Chapter 16

Kun tämä kolmikko, johon kuului herra, renki ja hevonen rattaineen lähestyi everstiluutnanttia, ei hän saattanut olla hymyilemättä, mutta se seikka, että matkustaja kauniimmalla kesä-ilmalla niin huolellisesti koetti peittää kasvojansa, herätti samalla hänessä uteliaisuutta. Hän ratsasti sentähden hyvin lähelle rattaita, jotka surkeasti vinkuen vierivät eteenpäin, ja kumartui äkkiä sivulle nähdäkseen mitkä viehättävät kasvot piilivät päällysviitan korkean kauluksen peitossa. Tuskin kuuluva kiroussana pääsi hänen suustansa, kun tunsi matkustajan portugalilaiseksi Antonius Macedoksi. Nytkin huomasi hän arvelunsa todeksi, että kuningatar oli lähtenyt Drottningholm'iin ainoastaan tavatakseen jesuiittia, ja siellä häiritsemättä saadakseen päättää tämän ai'otusta pa'osta sekä kaikista niistä seikoista, jotka sen kanssa olivat yhteydessä.

Kun everstiluutnantti Stålsköld lähestyi sitä kumpua, jolla vähää ennen oli kuullut tuon käsittämättömän äänen, valtasi hänen jonkunlainen levottomuuden ja vastenmielisyyden tunne. Hän oli kasvanut ennakkoluuloisen aikansa jotenkin taika-uskoisissa mielipiteissä noituudesta, velhoista y.m. semmoisista vehkeistä, joiden uskomista ei silloin pidetty häpeänä, ja nämät taika-uskoiset käsitteet olivat niin juurtuneet koko hänen olentoonsa ja katsantokantaansa, ett'ei hänen koskaan onnistunut päästä niistä täydelleen vapaaksi. Päästäkseen niin pian kuin mahdollista tämän vastenmielisen paikan ohitse, painoi hän kannuksensa hevosen kupeesen ja ratsasti eteenpäin täyttä laukkaa. Mitähän jos hän taas kuulisi tämän kauhean kolkon äänen! Täydellisesti rauhoittui hän vasta nähdessään hyvän matkaa kummun toisella puolella talonpojan kulkevan tietä pitkin, matkalla kaupunkiin päin. Silloin antoi hän hevosensa huo'ata, ja ratsasti hiljalleen talonpojan ohitse.

"Hän ei tuntenut minua, ja se olikin ehkä parasta", mutisi tämä, sittenkuin everstiluutnantti oli ehtinyt kappaleen matkaa hänen edellensä.

Jos everstiluutnantti olisi katsellut tätä talonpoikaa yhtä tarkoin kuin hän katseli tuota kuluneesen päällysviittaan puettua herraa, olisi hän tuntenut hänen hyväksi ystäväkseen Jakobsson'iksi.

19 LUKU.

Viime aikoina oli paljon puhuttu kuningattaren aikomuksesta luopua hallituksesta, mutta aina kuitenkin, jotenkin salaperäisesti, sillä hän ei tähän saakka ollut ryhtynyt mihinkään niin sanoaksemme viralliseen toimenpiteesen pannakseen tätä päätöstänsä käytäntöön. Jonkun aikaa ylläkerrottujen tapausten jälkeen näytti hän kuitenkin tahtovan ryhtyä asiaan päättävän vakavasti. Neuvosto kutsuttiin näet Elokuun 7 p:nä kokoon, saadakseen juhlallisessa istunnossa tiedon tästä hänen päätöksestänsä. Tieto tästä herätti iloa niissä, jotka olivat tyytymättömät hänen tuhlaavaiseen hallitukseensa, ja näiden luku oli viime vuonna siihen määrin kasvanut, että semmoisiin, jotka toivoivat hänen luopumistaan kruunusta, ainakin pääkaupungissa saattoi lukea melkein kaikki ihmiset paitsi ylimyskuntaan kuuluvia. Nämätkään eivät tosin olleet Kristiinaan tyytyväisiä, mutta he halusivat kuitenkin pitää hänen vioistansa huolimatta, sentähden että he hänen hallituksensa aikana arvelivat saattavansa olla rauhassa reduktioonista, jota he pelkäsivät pahemmin kuin ruttoa; jos sitä vastaan uusi ruhtinas tulisi hallitukseen, niin oli pelättävä, että hän aatelittomien säätyjen ja alhaisemman aateliston avulla voimakkaasti ryhtyisi auttamattoman kevytmielisesti lahjoitettujen kruununtilusten takaisin-ottamiseen valtion omiksi, siten lisätäkseen kruunun niukoiksi käyneitä tuloja, mahtavuutta ja arvoa.

