Chapter 17

Koska tämä kyhäelmä sangen selvästi osoittaa kuningattaren vastustajain mielipiteet hänestä ja hänen hallituksestaan, huomautamme pääkohdista siinä ja teemme tähän Fryksell'in alkukirjoituksesta tekemän otteen. Kuningatar Kristiinasta mainitaan siinä muun muassa: "Hän on hupsu, joka ei ollenkaan ymmärrä hallita, vaan ajattelee ainoastaan leikkejä, huveja ja huvituksia. Tällaisiin ja ulkomaalaisille on hän aivan tarpeettomasti kuluttanut kaikki valtion varat. Jos hän ehkäisemättä saa jatkaa, saattaa hän ehdottomasti koko valtion perikatoon. Hän huutaa tanssijohtajaansa ja kysyy: 'Beaulieu, paljoko maksavat tanssijaiset?' -- Tämä vastaa: 'Noin 30,000 plootua, Teidän Majesteettinne!' -- 'Mitä', lausuu kuningatar, 'ei enempää? Nouda heti rahat valtiorahastosta!' Joku aika sen jälkeen kysyy hän kamaripalvelijaltaan Juho Holm'ilta: 'Mitä väestöllä on sanomista kaupungissa?' -- Tämä vastaa: 'Heistä on aika ikävä, kun ei Teidän Majesteettinne enää pidä tanssijaisia'. -- 'Kuule Beaulieu', huutaa silloin kuningatar, 'väestöä täytyy huvittaa! Saat panna toimeen tanssijaiset; vaan mitä ne maksavat?' -- 'Noin 20,000 taalaria.' -- 'Hyvä', vastaa kuningatar, 'mene valtion rahastoon ja nouda rahat!' -- 'Mutta', väittää tanssinjohtaja, 'siellä ei ole rahoja'. -- 'Tee niinkuin käsken', vastaa kuningatar, 'minä keksin kyllä keinoja'."

Kun Messenius oli tehnyt tämän epäilemättä sangen todenmukaisen kertomuksen, moittii ja syyttää hän mitä katkerimmin ja suurimmaksi osaksi kokonaan perättömästi valtiokansleria Aksel Oxenstjernaa, valtiomarskia Jaakko de la Gardieta, kuningattaren ent. opettajaa Juhannes Matinpoikaa, kreivi Maunoa ja hänen äitiään Ebba Brahea. Mainituista herroista lausutaan: "Nämät ja muut korkeat herrat pelkäävät prinssi Kaarle Kustaata. Hänen perintö-oikeuttaan kruunuun eivät he milloinkaan ai'o hyväksyä". Nyt luetellaan kaikki ne toimet, joihin he tähän asti ovat ryhtyneet vastustaakseen prinssiä, ja sen jälkeen väittää Messenius, että he varmuuden vuoksi ovat päättäneet ottaa hänen hengeltä. Valtiomarskin rouvalla, kreivitär Ebballa oli myrkkyjuoma valmiina Jakobsdal'issa, jos hän olisi saapunut sinne. Tämän johdosta varoittaa tekijä prinssiä lähtemästä Jakobsdal'iin ja Tukholmaankin paitsi valtiopäiväin aikana, sekä neuvoo häntä lopuksi "ehkäisemään vihollisten tuumat ja tarkastuksen varjossa kokoomaan sotajoukkoja ja lähtemään näillä Tukholmaan; siellä tapaa hän, puolustajia enemmän kuin luuleekaan. Hänen tulee seurata Kaarlo yhdeksännen esimerkkiä ja ottaa hengiltä kaikki ylhäiset; ennen hänestä ei koskaan tule kuningasta. Hänen täytyy surmauttaa sekä nämät että kuningatar Kristiina", j.n.e. Nimen sijasta loppuu kyhäelmä: Tämän tekijä on seurannut teidän kuninkaallista korkeuttanne sotaretkillä.

