Chapter 13

Sisähuoneessa puhuttiin niin kovalla äänellä, ett'ei suljettu ovi voinut estää yhtään sanaa kuulumasta Jakobsson'in ja everstiluutnantin korviin. Vasten tahtoansakin olivat nämät siis pakoitetut kuuntelemaan; sattumalta oli keskusteluaine sen-laatuinen, että he kuuntelivat niin halukkaasti, jotta puhelu heidän itsensä kesken lakkasi. Keskusteltiin näet päivän polttavimmasta valtiollisesta kysymyksestä: huhusta Kristiina kuningattaren päätöksestä luopua Ruotsin kruunusta. Tämä huhu oli siihen aikaan parhaillaan liikkeellä ja saattoi kuningattarelle kaikkialla paljon tyytymättömyyttä ja katkeria soimauksia. Niin täälläkin. Seura ruoski häntä kauheasti; pilkkasanoja ja kaikenlaisia hävyttömyyksiä sateli lakkaamatta.

Everstiluutnantti ja Jakobsson kuuntelivat erilaisilla tunteilla näitä häväiseviä lauseita; ne olivat jälkimäisen mieleen ja hän iloitsi sydämmessään sitä enemmän, mitä pistävämpiä pilkkasanat olivat; edellinen saattoi vaivoin hillitä sitä suuttumusta, joka kuohui hänen rinnassansa.

"Tämä on kirottua", sanoi hän. "Kyllä minä kutkutun näiden hävyttömien parjaajien kurkkua miekallani!"

"Älkää kiivastuko, ystävä everstiluutnantti", pyysi Jakobsson, "vaan olkaa malttavainen tässä asiassa, älkäämmekä unhoittako Tokaj-viiniä. 'Sepän' malja ja ennen kaikkea hänen pelastajansa kunniamalja!"

Everstiluutnantti Stålsköld kohotti tuon hyvin suuren pikarin huulillensa sekä tyhjensi sen äkkiä ja yhdessä henkäyksessä.

"Siggen pitää laulaa laulu nuoresta kuningattarestamme, köörinsekainen laulu!" huusi samassa joku sisähuoneessa olevista nuorista miehistä, jotka viini joka hetki teki yhä rajummiksi.

"Se hänen pitää tekemän, vieläpä heti paikalla!" liitti toinen ja koko seura yhtyi sitten tähän ehdoitukseen.

"No olkoon menneeksi ystävät!" lausui joku ääni, joka epäilemättä oli sen, jota seura kutsui Sigge'ksi. "Minä täytän toivomuksenne, mutta saatte pitää hyvänänne sen, mitä henki vähintäkään valmistamatta suvaitsee tuoda mieleni".

"Tämä on kohtuullinen vaatimus", vastasi joku läsnäolija. "Aloita vaan, me tyydymme kaikkeen, mitä vaan henkesi hyväntahtoisesti tuopi mieleesi".

Heti senjälkeen koroitti kehoitettu äänensä ja aikoi seuraavan laulun:

Kristiina kaunis, sinisilmäinen. Hei! savivilom! Kuin kevättaivas älyy kahdellen. Hei! savivilom! Niin, älyä hällä on kahdellen. Hei! Hei! savivilom!

Ja kleliä taida ei pappi niin. Hei! savivilom! Hän ranskaa tok' parhaiten kuitenkin. Hei! savivilom! Ranskaa toki parhaiten kuitenkin. Hei! Hei! savivilom!

Laulettuansa nämät kaksi värssyä, taukosi laulaja hetkeksi, jona aikana hän epäilemättä karkaisi muuten ehkä ei tarpeeksi vilkasta henkeänsä viinitilkalla. Senjälkeen aikoi laulu uudestaan. Kerromme tämän hänen nerontuotteensa kokonaisena, jättäen kuitenkin pois loppukerrot ja köörit, joiden sanat lukija, kahden ensimmäisen värssyn johdolla, helposti saattaa arvata.

Siks' pohjassa viihdy ei enää hän, Vaan haluaa kauvas etelähän.

Vaikk' narreja hän kokos' kyllätä, Hov' tuntuvi kolkolta, kylmältä.

Vaikk' valtiovarat hän tuhlasi, Tansseja saanut tok' ei kylläksi.

Kruunu Ruotsin tuntuvi raskaalta, Kun rahat jo loppuvat rahvaalta.

Nyt Pariisiin matkustaapi hän pois, Ett' päästä hän halvasta Ruotsista vois!

Siellä jos loistaa kaks' viikkoa saa, Niin palkittu ompi hän vaivoistaan.