Erittäinkin tyytymättömiä Kristiinan hallitukseen ja sentähden enimmän iloissaan hänen hallituksesta luopumisensa toteutumisesta olivat salaisen "P.C.G. seuran" jäsenet. Ja kun he ylipäänsä olivat semmoisia miehiä, joiden mielipiteisiin eivät minkäänlaiset itsekkäät syyt vaikuttaneet, vaan todellinen, palava isänmaan-rakkaus, niin oli heidän ilonsa tavallaan enimmän oikeutettukin. Yhdessä iloitaksensa siitä mieluisasta sanomasta, että kuningatar aikoi ilmoittaa neuvostolle hallituksesta luopumisensa, päättivät he pitää yleisen kokouksen samana elokuun 7:nä päivänä. He tiesivät kyllä, että neuvosto kaikella mahdollisella tavalla koettaisi saada kuningatarta aikeestaan, mutta he tunsivat myös Kristiinan itsepäisyyden ja toivoivat, että neuvoston vastustus vaan yhä enemmän kiihoittaisi häntä saattamaan aikomuksensa perille.

Everstiluutnantti Stålsköld'in piti sinä päivänä ensikerran esiytyä seurassa, jonka jäseneksi hän vähää ennen oli otettu. Hänen vastaan-ottamisensa ei ollut herättänyt epäilystä eikä vastustusta, sentähden että häntä pidettiin semmoisena henkilönä, johon täydellisesti voi luottaa. Kokouspaikka oli niinkuin tavallisesti Aake Berg'in luona. Jo iltapuoleen ja muutamia tuntia aikaisemmin määrättyä kokous-aikaa, lähti everstiluutnantti Aake Berg'in luo, koska hänen aikomuksensa oli käydä vieraissa Aake Berg'in ja hänen perheensä luona. Sattumalta oli Pentti Esanpoikakin saapunut sinne.

Sittenkuin everstiluutnantti näiden henkilöiden seurassa, joille kaikille hän oli suuressa kiitollisuuden velassa paranemisestaan, oli viettänyt muutamia kaikin puolin iloisia hetkiä, saapui vielä muuan henkilö, jota everstiluutnantti ei tuntenut, mutta joka esiteltiin hänelle erään Tukholman arvokkaimman ja rikkaimman tukkukauppiaan pojaksi. Hän oli hyvin nuori mies, siivon ja vakavan näköinen, sangen kaino ja vaatimaton, mutta muuten miellyttävän näköinen. Hän ei juuri ensinkään ottanut osaa puheluun ja vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin lyhyesti ja karttavasti. Mutta jos hänen suustaan lähtikin harvoja sanoja, niin ilmaisivat hänen silmäyksensä sitä enemmän, ja se, joka viitsi katsoa hänen tummansinisiin silmiinsä, tuli hyvin pian vakuutetuksi siitä, ett'ei hän tyhmyydestä pysynyt noin erillään, vaan joko ennakolta mietitystä hiljaisuudesta tahi synnynnäisestä taipumuksesta vaiteliaisuuteen. Etenkin näytti kaunis, nuoruudesta ja terveydestä hohtava Elsa olevan hänen huomaavaisuutensa esineenä, ja hän katseli tyttöä semmoisilla silmäyksillä, jotka kylläkin selvästi osoittivat mitä sydämellisintä ihailua ja hellyyttä.