Messenius ei ollut tarpeeksi varova näin vaarallisen asian salaamisessa. Hän ilmoitti eräälle hyvälle ystävälleen asian, ja jättipä vielä otteenkin prinssilleen lähettämästään kirjoituksesta hänelle. Vaan tämä hyvä ystävä oli niin monen muun hyvän ystävän kaltainen tässä maailmassa, hän petti Messeniuksen. Joulukuun 9 p:nä sai kuningatar vihiä asiasta. Oli ilta. Everstiluutnantti Stålsköld'in oli kuningatar jotakin tointa varten kutsunut linnaan, vaan hän ei voinut päästä kuningattaren puheille, vaikka hän useita kertoja huomautti virkapalveluksessa olevaa kamariherraa saapumisestaan. Koska hän ei uskaltanut lähteä pois, kulutti hän aikaansa etuhuoneissa pitkällisessä ja yksitoikkoisessa odotuksessa. Hetket kuluivat hitaasti, kuten odottajalta ainakin. Silloin saapui ylipäällysmies Herman Fleming. Hän näytti miettivältä ja pyysi pääsylupaa erittäin tärkeässä asiassa; tämän hän heti saikin. Tämä tärkeä asia oli Messeniuksen juttu, josta myöskin hän oli saanut tietää. Kauvan viipyi Fleming kuningattaren luona, ja everstiluutnantin kärsiväisyys oli katkeamaisillaan, etenkin koska hän halusi olla saapuvilla kokouksessa, johon "P.C.G. seura" tänä iltana kokoontui. Hän oli jo päättänyt muitta mutkitta lähteä pois, kun ylipäällysmies samassa silmänräpäyksessä tuli ulos kuningattaren huoneesta, nähtävästi hyvin mielenkiihkossa ja levottomana. Huomattuaan everstiluutnantti Stålsköld'in lensi ilon vivahdus hänen kasvoilleen, ja hän meni suoraan hänen luokseen.

"Hyvää iltaa herra everstiluutnantti!" lausui hän ja ojensi hänelle kätensä. "Onnellinen sattumus on tänä silmänräpäyksenä saattanut teidät tänne ja minä pidän sitä onnellisena enteenä. Muistelen kerran auttaneeni teitä eräästä sangen pahasta pälkähästä. Nyt täytyy minun työstäni silloin vaatia teiltä vastapalvelus. Meidän täytyy puhella tästä asiasta silmänräpäystäkään hukkaan menemättä. Vaan koska asian täytyy jäädä salaisuudeksi teidän ja minun välille, niin vetäykäämme syrjään. Täällä voimme olla piilossa uteliaiden kuuntelijain katseilta".

Nuo molemmat herrat vetäytyivät etäiseen ikkunakomeroon, jonka tiheät uutimet heidät kokonaan peittivät.

Fleming selitti nyt matalalla, melkein kuiskaavalla äänellä, mitenkä kuningatar ja hän oli saanut tiedon eräästä kapinallisesta kirjoituksesta, joka oli lähetetty perintöruhtinaalle, prinssi Kaarlo Kustaalle; tuossa kirjoituksessa kehoittaa tuo vielä tuntematon tekijä prinssiä väkivaltaisiin toimiin nykyisen hallituksen kukistamiseksi.