Kuningatar, onnea matkahan, Et usko sä piruun, et Jumalaan!

Luo paavin sä joutunet viimeinkin, Hän kanssasi lentävi helvettiin.

"Laulu ei ollut varsin huono hetken teoksi. Sigge'n malja!" huudahti joku.

"Mutta viimeinen värssy olisi saanut olla poissa. Se sisälsi syytöksen, johon hän varmaan on viaton, sillä todellakin toivon, että hän vihaa paavia ja hänen jumalatonta seuruettansa". lausui joku toinen.

"Älkää luulko sitä, hyvät ystävät", puhkesi laulaja sanomaan. "Minä, joka juuri näinä päivinä olen tullut kotiin etelämaista, tiedän mitä siitä asiasta ho'etaan. Hänelle ei ole mikään mahdotonta, joka on hurjaa ja nurinpäistä!"

Everstiluutnantin silmät säihkyivät tulta, ja hän löi nyrkkiänsä pöytään -- "Näiden kunniattomien roistojen pitäisi kaikkien päällänsä maksaa uhkarohkea hävyttömyytensä!" kiljasi hän.

"Pyydän teitä, ystävä everstiluutnantti, olemaan rauhallisna. Eiväthän he ole tehneet mitään pahempaa, kuin sanoneet sen, mitä koko maailma ajattelee. Muutoin ei meillä ole mitään oikeutta sekaantua siihen, mitä nämät herrat puhuvat, joll'ei nimittäin kumpikaan tahdo ryhtyä valtiollisen vakoojan häpeälliseen toimeen", sanoi Jakobsson. Everstiluutnantti katseli häntä tyytymättömyyttä ilmaisevalla silmäyksellä.

"Minulla on kupeellani tuomari, jonka oikeuston eteen minä koska tahansa saatan kutsua nämät lurjukset vastaamaan häväisevistä puheistaan siitä, jonka kengännauhojakaan he eivät ole kelvolliset päästämään".

Everstiluutnantti oli tuskin ehtinyt lausua nämät sanat, kun sisähuoneen ovi aukeni ja nuori ylpeän ja ylhäisen näköinen aatelismies astui saliin. Hänen pukunsa oli koristettu, melkein ylellinen ja miekka riippui hänen kupeellansa. Mutta hänen käyntinsä oli vähän horjuva ja viininjumala hymyili hänen punoittavilta poskiltansa. Kun hän huomasi Jakobsson'in ja everstiluutnantin, seisahtui hän, nähtävästi vähän hämmästyneenä; hämmästys muuttui kuitenkin pian raivoisaksi kiukuksi ja hän huusi vihoissaan: "Luulenpa herrojen olleen niin hävyttömiä, että olette kuunnelleet! Semmoista tekevät vaan roistot, ja sentähden saavat herrat aluksi pitää hyvänänsä tämän nimityksen!" Hän ei ollut ehtinyt lausua kaikkia tavuita tässä viimeisessä sanassa, ennenkuin sai suuttuneen everstiluutnantin kintaan vasten kasvojansa sekä seuraavan taisteluvaatimuksen: "Itse olette roisto, herra häväistyslaulujen tekijä! Tämän kintaan vaadin teiltä takaisin huomenna tahi minä päivänä hyvänsä, kun te olette hyvällä päällä. Nyt olette humalassa ettekä kykene kelvolliseen taisteluun".

Nuori aatelismies kalpeni vihasta, veti miekkansa ja hyökkäsi everstiluutnantin kimppuun.

Tästä syntyneen melun johdosta, hyökkäsivät kaikki sisähuoneessa olevat saliin, jossa nuot kaksi taistelijaa parhaillaan mittelivät miekkojansa. Niinkuin isäntä oli sanonut, kuului seuraan ainoastaan nuoria aatelismiehiä. Yhteensä oli heitä kahdeksan, ja neljällä heistä oli upseerinpuku.

"Mitäs tämä merkitsee?" huusivat saliin viime tulleet kummastellen.

Heidän miekkaileva kumppalinsa, laulaja, oli liian kiivastunut voidakseen vastata, mutta everstiluutnantti, joka oli taas päässyt maltilliseksi, sanoi: "Kunhan vaan ehdin lopettaa juttuni tämän herran kanssa, annan selon asiasta". Kun hän huomasi, että myöskin muutama toisista paljasti kalpansa, jatkoi hän. "Olkaa levolliset! Aikomukseni ei ole haavoittaa häntä kuolettavasti, ei edes veristääkään häntä, ei edes naarmoittaakaan, vaikka helposti voisin tehdä kummankin. Tahdon ainoastaan riistää aseen häneltä". Hän teki samassa taitavan hyökkäyksen ja samassa silmänräpäyksessä lennähti miekka hänen vastustajansa kädestä vastaiselle puolelle salia.

