdäkseni sen. Nyt olen matkalla Borgholm'iin, jossa prinssi, niinkuin tiedätte, oleskelee, ja odottelen, kunnes aikaa joutuu. Nyt on se tullut".

"Olipa toki Jumalan onni, että tapasin teidät, Jakobsson!" huudahti everstiluutnantti Stålsköld. "Ilman minutta olisitte auttamattomasti olleet hukassa! Tekö olittekin juuri tuo edelläni kiiruhtava ratsumies, jonka kiireestä minulle jokaisessa pysähdyspaikassa kerrottiin! Se asia, jota toimitatte, on uhkarohkea!"

"Mutta mikä on syynä siihen, että te, ystävä everstiluutnantti, olette Kalmar'issa?" kysyi Jakobsson. Everstiluutnantti ei suorastaan vastannut tähän kysymykseen vaan jatkoi: "On aivan välttämätöntä, että heti palaatte Tukholmaan estämään kaikkia ajattelemattomia toimia, joihin siellä olevat ystävämme mahdollisesti ryhtyisivät. Vähinkin ajattelemattomuus saattaa syöstä heidät ja meidät kaikki perikatoon!"

"Kuuluupa siltä kuin olisi teillä tarkat tiedot kysymyksessä olevasta asiasta", väitti Jakobsson.

"Toden teolla tiedänkin siitä enemmän kuin te, Jakobsson. Mutta kuningatar tietää asian paremmin kuin meistä kumpikaan; kaikki on hänelle ilmaistu. Hän epäilee prinssiä ja tärkeätä on, että hän niin pian kuin mahdollista todistaa itsensä syyttömäksi. _Siihen_ pitää häntä kehoittaa ja _sentähden_ olen minä liikkeellä. Mutta teidän täytyy heti ja hetkeäkään viipymättä palata kehoittamaan meikäläisiä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Minä sitä vastoin matkustan Borgholm'iin prinssin luokse!"

Jakobsson ei saattanut tointua siitä kummastuksesta ja hämmästyksestä, johon everstiluutnantin viimeiset ilmoitukset olivat saattaneet hänen. Melkein koneentapaisesti antoi hän jäähyväisiksi kättä everstiluutnantille, joka varoittaen sanoi hänelle: "Matkani täytyy jäädä salaisuudeksi meidän välillemme, ettekä te saa koskaan ilmaista kenellekään, keltä kuulitte sen, jonka minulta kuulitte!"

"Tiedätte, ystävä everstiluutnantti, olenko luotettava vai enkö", sai Jakobsson vihdoin vaivoin sanotuksi.

"Hyvästi, ystävä Jakobsson".

"Hyvästi ja onnea matkalle".

Everstiluutnantti kiiruhti veneelle ja käski laskea maalta.

"Eihän meidän teitä pitänyt viedä toiselle puolelle", muistutti perämies.

"_Hän_ on tullut estetyksi eteenpäin kulkemasta ja sentähden täytyy minun lähteä toimittamaan hänen asiaansa, joka on laadultaan hyvin kiireellinen", vastasi everstiluutnantti Stålsköld. "Siis pian purjehtimaan!"

Venemiehillä ei ollut tähän enään mitään väittämistä, ja pian kiiti nopeakulkuinen vene eteenpäin vaahto kuohuen keulassa.

Onnellisesti saavuttuaan Borgholm'iin pyysi ja pääsikin everstiluutnantti heti prinssi Kaarlo Kustaan uskotun ja suosikin, eversti Würtz'in puheille. Hänelle ilmoitti everstiluutnantti asiansa.

"Katsokaa tuota suljettua kirjettä", lausui eversti Würz, niin pian kuin hän oli saanut tietää asiain nykyisen tilan. Tämä kirje, joka sisältää kysymyksessä olevan solvauskirjoituksen sekä kirjeen hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan kuningattarelle, on jo kauvan ollut tuossa valmiina sinetöittynä ja ainoastaan säälistä, sekä että "muutamat henkilöt" ehtisivät pelastautua, on prinssi lykännyt päivästä päivään sen lähettämisen Tukholmaan. Vaan asiain näin ollen ei voi tulla kysymykseen asian silmänräpäykseksikään lykkääminen -- ja syyllinen syyttäköön itseään.