Everstiluutnantti Stålsköld ei saattanut käsittää, miksi tämä nuorukaisen huomaavaisuus ja hänen katseensa loukkasivat häntä, tahi miksi hän alkoi tuntea vastenmielisyyttä semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Niin tarkoin, kuin olisi ollut kysymyksessä vihollisen sotajoukon aseman vakoileminen, piti hän silmällä tämän kaikkia liikkeitä. Mutta ei siinä kyllä, Elsankin käytöstavasta nuorukaista kohtaan otti hän vaarin yhtä huolellisen tarkasti. Ja vaikk'ei hän siinä huomannut mitään, joka olisi saattanut osoittaa hänen mieltymystään tuohon nuoreen mieheen, niin pysyi hän kuitenkin vasten tahtoaankin pahalla tuulella ja alakuloisena. Hyvin huonolla tuulella lähti hän sitten Aake Berg'in ja Pentti Esanpojan seurassa kokoukseen. Nuorukainen, joka ei ollut osallinen valtiovehkeisin, tahtoi samalla lähteä, mutta jäi Amalia rouvan monista pyynnöistä iltaiselle. Tämä seikka suututti everstiluutnanttia yhä enemmän.

Vaikka mieli-ala kokouksessa oli ylipäänsä hyvin iloinen, ei everstiluutnantti kuitenkaan saattanut päästä pahasta tuulestaan, vaikka hän tekikin muutamia sitä tarkoittavia yrityksiä. Moni puhuja esitti kaunopuheisilla ja innostuttavilla sanoilla sitä onnellisempaa tulevaisuutta, joka kuningattaren kruunusta luopumisen jälkeen koittaisi heidän rakkaalle Ruotsillensa ja mainitsi ilolla niitä hyviä toiveita, joihin syystäkin sopi antautua tulevan hallitsijan, prinssi Kaarle Kustaan, suhteen, mutta paljon siitä mitä sanottiin jäi everstiluutnantilta huomaamatta. Otettuansa osaa siihen innokkaasen eläköön-huutoon prinssille, johon kokous loppui, lähti everstiluutnantti kotiin, yhä hyvin kiihtyneessä mielentilassa.

Kotia päästyänsä sai hän palvelijaltansa kuulla, että hänen poissa ollessansa kokonaista kolme sanantuojaa oli tullut kuningattaren luota, sekä että niillä kaikilla oli ollut toimena kutsua häntä linnaan. Viimeinen sanantuoja oli lähtenyt käskettyään palvelijan pyytämään herraansa kohta kotiin tultuaan ja muuta kutsumusta odottamatta lähtemään kuningattaren luo. Kysymyksessä sanottiin olevan hyvin tärkeän asian, joka ei sietänyt vähintäkään viivytystä.

Kun kello oli jo yli 10, huomasi everstiluutnantti mahdottomaksi tänä iltana totella käskyä, ja lähti sentähden levolle, hetken aikaa vaivattuansa päätään arveluilla sen asian laadusta, joka oli kysymyksessä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat täten kääntyneet toiseen suuntaan, kummitteli kuitenkin vielä unissakin tukkukauppiaan poika hänen mielikuvituksessaan.

Levosta virkistyneenä heräsi hän aamulla muuttuneella mielellä, ja ajatteli nyt ihmetellen pahaa mielialaansa edellisenä iltana. Hän melkein häpesi sitä, että oli saattanut olla niin narrimainen ja naurettava; sillä siltä kannalta katseli hän nyt asiaa.

Sen että nuori mies osoitti melkein ihmeteltävän kaunista tyttöä kohtaan huomaavaisuutta, piti hän nyt luonnollisimpana asiana maailmassa, ja siitä suuttumisen saattoi synnyttää vaan satunnainen, terveelle järjelle käsittämätön oikku. Semmoisen oikun syyksi luki hän siis eilis-iltaisen pahan tuulensa, ja torui hiukan itseänsä siitä, että oli tehnyt itsensä syypääksi juonikkaisuuteen.

Myös päätti hän varoa, ett'ei semmoinen hänessä muuttuisi tavaksi ja paheeksi. Olisipa häpeällistä, jos häneen, mieheen, ilmestyisi se heikkous, joka huonosti sopi naisellekin.

Näissä mietteissä oli hän sill'aikaa pukeutunut, ja lähti kohta sitten linnaan menemään. Linnanpihalla tapasi hän tutun kapteenin aatelis-lippukunnassa. Kapteenilla näytti, hänen ripeistä askeleistaan päättäen, olevan hyvin kiire.

"Hyvää huomenta kapteeni! Mihin niin kiireesti", sanoi everstiluutnantti Stålsköld ja seisahtui.