"Minä olen", lisäsi Fleming, "kaikin voimin koettanut vakuuttaa Hänen Majesteetilleen tämän häväistyskirjoituksen arvottomuutta, vaan kokeeni on onnistunut hyvin huonosti. Hän epäilee nimittäin kaikista vakuutuksistani huolimatta, että häväistyskirjoittaja on liitossa kokonaisen kapinaliittokunnan kanssa, ja -- mikä on pahinta -- hän epäilee myöskin prinssiä. Syytä tähän luulee hän saavansa siitä, että prinssi ei ole ilmoittanut hänelle kirjoituksesta, jonka hän huhun mukaan todellakin on saanut. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut uskoa minulle monta tärkeää asiaa ja muuten tunnen hänet liian hyvin silmänräpäystäkään pelkäämättä, että hänellä olisi aikomus yhdistymään kapinoitsijaan tai kapinoitsijoihin, olkoon hänellä mitä syitä tahansa sen salassa pitämiseen. Tämän pitempi salaaminen tulee sangen vaaralliseksi hänen ja kuningattaren väliselle hyvälle sovulle; pait sitä että tuo voi saattaa hänen epäluulon alaiseksi. Ompa sentähden erittäin tärkeätä, että prinssi saa tiedon, että kuningatar on saanut vihiä asiasta, jotta hän voi menetellä sen jälkeen. Hänen puoleltaan pikimiten tapahtuva asian ilmi-anto voi vielä sovittaa kaikki ja poistaa kaikki epäluulot. Ymmärrättehän, herra everstiluutnantti, että tämä asia on varsin tärkeä?"

"Aivan täydellisesti, herra parooni!"

"Hyvä", jatkoi Fleming, "sitten ymmärrätte myöskin, mitenkä välttämätöntä on, että prinssi niin pian kuin suinkin saa tiedon, että kuningatar tuntee konnakirjoituksen. Vielä tänä yönä täytyy lähettää lähetti hänelle tätä ilmoittamaan! Mutta siihen tarvitaan mies, jonka vaiti oloon täydellisesti voi luottaa, sillä kuten helposti ymmärrätte, herra everstiluutnantti, niin on tärkein kohta tässä juuri se, ett'ei kuningatar koskaan saa vähintäkään vihiä tämän ilmoituksen lähettämisestä. Aivan ehdottoman välttämätön on hänen jäämisensä siihen luuloon, että prinssi on toiminut kokonaan omatakeisesti ja ilman mitään kehoitusta. Jos eivät virkatoimeni tekisi minulle kokonaan mahdottomaksi huomiota herättämättä poistua Tukholmasta, en silmänräpäystäkään epäilisi antautua tuon matkan vaivoihin. Tämä asia on niin painava että onnelliseksi suoriutumiseksi antauisin mihin kärsimyksiin tahansa. Eikä ole juuri helppoa löytää täydellisesti luotettavia miehiä. Tämä keskustelu on kylläksi todisteena, että pidän teitä sellaisena, sekä että teihin luotan ehdottomasti. Teidän täytyy lähteä tälle matkalle, herra everstiluutnantti!"

"Tunnen suurta kunniaa luottamuksestanne, herra parooni", vastasi everstiluutnantti. "Ja minä uskallan toivoa, ett'ette pety luottamuksessanne, mutta -- --"

"Teitä arveluttaa, herra everstiluutnantti?" keskeytti Fleming.

"Ei ensinkään, mitä itse toimeen tulee. Ja paljon vielä tämän lisäksi tahtoisin uskaltaa prinssi Kaarlo Kustaan hyväksi! Vaan myöskin minun on vaikea lähteä Tukholmasta huomiota herättämättä. Jo tänä iltana olen kutsuttu linnaan saadakseni kuningattarelta jotain toimitusta, jonka laatua en vielä tunne ja minä olen jo kauvan odottanut puheille kutsumista".

"Tänään ette pääse hänen puheilleen", vakuutti ylipäällysmies, "Hänen Majesteetillaan on niin paljon muuta ajattelemista".

"Sitäpaitsi on kuningatar käskenyt minua seuraamaan itseään huomen aamulla huviratsastukselle. Minä olen saanut käskyn saapumaan tänne viimeistään puoli kuudeksi", lausui everstiluutnantti.

"Se on hullumpaa", myönsi Fleming. "Mutta keksitäänpä siihenkin keino. Teidän täytyy tulla sairaaksi, se ei voi herättää epäluuloa, etenkin kun ilma on niin sumuinen ja kylmä, että se näyttää kuin luodulta saattamaan ihmisiä tautivuoteelle".