Würz ei lähemmin selittänyt, keitä hän tarkoitti sanoilla: muutamat henkilöt, vaan kun tiedetään, että hän sitä ennen kirjeellä oli ilmoittanut isä Messeniukselle tuon kuuluisan häväistyskirjeen saapumisesta, niin on helppo arvata noiden sanojen tarkoitus.

Prinssi Kaarlo Kustaa otti everstiluutnantti Stålsköld'in vastaan vanhana sotatoverina iloisella ja sydämmellisellä tavallaan, keskusteli tuosta rakkaasta leiri-elämästä sekä joi aimo pikarin vaahtoavaa viiniä hänen onnekseen. Everstiluutnantti jätti Ölannin enemmän mieltyneenä prinssiin, kuin sinne tullessaan.

Joulukuun 12 päivän iltana kertoi everstiluutnantti Herman Fleming'ille onnellisesti päättyneestä matkastaan ja samaan aikaan jätti Kaarlo Kustaan Tukholmaan lähettämä sanansaattaja mukanansa tuomat kirjeet suosikille, kreivi Maunolle, prinssin langolle.

Seuraavana päivänä vangittiin Messeniukset ja pari päivää sen jälkeen isä Messeniuksen ilmi-annosta kaupungin kirjuri Skunk ja pormestari Niilo Niilonpoika. Tässä tilaisuudessa sai everstiluutnantti Stålsköld vielä erään osan toimitettavakseen Messeniuksen salaliiton surullisessa näytelmässä. Sillä kuningattaren käskystä hän ei ainoastaan vanginnut molempia viimeksi mainittuja herroja, vaan sai myöskin tuon nyt enemmän kuin kahtakertaa lukuisamman vankilavartijaston päällikkyyden, vaikka hän kaikilla mahdollisilla keinoilla oli koittanut päästä tuosta luottamus-toimesta. Hallitus, hyvin tuntien Niilo Niilonpojan suuren vaikutuksen etenkin kaupungin porvaristoon, pelkäsi katumeteliä ja ett'ei tämä pelko ollut perätöntä, sen tiesi paraiten everstiluutnantti. Hänen tilansa oli sangen tukala. Harkittuaan asiaa sinne tänne, teki hän päätöksensä ja meni "P.C.G. seuran" lukuisaan kokoukseen. -- Hän ei ollut erehtynyt -- kokous oli hyvin myrskyinen ja mielet kiihkossa. Suuri enemmistö seurassa vaati, että nostettaisiin katumeteli ja väkivallalla vapautettaisiin pormestari ja hänen ystävänsä kaupunginkirjuri vankilasta. Vakaana ja päättäväisenä astui everstiluutnantti Stålsköld kokoutuneiden keskelle, pyysi vaiti-oloa ja lausui: "Ennenkuin mitään päätöstä tehdään, on minun velvollisuuteni ilmoittaa herroille, että vankilan vartijasto on tehty kahta lukuisammaksi ja että minä olen sen päällikkönä. Turhaan olen koettanut päästä vapaaksi tuosta toimesta. Vaan niinkuin asian laita nyt on, niin ei mikään maailmassa voi taivuttaa minua kavallukseen, ja ainoastaan minun ruumiini yli tullaan väkivallalla vankilaan! Pyydän teitä ajattelemaan tätä, sekä myöskin, että väkivalta ei hyödytä, vaan vahingoittaa vangittuja ystäviämme ja yhteistä asiaamme, joka meille kaikille on kallis".

Lausuttuaan tämän, poistui hän, mutta hänen sanansa olivat suuresti vaikuttaneet kaikkiin läsnäoleviin, jotka nyt yksimielisesti päättivät välttää väkivaltaa. Pontevalla käytöksellään oli everstiluutnantti tehnyt suuren palveluksen "P.C.G. seuralle" ja myöskin valtakunnalle, estäessään Tukholman porvariston tekemästä tekoa, jonka seuraukset epäilemättä olisivat olleet arvaamatonta turmiota tuottavia.