"Tuhat tulimmaista, everstiluutnantti hyvä!" vastasi kapteeni. Minua lähetetään, niinkuin olisin vainukoira, etsimään pa'enneen ketun jälkiä! Olen vakuutettu siitä, ett'en saa häntä kiinni, mutta jos niin vasten luuloani tapahtuisi, niin tuon hänen tänne Tukholmaan, jossa aiotaan katkaista hänen kaulansa!"

"Mistä ketusta te oikeastaan puhutte?"

"Hän on perhanan roisto, pääkonna!" jatkoi kapteeni. "Tahi vielä pahempikin -- jesuiitti, paavillinen käännyttäjä ja kansan kiihoittaja, ja tiesi Jumala mitä kaikkea! Se on saakelin juttu! Tuo paatunut lurjus -- hänen nimensä on Antonius Macedo -- on oleskellut Tukholmassa Portugalin lähettilään salaisena rippi-isänä, mutta samalla on hän koettanut vietellä ihmisiä rehellisestä kristin-uskostaan, ja käännyttänyt inhoittavaan oppiinsa. Sitä paitsi kuuluu hän tehneen monta muutoin sievää tepposta! Päästäkseen ikävistä jälkilaskuista ja siitä rangaistuksesta, jonka laki määrää sellaisista jumalattomista kepposista, on hän nyt viimeinkin lähtenyt käpälämäkeen! Kuningatar on kovin suutuksissaan siitä, että semmoinen lurjus on hänen tietämättänsä oleskellut valtakunnassa, ja on käskenyt kaikin voimin ajamaan häntä takaa. Minä olen seitsemäs hurtta, joka lähetetään liikkeelle".

"Sitten tulen minä varmaankin kahdeksanneksi", mietti everstiluutnantti, ollen suuresti kummastuvinaan siitä mitä sai kuulla. Ääneensä lausui hän: "Teillä on vaikea tehtävä toimitettavana, herra kapteeni, sillä helpompi olisi epäilemättä saada kiinni kaikki oikeat ketut, jotka juoksentelevat Ruotsin rajojen sisällä, kuin vangita yksi ainoa jesuiitti. He ovat kavalampia kuin kärmeet, mutta näyttävät kyyhkyisiäkin viattomammilta".

"Sen tiedän", vastasi kapteeni. "Koetanpa kuitenkin kykyni mukaan saada toimeen mahdottomiakin, vaikka varmaan aavistan, ett'en ainakaan minä tule sitomaan köysiä hänen kaulaansa. Mutta perhana vieköön! Olinhan unhoittamaisillani, että kiire tässä kohden on ensimmäinen ja pää-asia! Hyvästi, herra everstiluutnantti!"

"Onnea ajoon, kapteeni hyvä!"

Nuot kaksi herraa erosivat ja jatkoivat matkaansa kumpikin suuntaansa. Heti kun everstiluutnantti oli saapunut linnaan ja kamariherran kautta ilmoituttanut tulonsa kuningattarelle, päästettiin hän esille. Vastaan-ottohuoneessa oli, paitsi kuningatarta, mahtava suosikki Mauno-kreivi ja pari muuta ylhäistä hovipuoluelaista. Luultavasti oli Kristiina kutsuttanut heidät näkemään sitä teeskentely-, ja petoskohtausta, jota hän nyt näytteli, ja osottaakseen heille aivan selvään, kuinka vastenmielinen hänestä paavin-usko oli, siinä toivossa, että he levittäisivät huhun siitä laveampiin piireihin. Sama ilveily, jota hän kaiketi oli näytellyt aatelis-lippukunnan kapteenille, esiteltiin nyt toistamiseen. Hän oli olevinaan kovin vihoissaan ja pitävinään tärkeänä karkurin kiinni saamista, ei juuri toimittaakseen loukatulle Pereiralle hyvitystä, vaan voidakseen rangaista tuota hävytöntä teeskentelijää niin kuin lait ja asetukset salaisista käännyttäjistä määräävät, jossa asiassa hänen autuas isä-vainajansa oli näyttänyt hänelle hyvää esimerkkiä. Hän oli muka valinnut kokeneita upseereja tätä takaa-ajoa toimittamaan, sentähden että hän tässä suhteessa luotti heihin sangen paljon, jonka tähden siis sitä paremmin saattoi toivoa toivotun tarkoitusperän saavuttamista, karkurin kiinnisaamista. Sitten ilmoitti hän suunnan everstiluutnantin matkalle, jonka loppukohdaksi tulisi Kalmar, ja kehoitti häntä lopuksi toimittamaan takaa-ajoa niin uutterasti ja huolellisesti kuin mahdollista.