"Tuo on jotakin, herra parooni, ja on varmaankin paras keino poistamaan kaikkia epäluuloja".

"Pitäkäämme siis asia päätettynä!" lisäsi Fleming. "Ensi tehtävämme siis on hiipiä pois täältä. Tulkaa, menkäämme!"

"Menkää te edeltä, herra ylipäällysmies. Minä ilmoitan, että olen äkkiä ruvennut voimaan pahoin, ja sitten seuraan teitä".

"Tämä tuumamme on monessa suhteessa oivallinen. Ei olisi hyvä, että meidän nähtäisiin kulkevan yhdessä. Tuolla ulkona odotan teitä".

Sitten kuin ylipäällysmies oli lausunut nämät sanat, lähti hän pois, mutta everstiluutnantti Stålsköld jäi vielä hetkeksi ikkunanloukkoon. Hänen onnistui piilopaikastaan tultuaan tavata kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija Holm.

"Ette näytä terveeltä, herra everstiluutnantti", sanoi tämä.

"Empä todella olekkaan ensinkään terve", vastasi everstiluutnantti, mielessään iloiten onnistumisestaan teeskentelyssä niin hyvin, että hänen kivulloinen näkönsä oli herättänyt huomiota.

"Minun täytyy pyytää, että te, hyvä herra Holm, puolestani pyydätte anteeksi Hänen Majesteetiltansa, sillä en mitenkään jaksa kauvemmin odottaa!" lisäsi hän. "Pahoinvointini enenee yhä, ja tuskin pysyn pystyssä. Rohkenenko toivoa, että teette minulle tämän hyvän työn?"

"Tämän ja vaikka minkä, jolla saan kunnian vähänkin hyödyttää herra everstiluutnanttia!" vastasi herra Holm kohteliaasti.

"Kiitoksia hyvä herra Holm, ja hupaista yötä!"

"Tulkaa pian terveeksi, herra everstiluutnantti!"

Sittenkuin näin oli molemmin puolin toivotettu onnea, lähti everstiluutnantti pois horjuvin askelin, mutta seisattui jälleen äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi: "Vielä yksi asia, herra vaatetusmestari! Hänen Majesteettinsa on käskenyt minua huomis-aamuna kello puoli kuusi tulemaan tänne. Jos jotenkin käy päinsä, niin tulen, mutta jos ei minua näy, silloin on sairauteni kiihtynyt niin arveluttavasti, ett'en parhaalla tahdollanikaan saata nousta vuoteelta. Tahdotteko olla niin hyvä, että panette muistoonne tämän asian ja jos niin hullusti kävisi, ilmoitatte sen Hänen Majesteetillensa!"

"Sen kyllä teen, mutta toivokaamme kuitenkin yhä ett'ei sitä tarvitse tehdä!"

"Pahinta pelkään, sillä niin sairas kuin nyt en ole ollut pitkään aikaan".

"Tämä on todellakin ikävää. Olette varmaankin vilustuneet. Hikoileminen tekisi varmaankin hyvää teille tänä iltana!" vakuutti herra vaatetusmestari.

"Kiitoksia neuvosta! En suinkaan jätä sitä käyttämättä. Vielä kerran hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, herra everstiluutnantti!"

Everstiluutnantti lähti nyt pois. Ulkona odotti häntä Fleming, ja pyysi häntä nousemaan viereensä vaunuihin.

"Kävikö asia tuolla ylhäällä mielenne mukaan?" kysyi ylipäällysmies niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle.

"Paremmin kuin luulinkaan! Nyt saatan vähintäkään epäluuloa herättämättä matkustaa minne tahdon!" vastasi everstiluutnantti, ja kertoi ylipäällysmiehen huviksi sen pienen huvinäytelmän, jonka oli esittänyt kuningattaren uskotulle kamaripalvelijalle.

"Lähetättekö kirjeen prinssille, herra paroni?" kysyi hän sitten.