Tunnettu on, ett'ei ketään Messeniusten salaliittoon sekaantuneista Messeniuksista voitu todistaa syyllisiksi. Niilo Niilonpoika oli pahimmassa pulassa, etenkin sentähden että ylhäinen aatelisto vihasi enimmän häntä, tuota viime valtiopäiväin vastustuspuolueen johtajaa. Pormestarin viran ryöstäminen häneltä tapahtuikin sentähden enemmän kostonhimosta kuin todistetusta rikollisuudesta.

Skunk pääsi asiasta helpommalla, sillä, vaikka häneltä otettiinkin kaupungin kirjurin virka, tarjottiin hänelle kuitenkin hyvitteeksi assessorin paikkaa Turun hovioikeudessa; tämän tarjouksen hän kuitenkin hylkäsi.

Yleisesti tunnettu on Messeniusten surullinen loppu. Isän teloittaminen -- oli jo julmaa oikeutta, vaan pojan tuomitseminen "ensiksi menettämään oikean kätensä, sitten teloitettavaksi, ruumis jaettavaksi neljään osaan ja ynnä pää asetettavaksi mestauspyörälle; sekä käsi kiinnitettäväksi kaakinpuuhun suurelle torille" ja että tämä verinen tuomio kaikessa ankaruudessaan pantiin toimeen -- oli suoraa julmuutta, sillä hän oli kuitenkin ainoastaan harhateille joutunut nuorukainen, joka muutaman vuoden kuritusvankeuden kautta olisi tullut vahingoittamattomaksi samalla kun hän olisi peräytetty malttiin.

Tämän oivalsi paria vuotta myöhemmin kuningatar itsekin, kun hän katkerasti katui julmaa tuomiota. Nyt ajateltiin ainoastaan tehdä Messeniuksista peloittava esimerkki kaikille tyytymättömille, joita aavistettiin olevan, vaan joita ei lain koura voinut saavuttaa.

Selvästi huomasivat myöskin "P.C.G. seuran" jäsenet tämän ja he pitivät, eivätkä ilman syyttä, poika Messeniusta seuran marttyyrina, vaikka tämä oli ollut kokonaan seuran ulkopuolella. Ja siltä kannalta katsoen oli, on ja pysyy hän syvästi tragillisena henkilönä.

22 LUKU.

Bourdelot tuli pian Ruotsin hovin johtavaksi hengeksi ja kuningattaren etevimmäksi suosikiksi. Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa siitä suuresta vaikutuksesta, jonka hän sai kuningattareen, kuinka hän mitättömillä viisasteluillaan kumosi kuningattaren mietteet siveellisestä arvosta, kuinka hän tämän sydämestä sammutti viimeisenkin uskonkipinän ilmoitettuun uskontoon j.n.e. -- tahdomme vaan puhua hänen suhteestaan everstiluutnantti Stålsköld'iin. Kaikki vihasivat Bourdelot'a, mutta ainoastaan harvat uskalsivat julkisesti näyttää tätä vihaansa, useimmat imartelivat tuota mahtavaa miestä päästäkseen siten hänen ja hänen kauttansa kuningattaren suosioon. Niiden joukkoon, jotka eivät kammoneet näyttää halveksumistaan Bourdelot'a kohtaan, kuului everstiluutnantti Stålsköld. Mutta Bourdelot'kin puolestansa näytti alusta alkaen katsovan karsaasti everstiluutnanttiin. Varmaankin oli hän tuntenut tämän tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta kestikievarissa -- niin luuli everstiluutnantti ja oli myöskin vakuutettu siitä, että Bourdelot, vaikutti häntä vastaan kuningattareen, sillä se luottamus, jota tämä ennen oli osoittanut häntä kohtaan, hälveni päivä päivältä ja kuningatar antoi enää hyvin harvoin mitään hänen toimekseen.

Mitä everstiluutnantti jo aikoja oli arvannut, se tuli hänelle täydelleen selväksi, kun Bourdelot muutamana päivänä kysyi häneltä suoraan, oliko hän, everstiluutnantti, ennenmainitussa kestikievarissa kohtaamisen aikana ollut matkalla. Kysymys ei aivan suorastaan koskenut asiaa, mutta everstiluutnantti arvasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja vastasi jyrkästi, ett'ei hän aikonut ensinkään ryhtyä vastaamaan "herra Bourdelot'ille". -- Asia jäi siksensä silloin ja ranskalainen lähti vihoissaan ja loukattuna pois.