"Antakaa minulle miekka! Antakaa miekka! Minä kostan tämän uuden loukkauksen, jonka tuo kurja on saattanut minulle!" huusi aseeton hurjasti ja koetti saada jonkun kumppaninsa miekan, vaan he pidättivät häntä väkisin ja estivät hänet siten panemasta toimeen aikomustaan.

"Jumalan tähden, jalosukuiset herrat!" huusi samassa isäntä, joka myöskin oli tullut huoneesen, "Jumalan tähden -- ei mitään verenvuodatusta, ei mitään murhaa minun huoneessani! Älkää saattako minua köyhää miestä onnettomaksi!"

"Pidä suusi kiinni, kapakoitsija", käski eräs upseereista, joka oli seurassa, "ja antakaa meidän ottaa selko asiasta!" -- Hän kääntyi sen jälkeen everstiluutnantti Stålsköld'in puoleen, jonka hän tunsi nimeltä ja lausui: "Herra everstiluutnantti! Me odotamme luvattua selitystä".

Everstiluutnantti kertoi lyhyesti ne seikat, jotka olivat antaneet tappelun aiheen; hän pysyi vaatimuksessaan, sopivammassa tilassa saada korvausta nyt aseettomaksi joutuneelta vastustajaltaan niin hyvin itsensä kuin kuningattaren puolesta sekä lopetti puheensa seuraavasti:

"Minun vaatimukseni ei tarkoita tätä herraa yksinään, vaan kaikkia herroja, sillä te olette häväisseet Hänen Majesteettiansa kuningatarta, jonka palveluksessa minulla on kunnia olla. Itsestään on selvä, etten minä ai'o taistella teidän kaikkien kanssa yht'aikaa, vaan että noudatetaan laillista järjestystä: mies miestä vastaan".

He suostuivat kaikki taisteluvaatimukseen, ja esittelivät toinen toisensa perästä itsensä everstiluutnantille, jolloin huomattiin, että he kaikki kuuluivat tahi ainakin olivat sukua maan vanhimmille aatelisille.

"Nimeni on Sigge Niilonpoika N----, ----byn herra", sanoi everstiluutnantin voitettu vastustaja kopeasti ja vaivoin hilliten vihaansa, -- "ja vaikka te ette ole suvultanne tasa-arvoinen taistelemaan kanssani, niin masennan kuitenkin julkeutenne".

"Kylläpähän nähdään, miksi kepeäjalkaiset ranskakalaiset opettajanne ovat teidät saaneet", vastasi everstiluutnantti Stålsköld tyynesti. Hän tiesi, että tämä Sigge N---- aivan nykyjään oli palannut Ranskasta, jonne oli matkustanut täydentääkseen taitavuuttaan sen aikuisissa aatelistavoissa ja sotaisissa harjoituksissa. Paluumatkalla oli hän käynyt prinssi Kaarle Kustaan luona Ölannissa, ja kun tämä ruhtinas oli kohdellut häntä sangen ystävällisellä kohteliaisuudella, hänen ylhäisen sukunsa vuoksi, niin piti hän sitä nopean ja loistavan ylennyksen varmana enteenä, jos vaan prinssi tulisi hallitsijaksi, ja oli sentähden tämän innokas puoluelainen. Se pistopuhe, jonka everstiluutnantti hänestä oli lausunut, oli vähällä saattaa tuon pikapäisen herran veren uudestaan kuohumaan, ja työläästi vaan onnistui hänen kumppaniensa estää häntä vetämästä äsken lattialta otettua miekkaansa.

Senjälkeen suostuttiin kaksintaistelun paikasta, ja sittenkuin yhtymis-aikakin oli määrätty k:lo 6:ksi seuraavan päivän iltapuolella, lähti everstiluutnantti pois Jakobsson'in seurassa, joka metelin aikana oli asettunut puisevan tuolin taakse, vakaasti päättäen käyttää sitä lyömäaseena, jos everstiluutnantin kimppuun olisi käynyt useampia vastustajia yht'aikaa.

"Onnettomalla hetkelläpä menimme tuohon taloon", sanoi Jakobsson, kun vihdoin taas olivat päässeet kadulle.

"Eipä sovi sitä sanoa. Nämät hävyttömät herras-miehet tarvitsevat kyllä pienen muistomarjan!" vastasi everstiluutnantti. Jakobsson katseli kummastuneena häneen.

