Chapter 14

Kuningatar nousi ylös ja lähestyi sitä ovea, jonka taakse olemme nähneet everstiluutnantti Stålsköld'in pysähtyneen. Hän aukaisi sen ja katsoi huoneesen, mutta kun hän huomasi kaikki hiljaiseksi eikä mitään epäilyttävää, palasi hän siinä luulossa, että oli kuullut väärin. Ja kuitenkin oli melua todellakin syntynyt siitä, että everstiluutnantti Stålsköld vahingossa satutti oveen, silloinkuin kääntyi pois lähteäkseen, jonka tekikin niin varovasti ja joutuisasti, että hänen huomaamatta onnistui päästä ulos. Päästyänsä linnanpihalle ilmaisi hän syvällä huokauksella tyytyväisyytensä siitä, että onnellisesti oli päässyt siitä tukalasta asemasta, jossa oli ollut, ja kiitti Luojaa siitä, ett'ei häntä oltu huomattu. Hänen muutoin pelkäämätön sydämensä kutistui pelosta, kun ajatteli kestettyä vaaraa ja sitä kauheaa salaisuutta, jonka perille oli päässyt. Ristiriitaisten tunteiden valtaamana lähti hän kotiinpäin, mietiskelevästi otellen ja alla päin. Raju mullistus raivosi hänen mielessänsä ja hän tunsi tähänastisen tunnemaailmansa itse peruspylväiden kaatuvan ja menevän murskaksi. Hän oli samassa surkuteltavassa tilassa kuin se, joka äkkiä havaitsee, että se kaikki, jota omasta edustaan huolimatta on enimmän kunnioittanut, jolle on uhrannut innokkaimman mielenhartautensa ja omistanut pyhimmät tunteensa, on vaan ollut petollinen virvatuli, pysymätön valhekuva tahi sitä pahempi saastainen esine, jolle auringon säteet hetkeksi ovat antaneet väärän valon, lainatun loisteen. Tämä kuningatar, jolle hän aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli osoittanut puhtainta alamaisen uskollisuutta ja rakkautta, hän, Kustaa Aadolf'in tytär, jonka edestä hän minä hetkenä hyvänsä olisi ollut valmis uhraamaan viimeisen pisaran sydänvertansa, ei siis ollut mikään muu kuin valtiollinen ilvehtijä mitä epäiltävintä laatua, niin uskonnoton, uskoton ja kunniaton, että oli valmis julkisesti kieltämään sen opin, jonka edestä hänen isänsä oli uhrannut sankari-elämänsä! Ja vieläpä enemmänkin! Everstiluutnantti Stålsköld'in kävi, niinkuin meidän ihmisten tavallisesti käypi, kun huomaamme henkilöllä, jota olemme ylenmäärin ihailleet, ei olevankaan niitä ominaisuuksia, joita olemme luulleet hänellä olevan, vaan että hän on inhoittava susi lammasten vaatteissa: kun silmämme kerran ovat au'enneet, nä'emme hänen vikansa liikanaista ihailemistamme vastaavassa alastomuudessaan, joka on kauheampi kuin me toivoisimmekaan. Everstiluutnantti ei saattanut otaksua mitään jaloa perustetta kuningattaren paavillisille mielipiteille, hän ei saattanut uskoa, että syynä kuningattaren päätökseen kääntyä katoolis-uskoon, oli sisällinen vakuutus tämän opin oivallisuudesta, jossa tapauksessa kuningattaren rikollisuus olisi näyttänyt vähemmältä. Päinvastoin sovitti hän tämän seikan yhteen hallituksesta luopumisen kanssa ja otaksui, että hän sen kautta tahtoi hankkia itsellensä mukavampia ja huolettomampia päiviä ja sydämellisempää kohtelua etelän katolisissa maissa, jonne hän epäilemättä aikoi lähteä. Ja kaikki ne halventavat jutut, joita oli kuullut Jakobsson'in kertovan kuningattaresta, hänen tuhlaavaisuudestaan ja kevytmielisyydestään, kaiken sen puheen, jota hän tähän asti oli pitänyt tykkänään vääränä; huomasi hän nyt todeksi ja oikeaksi. Myöskin havaitsi hän, että saattaa olla todellinen isänmaan ystävä, vaikka laulaakin sellaisia häväistyslauluja kuningattaresta kuin sen, jonka edellisenä päivänä oli saanut kuulla, tahi oikeammin, että niin ajattelevat henkilöt nykyisen hallituksen aikana olivat todelliset isänmaan ystävät!