Mutta vähän myöhemmin teki hän saman kysymyksen. Nyt puhuikin hän peittelemättä "heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan" ja pyysi everstiluutnanttia, jos tahtoi välttää pahoja seurauksia, suoraan tunnustamaan totuuden.

Suuttuneena vastasi tämä: "Jo ennen olen sanonut, ett'en ole velvollinen tekemään teille vähintäkään tiliä ja ett'eivät matkani kuulu teihin ensinkään, matkustanpa minne tahansa! Nyt lisään vaan, että jos vielä kerran uskallatte tehdä niin hävyttömän kysymyksen, niin rankaisen teitä sellaisella korvapuustilla, jota teidän ranskalaiset korvanne eivät pitkiin aikoihin liene tunteneet!" -- Ja antaakseen sanoilleen enemmän painoa teki everstiluutnantti uhkaavan liikkeen kädellään.

Kuohuen vihasta lähti Bourdelot kuningattaren luokse. Seuraukset tulivat pian näkyviin, sillä tähän aikaan ei rankaisematta saattanut loukata Bourdelot'a, "aikakautensa suurinta miestä", joksi Kristiina sokeassa ihailussaan tavallisesti sanoi häntä. Everstiluutnantti kutsuttiin kuningattaren luokse ja sai ankarat ripitykset. Kuningatar sanoi, ett'ei "hän ansainnut sitä suosiota, jota hän, Kristiina, tähän saakka oli osoittanut hänelle" sekä käski hänen rangaistuksen uhalla suuresta rikoksestaan heti lähtemään Tukholmasta ja palvelemaan tästälähin muutamassa rykmentissä, joka oli Käkisalmen läänissä lähellä Venäjän rajaa.

Everstiluutnantti kuunteli tuomiotansa aivan tyynellä mielellä ja varma on, ett'ei hän pitänyt rangaistusta niin kovana, kuin se oli aiottu, sillä jo aikoja ennen tätä oli hän tyytymätön nykyiseen asemaansa ja sitä paitsi kovin kyllästynyt näkemään, kuinka valtakunnan arvokkaimmat miehet jäivät syrjälle Bourdelot'in ja muiden hänen kaltaistensa rinnalla.

"Nyt pääset kotiin, Pekka, Suomeen", sanoi everstiluutnantti linnasta kotiin päästyänsä palvelijallensa. "Kuningatar on käskenyt minua matkustamaan sinne ja sinä tulet luonnollisesti mukaan. Laita sentähden pian kapineeni kokoon matkaa varten!"

Pekka seisoi aluksi äänetönnä ilosta. Viimein huudahti hän kuitenkin: "Hyvä Jumala, miten siunatun hyväntahtoinen kuningas tuo kuningatar kuitenkin on, kun on ollut niin armollinen herra everstiluutnanttia ja entäs minua sitten, syntistä ihmisparkaa kohtaan! Saanhan minäkin matkustaa Paimioon, herra everstiluutnantti?"

Everstiluutnantti hymyili Pekan käsitykselle asiasta ja vastasi: "Saatpa tosin käydä sukulaistesi luona sill'aikaa kuin minä oleskelen Turussa, mutta sitte matkustamme paljoa kauemmaksi aina Venäjän rajalle".

"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka levottomasti.

"Ompa hyvin kaukana -- monta kymmentä peninkulmaa".

Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa enää kuulunut Suomeen.

"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä kuin leveäkin!"

Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa. Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista! mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni, minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan, samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.

-- Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! -- Mutta niistä kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi, Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?

Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän samassa pääsi perille.

Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan -- mutta tukkukauppiaan poika seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.

Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.

"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'. Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia, kuin te".

"Keitä sitten?"

"Arvatkaappa! He ovat hyvin tuttuja".

"Tiedän itseni huonoksi arvaajaksi enkä uskalla koettaa".

"Paroni Gyllenström".

"Hänkö!!"

"Ja hänen perheensä".

"Siis Elvirakin?"

"Hänkin"...

"Sitten lienee parasta, ett'en minä lähde 'Kaarle Kustaa' nimisellä jahdillanne".