Everstiluutnantti Stålsköld oli kummastellen katsellut ja kuunnellut tämän ulkokultaisuuden ja teeskentelyn mestarillisuutta. Kun kuningatar oli puhunut loppuun, sanoi hän: "Jos minun sallitaan lausua alamainen mielipiteeni tässä asiassa, niin täytyy minun suoraan tunnustaa, että minulla on sangen vähän tahi ei ensinkään onnistumisen toivoa tässä asiassa. Mutta jos minun sallitaan ulottaa takaa-ajon pitemmälle, jos Teidän Majesteettinne valtuuttaa minun ottamaan kiinni hänet esim. Hampurissa, niin saattaisi käydä niin, että tuon hänet elävänä ja vahingoittumatta oikeuden käsiin".

Kuningatar punastui ja katsoi tutkivasti ja mitä terävimmin everstiluutnanttiin, joka kesti tämän katseen.

"Minkä johdosta luulette häntä voitavan tavata Hampurissa", kysyi hän.

"Luuloni perustuu seuraavaan", vastasi everstiluutnantti. "Ensiksikin saatetaan jokseenkin todennäköisesti päättää, että hän on niin nopeasti matkustanut Ruotsin läpi, että kaikki takaa-ajo on melkein turhaa; ja toiseksi saatetaan yhtä todennäköisesti edellyttää, että hän jossakin Pohjois-Saksan kaupungissa levähtää niin kiireisestä matkasta, kolmanneksi ja lopuksi sopii Hampuri parhaiten semmoiseksi lepopaikaksi, jonka tähden se tekee arveluni enimmän todennäköiseksi".

Kuningatar ei saattanut salata itseltänsä, että everstiluutnantti oli tehnyt johtopäätöksensä hyvin älykkäästi, hän katsoikin tähän sentähden melkein ihmetellen. Selitettyään ne syyt, jotka tekivät mahdottomaksi semmoisen kiinnipano-käskyn antamisen, joka olisi pantava toimeen valtakuntaan kuulumattomassa kaupungissa, kääntyi hän läsnä oleviin herroihin, nä'ön vuoksi kysyäksensä heidän mielipidettänsä. He olivat samaa mieltä kuin kuningatarkin, arvellen, ett'ei se saattaisi tulla kysymykseenkään, koska se olisi rauhan rikkomista Saksan valtakuntaa kohtaan.

Mutta everstiluutnantti ei mielinyt päästää kuningatarta niin helpolla pulasta.

"Eipä tarvitakkaan vangitsemiskäskyä", väitti hän. "siinä on tarpeeksi, että Teidän Majesteettinne kirjoittaa Hampurin hallituskunnalle, pyytäen siinä jesuiitin vangitsemista ja vankina pitämistä, kunnes hänen meidän käsiimme jättämisestä ehditään tarkemmin sopia. Sekin riittää, että Teidän Majesteettinne siellä olevan asiamiehensä kautta sitä pyytää."

Nämätkin ehdoitukset hylkäsi kuningatar heti, ja everstiluutnantti, joka huomasi tyytymättömyyden pilviä kokoontuvan hänen ylpeälle otsallensa, ei tohtinut enää tehdä vastaväitteitä. Asia jäi siksi, että hänen piti matkustaman Kalmariin, ja tällä päätöksellä lähti hän pois.

Mahdollisimman kiireesti alkoi everstiluutnantti matkansa, mutta päästyään kerran kaupungista, ei hän juuri kiirehtinyt. Päinvastoin koetti hän asettaa kaikki niin mukavalle kannalle kuin mahdollista, tehdäkseen pakollisesta, turhasta matkastaan miellyttävän huvimatkan.

Vietettyään Kalmarissa iloisen päivän erään sinne sijoitetun suomalaisen upseerin seurassa, joka oli vanha ystävä sodan ajoilta, palasi hän Tukholmaan, sydämessään vakuutettuna siitä, ett'ei ollut asiassaan onnistunut huonommin kuin muutkaan ne herrat, jotka olivat lähteneet ajamaan takaa jesuiitti Antonius Macedoa.