"En. Ei ole aikaa kirjoittamiseen. Teidän täytyy heti lähteä ja kulkea niin nopeasti kuin ihminen suinkin voipi. Surkuttelen todellakin, että ilma on niin hiton sopimaton, mutta eihän se estä teitä kiiruhtamasta?"

"Ei, herra ylipäällysmies! Sanonpa, ett'ei myrsky eikä pakkanen saa minua pysähtymään! Mutta nyt olemme perillä. Tässä täytyy minun nousta pois".

Everstiluutnantti hyppäsi alas vaunuista. Fleming pudisti vielä kerran jäähyväisiksi hänen kättänsä ja kuiskasi: "Vie sydämellisimmät tervehdykseni hänen kuninkaalliselle korkeudellensa!" Sitten vierivät vaunut pois.

"Tuo Herman Fleming on viisas mies. Hän osaa pysyä sekä nykyisen että tulevan hallitsijan suosiossa, ja pysyttäytyy siten onnen oksalla, häilyköön se minnepäin hyvänsä tapausten tuulessa", mutisi everstiluutnantti, ja lähti huoneisinsa panemaan matkavaatteita päällensä, sill'aikaa kuin hänen hevostansa satuloittiin.

21 LUKU.

Pian oli everstiluutnantti valmis matkalle.

"Et saa ainoallekaan ihmiselle jutella matkastani", sanoi hän palvelijallensa, joka seurasi häntä pihalle. "Jos joku tulee minua hakemaan, niin pitää sanomasi, että olen sairaana enkä sentähden saata päästää ketään luokseni. Sano esim., että olen kuumeessa! Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän kyllä, herra everstiluutnantti!" vastasi palvelija, murtaen siten, että saattoi heti huomata hänet suomalaiseksi. Hän oli muuten noin 20 vuotias nuorukainen, hiukan yksinkertainen ja tyhmä, mutta kaikesta sydämestään uskollinen isännälleen. Tuonnempana saamme tilaisuuden puhua hänestä vähän enemmän.

Kun everstiluutnantti jo oli hevosen selässä, sanoi hän vielä: "Hyvästi Pekka! Ja varo henkeäsi, jos päästät suustasi yhdenkin varomattoman sanan matkastani!"

"Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, en tavuakaan mainitse siitä! Ja Jumalan haltuun, herra everstiluutnantti!" Itsekseen lisäsi hän, surullisesti katsellen poiskiitävän herransa jälkeen: "Jumalan varjelusta kyllä tarvitaankin päästäkseen onnellisesti perille tällä kelillä! Mutta mitä kumman matkoja nuot ovatkaan kerta toisensa perästä! Herroilla on niin monta temppua, ett'ei Paimion pappikaan niitä käsittäisi!" Paimio oli hänen kotipitäjänsä, ja Pekka oli tottunut aina mielellään sekoittamaan tätä nimeä puheesensa.

On ennen huomautettu, että ilma oli sinä iltana hyvin rankka ja kun puoli-yö alkoi lähetä, tuli se yhä rajummaksi. Kylmyys eneni ja ennestäänkin jo tuima tuuli kiihtyi tuollaiseksi rajuksi joulukuun-myrskyksi, joka tuimissa pyörteissä heittelee rakeita, lunta ja vettä vuorotellen. Sitäpaitsi oli melkein aivan pimeä; ainoastaan maahan jäänyt lumi loi hiukan, ehkä hyvin vähän valoa. Keli oli sanomattoman kurja, niinkuin siihen aikaan vuotta tavallisesti. Muistakaamme sen ohessa ett'ei teitä v. 1651 korjattu ja hoidettu niin paljon kuin meidän aikanamme, sekä että nykyisten teiden tilasta kelirikon aikana voi juuri saada jonkun käsityksen silloisten teiden vielä paljoa kehnommasta tilasta.