16 LUKU.

Näissä ja tällaisissa katkerissa mietteissä vietti everstiluutnantti iltapäiviänsä, odotellen sitä aikaa, jolloin hänen piti menemän määrätylle kaksintaistelupaikalle. Hänen näkönsä oli yhtä synkeä kuin mielensäkin. Hänen sydäntänsä vaivaava suru loi varjoja hänen kasvoillensa. Lähestyvä taistelu näytti hänestä nyt aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä. Silloin oli hän luullut vetävänsä miekkansa oikean ja pyhän asian puolesta, nyt mietti ja arveli hän aivan toisin. Silloin oli hän pitänyt kuningatarta jalona, valistuneena ruhtinattarena, nyt piti hän tätä petollisena, juonikkaana naisena, petturina, joka aikoi kieltää isiensä pyhimmän perinnön, omantunnonvapauden, uskonnon, jättääkseen itsensä ja -- jos se kävisi laatuun -- Ruotsinkin paavillisuuden helmaan. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä synkeämmäksi tuli hän.

Hän valmistautui kuitenkin menemään ja oli juuri lähtemäisillään, kun Jakobsson astui huoneesen.

Jakobsson oli pukeunut erittäin huolellisesti, ja hänen yllänsä oleva puku osoitti suurempaa komeutta kuin tähän aikaan oli tavallista porvaristossa. Selvästi näkyi, että hän tällä kertaa varta vasten komeili. Eikä juuri löytynytkään komeampaa herrasmiestä, kuin Jakobsson tässä asussa oli. Kädessä oli hänellä soikea esine, joka oli kääritty mustaan silkkiliinaan.

Everstiluutnantin synkkämielisyys ei jäänyt Jakobsson'in tarkalta silmältä huomaamatta, vaikka tämä otti vastaan häntä tavallista sydämellisemminkin. Kun ei Jakobsson saattanut ensinkään aavistaakkaan sitä, mikä oli tapahtunut everstiluutnantille ja hänen tunteillensa, niin arveli hän tämän synkkämielisyyden tulevan kohtuullisesta levottomuudesta tulevien tapausten vuoksi.

Seuraavista sanoista saatamme arvata hänen oman mielentilansa.

"Ystävä everstiluutnantti", sanoi hän. "Siitä saakka kuin illalla erosimme ei minulla ole ollut hetkeäkään rauhaa, ja unikin on silmistäni paennut. Te olette tuskin vielä paranneet viimeisestä verisaunastanne ja kuitenkin rupesitte taisteluun niin monta vastaan. Se oli siivosti sanoen samaa kuin juosta järveen".

"Minä puolestani", vastasi everstiluutnantti, "olen vähän välittänyt koko asiasta, ehkäpä sentähden, että te olette edestäni sitä mietiskelleet".

Jakobsson katseli everstiluutnanttia epäilevästi, melkein varmana siitä, ett'ei tämä ollut puhunut totta.

"Oletteko hankkineet itsellenne varamiestä, ystävä everstiluutnantti!"

"En! Olkoot he vuorotellen siinä toivossa".

"Hyvä! Jos ette ole pyytäneet ketään toista, täytyy teidän ottaa minut varamieheksi, eikä siinä kyllä, teidän täytyy toimittaa, että he tyytyvät minuun. Tässä kohden on kirottua, ett'en minä ole aatelista sukuperää! Mutta teidän täytyy keksiä keino, joka pakoittaa heidät ottamaan minut siksi! Kerran päästyäni varamieheksi otan minä osakseni neljä heistä, te saatte pitää huolta toisista neljästä. Minulla ei tosin ole mitään riitaa heidän kanssansa, pidin päinvastoin paljon heidän laulustaan, ja soisin heidän pääsevän vahingoittumatta, mutta se on ainoa keino teidän pelastumiseenne".

Everstiluutnantti Stålsköld ällistyi.

"Oletteko menettäneet järkenne, ystävä Jakobsson!" huudahti hän eikä saattanut olla purskahtamatta sydämelliseen nauruun. "Tekö taistelisitte! Ha! ha! ha! Ensimmäinen, jonka kanssa joutuisitte otteluun, leikkaisi kauniisti poikki kätenne ja jalkanne!"