20 LUKU.

Lyhyeksi tuli niiden ilo, jotka toivoivat kuningattaren ai'otun kruunusta luopumisen toteutumista, sillä jo marraskuun alussa taipui hän neuvoston ja säätyjen Tukholmaan kokoontuneen valiokunnan pyynnöstä pysymään hallituksessa. Monta seikkaa oli saattanut Kristiinan ennen tekemän päätöksen horjumaan, paljon vaikuttivat neuvoston ponnistukset ja vanhan valtiokanslerin kaunopuheisuus, mutta yhtä paljon, jos ei enemmänkin, ne epäsuotuisat mielipiteet, joilla huhu hänen aikomuksestaan kaikkialla ulkomailla otettiin vastaan, sekä ne lukuisat, semmoisilta henkilöiltä saamansa epäyskirjeet, joiden mielipidettä hän piti suuressa arvossa. Näihin pääsyihin tuli vielä lisäksi muita sivuseikkoja, joita meidän asiamme ei ole luetella eikä mainita.

Suuttumuksella ja tyytymättömyydellä kuuli yleisö ilmoituksen tästä. Erittäin kiukuissaan olivat "P.C.G. seuran" jäsenet, kun siten näkivät kaikki unelmansa kultaisesta tulevaisuudesta kerrassaan haihtuneen ja rau'enneen. He olivat päättäneet kokoontua säännöllisesti kerta viikossa, ja näissä heidän kokouksissaan käytetty puhetapa tuli kerta kerralta yhä uhkaavammaksi ja hallitukselle vihollisemmaksi. Tosin olivat useimmat heistä peri-aatteeltaan kaikkia väkivaltaisia mullistuksia vastaan, mutta rohkeimmat, niinkuin Jakobsson, Aake Berg, y.m., vaativat ääneensä, että oltaisiin valmiit ryhtymään vallankumous-toimiin, "kun nyt oli huomattu, ett'ei muulla keinoin voitu päästä ranskalais-naisesta erilleen". Näiden viimeksi mainittujen mielipide olisikin mahdollisesti ajan pitkään päässyt voitolle seurassa, joll'ei muuan tapaus olisi aivan selvästi osoittanut, kuinka vaarallista oli ryhtyä vallankumous-tuumiin, ja kuinka vähän saattoi toivoa silloisissa suhteissa sitä tietä saada asia onnelliseen päätökseen. Tämä tapaus, joka vaikutti varsin paljon seuran tulevaan vaikutustapaan, on historiassa tunnettu "_Messenius'en_ kapinaliiton" nimellä.

Kun ei ainoastaan kaksi seuran etevintä johtajaa, pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Pietarinpoika Skunk, tullut sekaantuneeksi tähän kapinaliittoon, vaan tämän kertomuksen päähenkilönkin osaksi tuli siinä muuan tehtävä, niin täytyy meidän tarkastella sitä hiukan tyystemmin. Ei kuitenkaan tämän teoksen koko salli tämän tapauksen täydellistä ja seikkaperäistä kertomista, jota vastaan on esitys siitä kertomuksen juoksulle välttämätön.

N.k. Messenius'en kapinaliitto on saanut nimensä Messenius suvusta. _Scondia illustrata'n_ mainio tekijä, oppinut historiantutkija Juhana Messenius on suvun kantaisä. Hänen surulliset elämänvaiheensa ovat yleisesti tunnetut. Meille suomalaisille on hän erityisesti muistettava siitä syystä, että hän juuri Suomessa kirjoitti mainitun suuren historiallisen teoksensa niiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa, jotka hän vankina vietti Kajaanin linnassa. Melkein yhtä mainioksi kuin hänkin oli hänen vaimonsa Lucia Grothusen tullut, osaksi tuosta melkein verrattomasta uskollisuudesta, jolla hän otti osaa kaikkiin puolisonsa kärsimyksiin, osittain toranhaluisesta äkäisestä luonteestansa. Näiden poika oli se Arnold Juhana Messenius, joka Messenius'en kapinaliiton kautta on tullut niin surullisen mainioksi. Riidanhalu, kiivaus ja horjuvaisuus olivat olleet isänluonteen pää-ominaisuuksia, toranhalu ja äkäisyys äidin. Arnold Juhana oli isän hyvän käsityskyvyn ohessa perinyt nämätkin onnettomuutta tuottavat ominaisuudet, ja häneltä menivät ne perinnöksi hänen pojallensa Arnold'ille, joka oli kapinaliiton varsinainen toimeenpanija.