Mutta everstiluutnantti Stålsköld ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa vaan pyrki mikäli taisi yhä edespäin. Joka kerran kuin tunsi vilun rupeavan liiaksi tekemään haittaa, hyppäsi hän hevosen selästä ja juoksi tietä pitkin, pitäen hevostansa suitsista. Siten tuli hänen hyötynsä kaksinaiseksi, sillä itselleen hankki hän tarpeellista lämpöä, ja hevosellensa helpotusta ja tilaisuuden huo'ahtaa. Pysähtymättä ja levähtämättä kulki hän koko yön.

Aamupuoleen saapui hän muutamaan kestikievariin, jossa häntä viime matkallaan Kalmariin oli hyvin kohdeltu ja auttavasti kestitty. Monesta syystä päätti hän levähtää täällä hetken. Hän itse oli kylmästä ja ponnistuksista niin menehtynyt, ett'ei mitenkään jaksanut jatkaa matkaa, ennenkuin oli saanut jonkunlaisia virvoituksia, ja vielä enemmän oli niin hänen hevosensa laita, joka, ehkä sitä yhä käskettiinkin, vaivoin saattoi enää hiljalleenkaan juosta. Läheni nähtävästi se hetki, jolloin ei tuota väsynyttä eläintä ensinkään enää saisi liikahtamaan paikaltansa, ja everstiluutnantti huomasi että hevoista täytyi mitä pikemmin sitä parempi muuttaa. Kun hän saapui kestikievariin, ei vielä ollut päivä, vaikka varjot eivät enää olleet niin pimeät. Raju-ilma oli vähän tau'onnut, vaikka paljon vielä puuttui kauniista ilmasta. Pihalla oli joukko ihmisiä parin lyhdyn valossa valjastamassa hevosia matkavaunujen eteen, joka oli majan kokoinen, ja vierashuoneen ikkunaruutuihin loisti liekki pesään sytytetystä aimo takkavalkeasta, näyttäen sekä helvetintapaiselta että viettelevältä.

Everstiluutnantti laskeutui alas, jätti hevosensa, jonka hänen ei tarvinnut peljätä tarpeettomasti hätiköivän, seisomaan suitset irrallaan, ja meni noiden suuritekoisten vaunujen luokse. Hän kääntyi erääsen lyhty kädessä seisovaan mieheen ja sanoi: "Hevoseni on niin väsyksissä, ett'ei sitä voi enää käyttää. Sentähden jätän sen sinun hoitoosi, kestikievari, ja sinun pitää toimittaa minulle nopea ja kestävä juoksija. Mutta tee se joutuun, sillä minä levähdän täällä vaan vähän aikaa!"

"Mahdotonta herra!" vastasi puhuteltu. "Äsken oli täällä matkustaja, joka jätti tänne hevosensa ja lainasi yhden omistani. Näiden kahden konin täytyy lähteä vaunuja vetämään, ja muita ei ole saatavissa. Jos olisi useampia, niin tarvittaisiin ne kyllä, Jumala paratkoon, avuksi tämän kirotun möhkäleen vetämiseen!"

"Mutta kuitenkin sanon sinulle, kestikievari, että minun täytyy saada hevonen, vieläpä heti paikalla!" huudahti everstiluutnantti.

"Minun täytyy sitten lähettää sana kylään, mutta sinne on hyvän matkaa, ja kestää ainakin pari tuntia ennenkuin hevonen ennättää tänne", arveli kestikievari.

"Mutta minulla ei ole aikaa odottaa puoltakaan tuntia! Ei siis ole muuta neuvoa kuin että minä saan toisen näistä hevosista. Päästä valjaista parempi niistä!" käski everstiluutnantti!

Kestikievari, joka kummastui tästä everstiluutnantin kehoituksesta, kohotti lyhtyänsä hänen kasvojansa kohden ja katsoi häneen hyvin tarkkaan.

"Te olette sama herra, joka kulki täällä Elokuussa," sanoi hän.