"Miks'ette?" kysyi Jakobsson. "Jahdin peräpuoleen on laitettu erityisiä huoneita juuri matkustajien varalta -- niitä käyttäkööt he. Itseäni varten olen laitattanut kuntoon muutaman hytin kokkapuolella -- te saatte majoittua luokseni. Täten voitte, jos haluatte, välttää matkalla kaiken yhteensattumisen paroonin kanssa".

Everstiluutnantti Stålsköld mietti hetken.

"Epäilettekö, ystävä everstiluutnantti?"

Vielä hetken punnittuaan asiaa näytti everstiluutnantti äkkiä tekevän päätöksensä ja vastasi: "Olkoon menneeksi -- minä suostun tarjoukseenne. Mutta miksi ette ole ennen ilmoittaneet minulle paronin matkaa?"

"Sain vasta tänä aamuna tiedon siitä, kun hänen taloudenhoitajansa oli täällä tekemässä kuljetussuostumusta. Aikomukseni oli käydä tänään luonanne".

"Minkä sanoi taloudenhoitaja syyksi herransa matkaan?"

"Siitä oli tosin kysymys, mutta hän on hyvin salaperäinen... Tunnetteko häntä?"

"En ... tietääkseni en ole koskaan nähnyt häntä".

"Niinkuin sanoin -- hän on hyvin salaperäinen ja antoi vaan puolinaisia, karttelevia vastauksia. Niin paljon ymmärsin, että paroni haluaa maa-elämän hiljaisuuteen ja tahtoo nähdä Hämeessä olevia suuria kartanoitansa. Muuten lienee hänen suosikkina olonsa lopussa".

"Lopussa on se ollut jo kauvan. Mutta Reetta? Onko hän ilmoittanut mitään uutta?"

"Tuo raukka oli täällä ja valitteli ääneensä sitä, ett'ei hän saa seurata emäntäänsä. Paroni ei salli sitä. Muuta mainittavaa ei hän tiennyt kertoa, kuin että hän päivä päivältä oli tullut yhä synkkämielisemmäksi".

"Onkohan Elvira alkanut epäillä häntä?"

"Ehkä".

"Koska lähdetään matkalle?"

"Ylihuomenna varhain".

"Hyvä -- kyllä laittaudun valmiiksi siksi".

Sitten lähti everstiluutnantti pois.

Varhain ennenmäärätyn matkapäivän aamulla lähti jahti "Kaarle Kustaa" purjehtimaan Tukholman ankkuripaikasta. Tuuli oli myötäinen ja matka kului joutuisasti, mutta kappaleen matkaa Vaksholman toisella puolen tuli ilosta loppu ja matkustajamme saivat vastatuulen. Päälle päätteeksi rupesi satamaan, seikka, joka yhteydessä kevätilman kylmyyden kanssa -- oli näet Toukokuun loppupuoli v. 1652 --, pakoitti matkustajat pysymään hyteissänsä. Monta päivää yhtämittaa luovittuansa tuli laiva Söderarm'in kodalle, ja kun tuuli oli kiertänyt hiukan eteläänpäin, ei Jakobsson enää epäillyt laskea ulapalle ja suunnata Ahvenanmaata kohden, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta, että mustia pilviä alkoi nousta kaakkoiselle ilmanrannalle ja että laineita peitti tuo tenhon-omaisesti välkkyvä loiste, joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta hän luotti keväiseen vuoden-aikaan ja pahimmassa tapauksessa laivan hyvään rakennustapaan, lukuisaan miehistöön ja lujaan taklaukseen.

Matkan kuluessa oli everstiluutnantti Stålsköld vaan pari kertaa nähnyt Elviran. Mutta he eivät kuitenkaan olleet puhelleet keskenänsä ja heidän molemminpuolisena tervehdyksenään oli pitkä, surullinen silmäys. Ei ollut everstiluutnantti ollut paroninkaan puheilla, vaikka he muutaman kerran olivat kohdanneet toisensa kannella. Mutta sitä vastaan olivat he luoneet toisiinsa silmäyksiä, silmäyksiä niin kolkkoja ja uhkaavia kuin viha ja kosto.