"Sepähän nähtäisiin!" vastasi Jakobsson, hiukan pahoillaan everstiluutnantin pilkasta. "Älkää luulko miehen, sentähden että kuuluu porvaris-säätyyn, täytyvän välttämättömästi olla taitamaton aseiden käytännössä. Mutta päätös näyttäköön mihin ja missä määrässä kelpaan tässä kohden. Pää-asia on saada minut otetuksi varamieheksi ja sitä varten olen miettinyt seuraavan menetystavan. Se riita-kysymys, jonka miekat nyt ratkaisevat, ei perustu oikeastaan yksityiseen vihaan teidän, ystävä everstiluutnantti, ja vastustajienne välillä, vaan on syntynyt erilaisista mielipiteistä kuningattaren suhteen. Ne lauseet, jotka noilta herroilta pääsi hänestä, olivat senlaatuisia, että niitä julkisessa oikeustossa voimassa olevien lakien mukaan pidettäisiin majesteetinrikoksena. Kun kysymyksessä oleva asia siis on niin kovin vaarallinen, niin olisi uskallettua ilmoittaa siitä muille. Kuitenkin on tämä väistämätöntä, jos kohtuuden mukaan vaaditte oikeutta ottaa itsellenne varamiestä. Nuoret herrat ottavat epäilemättä lukuun sen vaaran, joka uhkaa, jos asia tulee yleisemmin tunnetuksi, ja kukapa tietää, onko se mies, jonka valitsette, täydelleen luotettava? Vaikkapa se loukkaakin heidän ylpeyttänsä, tyytyvät he kuitenkin oman turvallisuutensa vuoksi ottamaan minut varamieheksi ja pitäisipä heidän vielä oleman hyvin kiitollisiakin teille siitä, ett'ette tahdo ilmoittaa tätä asiaa kenellekään, joka ei ollut siinä tilaisuudessa läsnä. Tämä on minun tuumani; mitä arvelette siitä?"

"Arvelen, että se on sangen hyvin mietitty ja mahdollinen toteuttaa, jos kerran taistelu tulee ja että -- --"

"Jos tulee?" keskeytti häntä Jakobsson, kummastuen. "Mitenkä tämä on ymmärrettävä? Luuletteko, ett'eivät vastustajanne uskalla otella?"

"Sitä en luule", vastasi everstiluutnantti. "Mutta on sattunut seikkoja, joita minun täytyy teiltäkin pitää salassa, semmoisia että ne tekevät minun varsin haluttomaksi tähän taisteluun, mutta hyvin taipuvaiseksi sovintoon. Mutta lähtekäämme, sillä aika lähestyy, enkä millään muotoa tahtoisi näyttää huolimattomalta kunnia-asioissa. Mitä teillä on kädessänne, ystävä Jakobsson?"

"Kaksintaistelussa välttämätön kapine, -- miekka. Mutta en ymmärtänyt sanojanne. Eivätkö mielipiteenne kuningattaresta ole enää samat kuin eilen?"

"Eivät, minä kuulun nyt niihin, jotka katsovat siunaukseksi Ruotsille päästä niin pian kuin mahdollista hänestä".

Jakobsson katseli everstiluutnanttia, luullen hänen sanoneen tämän leikillä, mutta tämän kasvoista näkyvä ankara totisuus vakuutti hänelle, että päinvastoin oli laita, ja hän huudahti: "Jumalan kiitos, että silmänne ovat au'enneet ja te vihdoinkin huomanneet totuuden. Nyt kun te kuulutte meidän miehiin, ei minun tarvitse enää pitää salassa sitä kiitollisuuden velkaa, jossa teille olen, eikä enää salata teiltä, että se kapinan-nostaja seppä, jonka te pelastitte, ja minä olemme sama henkilö".

"Tekö? Hitto vieköön! Tekö se olitte, Jakobsson; sitten peruutan heti ne sanat, jotka hetki sitten lausuin teidän taistelemisestanne ja arvelen päinvastoin, että noille nuorille herroille, jos asia siksi tulisi, olisi parasta huolellisesti varoa käsiänsä ja jalkojansa, sillä se, joka raskaalla moukarilla taisteli niinkuin te teitte, on epäilemättä miekka kädessä varsin vaarallinen vastustaja!"