"Muistisi on hyvä, kestikievari, mutta järkesi ei näy olevan muistisi vertainen, koska et ymmärrä kiirehtiä! Tämä musta raudikko on heti annettava käytettäväkseni!"

"Sen pitää vetää vaunuja, herra. Sisällä oleva vieras herra on paikalla valmis".

"Oletpa heittiö!" huudahti everstiluutnantti vihoissaan. "Näytä minulle nyt valkeata", lisäsi hän. "Mutta jos vielä rohkenet väittää vastaan, saat syyttää itseäsi seurauksista!" Ja everstiluutnantti tarttui uhkaavasti pistoolikoteloon, joka riippui hänen kupeellansa.

Kestikievaria ei haluttanut enää väittää vastaan ja lyhdyn valossa alkoi everstiluutnantti omin käsin päästellä niitä remeleitä, joilla toinen, hänen mielestänsä parempi, hevonen oli kiinnitetty vaunujen aisaan. Kun hän oli tässä työssä, kokoontuivat hänen ympärillensä kaikki pihalla olevat henkilöt. Nuristen ja kiroillen katselivat he hänen työtänsä. He olivat kaikki talonpoikia paitsi yksi, joka puvusta päättäen kuului ylhäisten herrojen palvelijoihin. Tämä tunkeutui ripeästi everstiluutnantin ja hevosen välille, sekä huudahti suuttuneena: "Tämä on toki liian omavaltaista ja hävytöntä, herra! Neuvon teitä jättämään hevosen seisomaan paikallansa!"

Everstiluutnantti katsoi siihen mieheen, joka uhkaavana seisoi tuossa hänen edessänsä, ja huomasi pian minkälaisena henkilönä hän oli pidettävä. Kristiina kuningattaren hallitus-aikana oli vähitellen muodostunut erityinen ammattikunta semmoisia ihmisiä, jotka koettivat saada ja saivatkin toimeentulonsa siten, että tulkkeina, palvelijoina y.m. semmoisina seurasivat niitä muukalaisia, enimmäkseen runoilijoita ja oppineita, jotka tulvailivat Ruotsiin saamaan osansa niistä lahjoista, joita antelias kuningatar tuhlaavasti jakeli. Ruotsinkielen taitonsa vuoksi olivat he suureksi hyödyksi muukalaisille näiden Ruotsissa ollessa ja etenkin matkustaissa Tukholmaan tahi sieltä takaisin. Juuri sellainen mies seisoi nyt everstiluutnantti Stålsköld'in edessä.

Kun heidän toimenaan oli saattaa vihattuja ulkomaalaisia maahan, olivat kaikki sellaiset henkilöt itsessäänkin suuresti vihattuja ja halveksittuja. Everstiluutnantti ei katsonut sentähden röyhkeän vastustajansa ansaitsevan vastaustakaan, vaan tarttui voimakkaalla kädellä hänen rintaansa, ja paiskasi hänen sitten niinkuin lapsen kauvaksi luotansa. Se erinomainen voima, jota hän tässä näytti, teki suuren vaikutuksen ympärillä seisoviin talonpoikiin, niin että heiltä pääsi kummastuksen huutoja.

Everstiluutnantin voimankoetuksen esine oli raivoissaan. Nopeasti nousi hän maasta ja meni ääneensä kiroten ja sadatellen vierashuoneesen.

Sitten käski everstiluutnantti talonpoikia taluttamaan hevosensa paikalle ja muuttamaan satulan sen selästä kestikievarin raudikolle. He tottelivat nyt nurisematta käskyä, eikä kukaan heistä uskaltanut antautua niiden vaarallisten seurausten alaiseksi, joita vähimmästäkin vastaansanomisesta tässä näytti saattavan tulla.