Sivumennen mainitkaamme, että paronin suosio todellakin, niinkuin Jakobsson äsken mainitsi, oli lopussa kuningattaren luona. Hänen epäsuosionsa oli kasvanut samassa määrässä kuin hänen mielensä ja kasvonsa synkistyivät; iloa rakastava Kristiina ei voinut sitä kärsiä; hän tahtoi nähdä iloisia kasvoja ympärillänsä. Lisäksi oli paroni jonkun huolimattomuuden kautta suututtanut kuningattaren ja siten antanut hänelle tilaisuuden osoittaa suuttumustaan. Hän sai nyt pitkällä nuhdesaarnalla osansa, vieläpä runsaalla mitalla. Lopuksi ilmoitti kuningatar, että paroni mieluusti saattaisi pysyä poissa hovista. Ei ole vähintäkään epäilemistä, että tämä seikka oli paljon lisännyt paroni Gyllenström'in synkkämielisyyttä ja että se kuului niiden pääperusteiden joukkoon, jotka synnyttivät hänessä päätöksen vetäytyä pois syrjäisille tiluksillensa Hämeesen.

Löytyipä henkilö, joka enimmäkseen oleskeli kannella ja jonka everstiluutnantti näki joka kerran kun pisti päätänsä kajuutasta, ja tämä oli paronin taloudenhoitaja herra Mörk. Herra Mörk'illä ei syyttä ollut nimeänsä, sillä hän oli synkkyydessä herransa vertainen. [Ruotsalainen sana _mörk_ merkitsee: pimeä, synkkä.] Tiiviisti suljetuin huulin ja rypistetyin kulmakarvoin kulki hän tavallisesti levottomasti laivan toisesta päästä toiseen, silloin tällöin puhutellen jotakin merimiestä ja väliin seisahtaen, hetkeksi katsellakseen alas veteen, jonka jälkeen levoton käveleminen jälleen alkoi.

Löytyy henkilöitä, jotka, vaikk'eivät pienimmälläkään tavalla ole tehneet meille pahaa, kuitenkin jo ensi esiytymisessään vaikuttavat vastenmielisesti meihin: everstiluutnantti Stålsköld'istä oli herra Mörk sellainen henkilö. Taloudenhoitajan läsnä olo herätti hänessä saman tunteen kuin käärmeen läheisyys tavallisesti herättää useimmissa ihmisissä: he kammoksuvat, vaikka tietävätkin, ett'ei käärme ole myrkyllistä laatua.

Erittäinkin kiintyi everstiluutnantin huomio herra Mörk'in ääneen ja joka kerran, kun kuuli tämän puhuvan, mietti hän: Varmaankin olen kuullut tämän äänen ennen, mutta milloin ja missä? Kaikin tavoin koetti hän muististaan saada vastausta tähän kysymykseen, mutta turhaan.

Niinkuin taloudenhoitajan ulkomuoto oli täydellisessä sopusoinnussa hänen herransa ulkomuodon kanssa, niin näkyivät he muutoinkin soveltuvan toisillensa ja Jakobsson sanoi havainneensa, että he pitivät usein pitkiä ja salaisia keskusteluja.

Tämän johdosta tuli everstiluutnantti seuraavaan johtopäätökseen: "Neuvoitelkoot mistä hyvänsä; kenenkään hyväksi eivät he neuvoittele".

Sillä välin jatkoi jahti "Kaarle Kustaa" matkaansa ja tuli joka hetki kauvemmaksi Ahvenanmerelle. Tuuli kiihtyi ja muuttui, joka hetki uhkaavamman näköiseksi. Ei ollut enää epäilemistäkään, että myrsky oli tulossa ja Jakobsson sai pian syytä katua tottelemattomuuttaan varoittavia merkkejä kohtaan. Sillä niiden sysimustien pilvien, jotka ensin olivat näkyneet taivaan kaakkoisella rannalla ja jotka sieltä pian levisivät yli koko taivaankannen, povessa oli kolme merenkulkijoille peloittavaa vihamielistä raivotarta, jotka rajumyrskyn, lumituiskun ja usvan muodossa syöksyivät vihasta ja pelosta korkealle tyrskyvää merta vastaan.

"Kaarle Kustaa" parka, heikko lastu, oli tuskasta huokaillen osallisena aaltojen raivoisassa leikissä ja pimeä, yötä mustempi, oli ylt'ympäri lavan.