Arnold Juhana Messenius, joka oli toimekseen saanut isänsä teoksen jatkamisen, oli alussa ollut hyvässä suhteessa Kristiina kuningattareen ja saanut tältä monta suosion-osoitusta. Muun muassa oli kuningatar koroittanut hänen aatelissäätyyn ja kaikenlaisilla tekosyillä läänittänyt hänelle koko joukon taloja. Mutta pian rikkoontui heidän välisensä hyvä sopu, ja Messenius meni tyytymättömien puolelle. V. 1650 valtiopäivillä oli toimeliaimpia vastustusmiehiä ja työskenteli innokkaasti samaan suuntaan kuin pormestari Niilo Niilonpoika ja kaupunginkirjuri Niilo Skunk, joiden ystävyyttä hän myöskin haki. Juuri niihin aikoihinpa ensinmainittu näistä herroista olikin ehdoitellut, että Messenius otettaisiin "P.C.G. seuran" jäseneksi. Mutta hänen epäluotettavaisuutensa ja horjuvaisuutensa olivat niin tunnetut, että tämä ehdoitus hyljättiin yksimielisesti. Myöhemmin havaittiin, kuinka viisaasti seuran jäsenet olivat siinä tehneet, ja miksi onneksi se oli seuralle, jotta se oli säännöissään tehnyt sen määräyksen, ett'ei ollut luvallista ilmoittaa seuran olemassa oloa kenellekään, jolla ei seura jo sitä ennen ollut havainnut olevan semmoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttivat häntä pääsemään seuran jäseneksi. Sillä tämän määräyksen johdosta ei Messenius tullut tietämään seuran olemista, vaikka hän edeskinpäin kannatti sen mielipiteitä, ja koetti lähestyä jokaista, jonka luuli olevan tyytymättömän nykyiseen hallitukseen.

Tähän aikaan oli poika, Arnold Messenius, 21 vuotias nuorukainen. On mainittu, että hän oli perinyt iso-isänsä onnettoman luonteen ja mielenlaadun; olipa hänen mielikuvituksensa vielä vilkkaampikin ja hänen aatteensa enemmän pilventakaisia kuin sekä isän että iso-isän. Kahdeksantoista-vuotiaana nuorukaisena oli hän tullut prinssi Kaarle Kustaan palvelukseen, ja sittemmin tämän veljen, herttua Aadolf Juhanan, ja etenkin edelliseen oli Messenius hyvin mieltynyt. Etenkin kaksi seikkaa, yhteydessä hänen perittyjen suku-ominaisuuksiensa kanssa teki hänestä mitä traagillisimman henkilön Ruotsin historiassa. Toinen näistä asianhaaroista oli tuo onnettomuus, että hänen täytyi seurustella sellaisen isän kanssa ja toisena pidämme tuon kohtalon, joka saattoi hänen Fors'in kirkkoherran Kristofferin perheesen. Messenius oli näet sairastunut eräällä matkalla Sörmlannissa ja tämä oli hänen silloin ottanut hoitaakseen. Nämät molemmat miehet, isä ja herra Kristoffer, jotka olivat sen ajan kiivaimpia ja hurjimpia puoluemiehiä, saattoivat tuon vilkkaan ja haaveilevan nuorukaisen sille uralle, joka hänen sitten vei perikatoon, ja näiltä sai hän useimmat niistä tiedoista, jotka hän sittemmin pani paperille. Onnettomuuden lisäksi sattui hän rakastumaan herra Kristofferin tyttäreen koko luonteensa tulisuudella. Hänen ja hänen isänsä suostumuksen voittaakseen halusi hän tulla kuuluisaksi ja mahtavaksi. Tämän päämäärän luuli hän saavuttavansa rupeemalla tyytymättömien profeetaksi. Tätä varten ja pelastaakseen prinssin ja isänmaan perikadosta, joka hänen mielestään uhkasi niitä, kirjoitti hän kuuluisan kirjoituksensa prinssi Kaarle Kustaalle. Tämä oli laadittu värssyn muotoon.