Jakobsson havaitsi nyt syyn, miksi everstiluutnantti mieluimmin tahtoisi sovinnollisesti ratkaista riitakysymyksen, mutta syytä tuohon pikaiseen muutokseen hänen mielipiteissään ei hän saattanut arvata, sillä siitä pysyi everstiluutnantti aivan vaiti. Loppumatkalla keskustelivat he parhaasta keinosta saada asiaa sovinnolliseen loppuun, mutta eivät vielä olleet päässeet ratkaisevaan päätökseen, kun saapuivat yhtymäpaikalle, pieneen metsikköön, joka oli lähellä Tukholman uutta hautausmaata.

Heidän vastustajansa eivät vielä olleet paikalla, mutta saapuivat heti senjälkeen. He olivat nyt aivan totisella mielellä ja näyttivätpä hiukan alakuloisiltakin. Kun he olivat tervehtineet, astui se luutnantti esiin, joka edellisenäkin päivänä oli näyttänyt malttavaisemmalta ja kääntyi everstiluutnantin puoleen, sanoen: "Herra everstiluutnantti! Tiedämme, että se asia, josta olemme joutuneet riitaan keskenämme, on senlaatuinen, jotta se, jos te halpamielisesti tahtoisitte käyttää sitä meidän turmioksemme, tuottaisi meille varsin ikäviä seurauksia. Ett'ette sitä niin ai'o käyttää, siitä on taisteluvaatimuksenne sekä tunnettu jalomielisyytenne ja oikeudentuntonne meille varmana takeena ja vähinkin epäluulo siihen suuntaan olisi varsin julkea loukkaus teitä kohtaan, johon emme koskaan anna aihetta. Mutta asialla on arveluttavia puolia, jotka vaativat huomiotamme. Olkoon että tappelemme, niin ei ole aivan mahdotonta, että te tulette haavoitetuksi, mutta sitä vastaan hyvin luultavaa, teidän monissa tulisissa kahakoissa koeteltuun taitavuuteenne katsoen, että yksi tahi useampi meistä saapi haavoja. Aivan mahdotonta ei ole sekään, että joku meistä kuolee. Käyköönpä miten tahansa, niin herättää asia kaikessa tapauksessa suurta huomiota, ja enimmän, jos teille pahoin käy, sillä te olette enimmän kuningattaren suosiossa, ja hän kyllä osaisi urkkia totuuden eikä se olisi juuri vaikeatakaan, sillä ei kukaan meistä mieli valhejuttuja kertoa. En siis pelosta, -- toivoakseni te, herra everstiluutnantti olette täydellisesti siitä vakuutettu, -- vaan välttääkseni kaikenlaisia ikäviä selkkauksia, tarjoon minä, samalla vakuuttaen teille meidän täydellistä kunnioitustamme, julkisesti kaikkien kumppanieni nimessä kättäni sovintoon!"

Everstiluutnantti iloitsi sydämellisesti tästä sovintoehdoituksesta, mutta hän halusi lisätä siihen jotakin ja lausui sentähden: "Ilolla suostun herrojen sovintotarjoukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että herrat tunnustavat, jott'en tahallani ollut vakoojana, sillä syy ei tässä kohden ole minun, vaan herrojen puhe oli niin kovaa, jotta puolikuuro henkilökin olisi _pakostakin_ tullut tietämään sen sisällön".

Sigge Niilonpoika N---- peruutti nyt tämän lauseensa ja tunnusti sanoneensa sen arvelematta ja ajattelematta. Toiset sanoivat, ett'eivät he koskaan olleet pitäneetkään everstiluutnanttia kuuntelevana vakoojana, eivätkä koskaan sinnepäinkään lausuneet, jonkatähden heillä ei siinä kohden ollutkaan mitään peruuttamista.

Sitten lyötiin kättä sovinnon merkiksi ja molemmin puolin luvattiin kunniasanalla, ett'ei tämän asian vuoksi tästälähin mitään kiukkua eikä vihollisuutta toistansa vastaan pidetä. Kun se oli tapahtunut, osoitti luutnantti kädellänsä Jakobsson'ia ja sanoi: "Tätä herraa emme tunne, mutta tiedämme hänen kuuluvan porvarissäätyyn. Saatammeko luottaa hänen vaiteliaisuuteensa, vai eikö hän vihasta aatelistoa vastaan tee meille tepposia?"