Everstiluutnantti otti esiin rahakukkaron, jonka antoi kestikievarille, sanoen: "Ota nämät rahat maksuksi sekä kyytipalkasta että siitä hoidosta, jota sinun minun poissa ollessani täytyy suoda hevoselleni. Pidä sitä hyvin! Se on, kuten näet, kaunis eläin, enkä tahdo kaiken maailman tavaroistakaan kadottaa sitä, sillä se on kantanut minun monessa verisessä tappelussa".

Liikutettuna everstiluutnantin anteliaisuudesta ja siitä ilmoituksesta, että hän oli ottanut osaa kolmenkymmenenvuotisen sodan kauheisin veritöihin, kumarsi kestikievari syvään ja nöyrästi. Everstiluutnantti pyysi vielä vähän virvoituksia, ja meni sitten, hänkin, vierashuoneesen.

Siellä tapasi hän tuon loukatun tulkki-palvelijan, joka tulipunaisena vihasta, tehden kiihkeitä liikkeitä kertoi herrallensa ulkona tapahtuneista seikoista. Kertominen kävi ranskaksi, mutta everstiluutnantti osasi tätä kieltä aivan hyvin.

Osoittaen selvästi tyytymättömyyttään kuunteli matkustava ranskalainen kertomusta, istuen mukavasti nojallaan suuressa nojatuolissa ja huolellisesti kääriytyneenä kallisarvoisiin turkkeihin. Hän oli noin 40 vuoden ikäinen miellyttävän ja älykkään näköinen mies, etenkin olivat hänen tummat silmänsä tavattoman vilkkaat ja liikkuvat.

Sittenkuin tulkki-palvelija oli lopettanut kertomuksensa kääntyi hänen herransa everstiluutnanttiin, joka aikoen lämmittää vilustunutta ruumistaan oli lähestynyt uunia, ja puhutteli häntä. Mutta everstiluutnantti ei ollut ensinkään ymmärtävinään ranskaa, vaan pudisti päätään täydellisen tietämättömyyden merkiksi. Ranskalainen käski silloin tulkki-palvelijan lausumaan hänen sanansa ruotsiksi ja tämä puhui vaivoin pidätetyllä kiukulla: "Hänen ylhäisyytensä, joka on matkalla Tukholman hoviin, kysyy millä oikeudella luulette saavanne sillä tavoin, kun olette tehneet, koettaa estää hänen matkaansa. Sen ohessa kysyy hän nimeänne ja säätyänne, sillä hän aikoo Hänen Majesteetillensa kuningattarelle ilmoittaa sopimattomasta käytöksestänne, joll'ette kadu sitä ja sovita sopivammalla käytöksellä. Aluksi täytyy teidän luopua kaikista vaatimuksista sen hevosen suhteen, joka oli valjastettu hänen ylhäisyytensä vaunujen eteen".

"Vastatkaa sitten minun puolestani tälle arvoisalle herralle," sanoi everstiluutnantti, "ett'en ai'o noudattaa ainoatakaan hänen vaatimuksistansa. Nimeni ja säätyni kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. Mitä hevoseen tulee, niin on se valmiiksi satuloittu ja odottaa minua, ja minä ai'on lähteä, niin pian kuin olen ehtinyt nauttimaan hiukan näitä virvoituksia, joita täkäläinen kestikievari on hyväntahtoisesti tuonut esille. Muuten toivotan hänen ylhäisyydellensä onnellista matkaa!"

Ja everstiluutnantti Stålsköld teki niinkuin oli sanonut, enää huolimatta matkustavan ranskalaisen vihasta, ja jätti hänen kulkemaan Tukholmaan milloin ja miten tahtoi.

Ja kuitenkin tuli tämä sama ranskalainen, jonka everstiluutnantti edellä kerrotuissa omituisissa oloissa kohtasi hyvin pian vaikuttamaan päättävästi hänen kohtaloonsa. Tämä mies, joka likemmä kaksivuotisella Ruotsissa olemisensa ajalla hyvästi ansaitsi kaikkien rehellisten ruotsalaisten kiroukset, oli mainio lääkäri Pietari Bourdelot.