"Häneen saattavat herrat luottaa aivan yhtä varmasti kuin minuunkin, sillä vaikk'ei hän ole aatelisverta, on hänellä kuitenkin aatelinen mieli, eikä koskaan ole miehen povessa sykkinyt rehellisempää sydäntä! Minä takaan hänestä", sanoi everstiluutnantti.

Nuoret aatelismiehet kumarsivat vähän porvarille, josta oli annettu niin oivallinen arvostelu, ja sitten erosi kumpikin puolue, niinkuin näytti, kaikin puolin tyytyväisenä.

Everstiluutnantti ja Jakobsson palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

"Olen tyytyväinen, kun sovintoehdoitus tuli heidän puoleltansa. Asia päättyi todella onnellisemmin kuin toivoinkaan", sanoi everstiluutnantti.

"He tekivät niin viisaasti kuin suinkin taisivat, ja minua kummaksuttaa vaan, että heillä oli niin paljon järkeä kuin siinä osoittivat", vastasi Jakobsson.

Puhelu kääntyi sitten valtiollisiin asioihin, ja Jakobsson uskoi everstiluutnantille kaikki puolueensa salaisuudet. Ennenkuin he erosivat, päätettiin, että everstiluutnantti Jakobsson'in kautta pyrkisi jäseneksi "P.C.G. seuraan".

Kun everstiluutnantti oli päässyt kotiin, antoi hänen palvelijansa hänelle kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Päällekirjoituksen tunsi hän äitinsä käsi-alaksi ja aukaisi nopeasti tuon mieluisan kirjeen. Kirjeestä tuoksui sydämellisintä äidin-iloa pojan nopeasta ylennyksestä, sekä ylpeyttä siitä luottamuksesta, jota hän nähtävästi nautti korkeimmassa paikassa, ja siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka sen johdosta luonnollisesti tulisi hänen osakseen. Lainaamme tästä kirjeestä seuraavat rivit: "Eräs asia tekee minun, Turkulaiset ja ylipäänsä kaikki suomalaiset levottomiksi, nim. se huhu, joka kertoo hyvän, jalon ja rakastetun Kristiina kuningattaren aikovan luopua hallituksesta. Ei saata sanoin lausua, kuinka monta kyyneltä olen tämän asian tähden vuodattanut, ja kaikki tuttavani ovat ottaneet suruuni osaa! Toivomme kuitenkin, ett'ei tässä huhussa ole perää, että Herra Jumala varjelee valtakuntaa semmoisesta onnettomuudesta". j.n.e.

"Äiti parkani ja kaikki maanmieheni, te sanotte Kristiinaa hyväksi, jaloksi ja rakastetuksi kuningattareksenne", mutisi everstiluutnantti luettuaan tämän. "Te otetta liian kaukana pääkaupungista ja hallituksen keskustasta, voidaksenne tuntea häntä ja hänen hallitustaan! Jos tietäisitte, mitä minä tiedän, niin vaikenisivat nyt ylistysvirtenne".

Ja everstiluutnantti vaipui syviin ajatuksiin, muistellen uudestaan mielessään aamupuolista kohtausta linnassa. Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka hän oli nähnyt ja kuullut puhelevan kuningattaren kanssa? Niistä suosituskirjeistä häntä varten, jotka kuningatar sanoi lähettävänsä jesuiitti-kenraalille, päätti everstiluutnantti, että mies varmaankin oli jesuiitti. Mutta mikä oli hänen nimensä ja virkansa muuten, ja minkä varjossa rikkoi hän sitä lakia, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi paavillisia käännyttäjiä näyttäytymästä Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä?

Näihin kaikkiin kysymyksiin päätti everstiluutnantti tavalla tahi toisella hankkia tyydyttävän vastauksen.

17 LUKU.

Seuraavana aamuna lähti everstiluutnantti linnaan, aikoen teeskennellyllä sairauden kohtauksella tahi jollakin muulla tekosyyllä puolustaa sitä huolimattomuutta, jota oli osoittanut, kun ei ensinkään kuningattarelle tuonut kreivi Jaakko Kasimirin vastausta. Mutta joll'ei kuningatar siitä leppyisi, oli everstiluutnantti vakaasti päättänyt jättää liiat ponnistukset sikseen, jälleen päästäkseen hänen suosioonsa, jolla ainoastaan niin kauvan oli ollut arvoa hänen silmissään, kuin hän oli saattanut pitää kuningatarta arvossa ihmisenä ja hallitsijana, mutta jonka onnistumisesta ei hän nyt pitänyt väliä. Hän ei ensinkään tehnyt itsekkäitä hovimieslaskuja, ja piti tässä asiassa kokonaan omantuntonsa ääntä ja synnynnäistä vastenmielisyyttään kaikkeen väärään ja petolliseen johtonaan. Jos kuningatar sitä vastaan olisi leppyisä, niin päätti hän vast'edeskin tunnollisesti täyttää, mitä velvollisuus ja kunnia häneltä vaati, eikä puolestaan antaa mitään tahallista riitaantumisen syytä.

Sill'aikaa kuin hän eräässä etuhuoneessa odotteli sopivaa tilaisuutta päästä kuningattaren puheille, lähestyi häntä muuan nuori mies, joka kohteliaasti esittäytyi Portugalin lähetystön jäseneksi. Herransa ministerin puolesta kutsui hän everstiluutnanttia olemaan läsnä kemuissa, joita ministeri samana iltana aikoi pitää. Everstiluutnantti ei näyttänyt ensinkään kummastuvan tästä kutsumuksesta, sillä semmoinen henkilö kun oli, jonka kaikki tiesivät nauttivan kuningattaren luottamusta, oli häntä viimeksi kuluneina kuukausina monta kertaa kutsuttu osalliseksi ylhäisten juhlallisuuksiin, joita vuoden 1651 mittaan oli ylenmäärin, mutta hän oli noudattanut verrattain harvoja näistä kutsumuksista, sentähden ett'ei hänen luonnonterve mielensä hyväksynyt näitä meluisia huvituksia, joissa ylellisyys ja tuhlaavaisuus koettivat voittaa toisiansa. Kuinka olikaan, päätti hän olla portugalilaisen kemuissa. Hän kiitti siis tuota nuorta miestä kutsumuksesta, lisäten noudattavansa sitä.

Kului sitten vielä hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi tavata kuningatarta. Kun hän vihdoinkin pääsi Kristiinan puheille, otti tämä hänen vastaan sangen tyytymättömän näköisenä, vaikka muuan kamaripalvelija edeltäpäin oli mielitellen kertonut everstiluutnantille kuningattaren tänä aamuna olleen mitä parhaalla tuulella.

"On sangen suuresti kummastuttanut minua, everstiluutnantti Stålsköld, että olen huomannut teidät tottelemattomaksi käskyilleni ja huolimattomaksi asiassa, jonka olen antanut toimeksenne! Sitä olisin teistä kaikkein vähimmän luullut!" sanoi hän tiuskealla äänellä, katseltuansa hetken aikaa everstiluutnanttia.

Mutta kuningattaren silmäykset eivät enää suuresti koskeneet everstiluutnanttiin, eikä hänen tyytymättömyytensä saanut häntä hämille, kun ei hän paljon välittänyt Kristiinan suosiosta. Hän kesti sentähden vakavasti tämän tarkastuksen ja vastasi sitten tyynesti: "Kun eilen lähdin Teidän Majesteettinne luota, tapasin sattumalta kreivi Jaakko Kasimirin tässä aivan lähellä linnaa, ja olisin silloin heti saattanut tuoda hänen vastauksensa, joll'en olisi pelännyt tulevani sopimattomalla ajalla, kun luulin Teidän Majesteettinne siihen aikaan syövän päivällistä. Sitten estivät odottamattomat seikat minua myöhemmin päivällä tavoittamasta Teidän Majesteettianne".

Everstiluutnantti ihmetteli, kuinka helposti hän saattoi antaa tämän toden ja valheen sekaisen selityksen, ja hänestä tuntui siltä kuin ei hän koskaan olisi valehdellut niin rauhallisella omallatunnolla. Luultavasti tuli se siitä, että hänen omatuntonsakin havaitsi, kuinka välttämätön hätävalhe tässä kohden oli ja miten olisi pikemmin näyttänyt itsepäisyydeltä kuin totuuden harrastukselta, jos everstiluutnantti suoraan olisi tunnustanut miten asian laita oli.

Kuningatar katseli taas häntä terävästi.

"Ja arvelette varmaan, että odottamattomat seikat päästävät teidät velvollisuudestanne toimittaa kuningattaren käskyt ja tekee tottelemattomuutenne täydelleen suvaittavaksi?" kysyi hän, vaikka paljoa leppeämmällä äänellä. Epäilemättä vaikutti everstiluutnantti Stålsköld'in vakava ryhti, joka oli aivan erilainen kuin muiden hovimiesten, miellyttävästi kuningattareen, ja tuo lempeämpi ääni tuli varmaankin siitä mieltymyksestä, jota hän, imartelun ja itsekkäisyyden ympäröimänäkin, tunsi melkein ainoan semmoisen seuralaisensa parissa, joka olematta kuitenkaan siveyden saarnaaja, ei koskaan alentunut halpamielisesti imartelemaan, eikä -- ja sepä juuri olikin tavatonta -- koskaan osoittanut halua käyttämään hänen suosiotansa omaksi edukseen.

"Tähän Teidän Majesteettinne kysymykseen en uskalla varmaa vastausta antaa, mutta löytyypä todellakin seikkoja, jotka ovat ihmistä mahtavammat", vastasi everstiluutnantti.

Moni nyky-aikaisista virkamies-tyranneistamme olisi silloin kiukuissaan huudahtanut: "Semmoista ei saa tulla kysymykseenkään virka-asioissa!" ja tyranniuden tuntomerkkinä onkin juuri mahdottomienkin vaatiminen. Kristiina kuningatar, vaikk'ei muutoin kärsinytkään vastansanomista, ei kuitenkaan koskaan ollut sanan oikeassa merkityksessä tyrannillinen. Sen näytti hän tässäkin vähäpätöisessä kohdassa, sillä hän vastasi: "Se on totta, everstiluutnantti! Ihminen, mahtavinkin, on kaikista ponnistuksistansa huolimatta asianhaarojen orja. Saatte tällä kertaa anteeksi enkä tahdo tämän ainoan huolimattomuuden tähden sulkea teitä luottamuksestani. Muuten pelkäsin teidän taas joutuneen veriseen seikkailuun!"

Viimeiset sanat lausui hän leikillisesti ja everstiluutnantti päätti siitä, että hänen vihansa oli lauhtunut ja hänen hyvä mielensä jälleen palannut.

"Minulla on käskemistä teille", jatkoi kuningatar vähän ajan perästä. "Tänä iltana pitää Portugalin lähettiläs Pereira tanssiaiset, joihin ai'on mennä. Mutta sitten heti lähden Drottningholm'iin, ja teidän pitää ratsain seurata minua sinne. Sitäpaitsi pitää teidän miehistänne valita pari tahi yksi ... niin yhdessä saattaa olla tarpeeksi ... jonka myös pitää oleman valmiina mainitun lähettilään asunnon luona. Tämä ei muutoin estä teitä olemassa kemuissa, jos nim. olette kutsuttu?"

"Olen, Teidän Majesteettinne. Hänen ylhäisyytensä Portugalin ministeri on todellakin suonut minulle sen kunnian".

"Sitä parempi, sitten saatatte sitä helpommin olla paikalla".

Everstiluutnantti lähti sitten pois.

Illalla, kuin hän jo oli valmis lähtemään portugalilaisen kemuihin, tuli Jakobsson hänen luoksensa, aikoen pyytää häntä mukaansa Aake Berg'in luo. Everstiluutnantti ei kuitenkaan saattanut tähän yhtyä, vaan kertoi Jakobsson'ille, mitä hänellä oli tänä iltana tehtävää, sekä tulevasta matkastaan Drottningholm'iin, jonka jälkeen he kulkivat yhdessä lähelle Pereiran asuntoa.

Pidot olivat erittäin loistavat, ja oli tehty mitä kalliimpia valmistuksia niiden saamiseksi oikein upi-uhkeiksi. Huoneetkin olivat kaunistetut sangen komeasti ja miellyttävästi. Kaikki katot esim. olivat peitetyt taitavasti sidotuilla kukkakiehkuroilla, joiden välistä riippui korissa etelämaiden hedelmiä kaikenlaisia, niinkuin apelsiinejä, sitrooneja, aprikoita y.m. Muihinkin koristeihin oli käytetty yhtä paljon huolta ja vaivaa.