"Mutta onhan heitä niin monta, että epäilemättä tulette tappiolle", lausui hän.

"Olkaa huoletta, ystävä Jakobsson. Enhän ai'o taistella kaikkien kanssa yhtä haavaa ja parin kolmen kanssa kestän kyllä".

Jakobsson pudisti surullisesti ja huolestuneena päätänsä.

15 LUKU.

Seuraavana päivänä aamupuoleen oli everstiluutnantti Stålsköld'illä virkapalvelusta linnassa, niinkuin muutoin melkein joka päivä paranemisensa perästä. Se oli selvä todistus kuningattaren kasvavasta suosiosta, että hän yhä enemmän halusi pitää häntä lähellänsä, ja että hän usein uskoi hänelle milloin yhden, milloin toisen luottamustoimen. Jos everstiluutnantti Stålsköld'illä olisi ollut tuollainen hovimiehen notkeus, joka kaikessa toiminnassaan katsoo ennen kaikkea omaa etuansa, ja joka ei pidä ryöstönä panna toisten kukistumista oman kohoamisensa perustukseksi, tahi jos hän ylipäänsä hiukankin olisi pyrkinyt osalliseksi kuninkaallisen armon runsauden sarvesta, niin olisi hän helposti työntänyt monen mahtavamman suosikin syrjälle. Mutta everstiluutnantin perin suomalainen luonne, jossa kavaluuden ja imartelemisen vihaaminen oli pääjuonteita, vastusti päin vastoin sitä ja piti kyllä siitä huolen, ett'ei varsin huikea ylennys saattaisi tulla kysymykseen. Häneltä puuttui tykkänään sekä halua että kykyä käyttää hyväkseen sattumuksia ja muodostaa asianhaarat eduksensa. Oli joskus tapahtunut, että kuningatar jossakin valtiollisessa kysymyksessä oli lausunut haluavansa kuulla hänen mielipidettänsä, mutta everstiluutnantti oli heti, kammoksuen valtiollisen viisastelemisen vaivaa, tunnustanut, että valtioviisaus oli hänelle kokonaan terra incognita (tuntematon ala). Niin ei olisi hovimies tehnyt! Ainoastaan kirjallisissa kysymyksissä, joilla kuningatar yhä useammin kääntyi häneen, antoi hän välistä lausuntonsa, mutta tämänkin ainoastaan silloin, kuin luuli aivan selvästi käsittävänsä sen asian, jota kielikysymys koski. Selvää on, ett'ei korkeampi hovisuosio, vaikka se olisikin päättänyt väkisin vetää everstiluutnantin puoleensa, olisi pitkälle saanut senlaatuista henkilöä, ei ainakaan semmoisessa hovissa, jossa imarteleminen ja pintapuolisuus olivat saaneet jo melkein kiistämättömän vallan.

Kysymyksessä olevana päivänä vähää ennen päivällistä sai everstiluutnantti kuningattarelta jotakin asiaa kreivi Jaakko Kasimir de la Gardie'lle ja sitä paitsi käskyn viipymättä tuoda takaisin tämän vastaus. Hän lähti sentähden matkaan. Portailla ja käytävissä sekä linnanpihalla vallitsi tähän aikaan päivästä tavaton hiljaisuus. Harvoja henkilöitä vaan tuli everstiluutnantin vastaan, ja ehkäpä hän juuri sentähden tarkasteli näitä harvoja sitä tyystemmin. Hän näki kaksi henkilöä kulkevan linnanpihan poikki ja tähysteli heidän askeleitansa ja liikkeitänsä niin tarkoin, kuin olisi hänen toimenansa ollut heidän vakoilemisensa. Ja näyttipä melkein siltä, kuin olisivat nämät niin pian kuin mahdollista koettaneet päästä hänen tarkastettavistaan, sillä he jouduttivat askeleitansa ja katosivat kylkirakennuksen puoleen, josta kuningattaren yksistään käyttämät salaportaat veivät hänen yksityiseen huoneesensa. Everstiluutnantti oli kuitenkin toisen heistä tuntenut kuningattaren uskotuksi kamaripalvelijaksi, ent. räätäliksi Juho Holm'iksi, joka sitten tuli hovi-intendentiksi ja aateloittiin pöyhkeän loisteliaalla nimellä Lejoncrona, mutta toisen kasvoja ei hän ollut saattanut nähdä, koska se leveä, musta vaippa, johon hän oli kääriytynyt, peitti melkein koko hänen päänsä. Ja kuitenkin oli juuri tämä näistä kahdesta henkilöistä etenkin herättänyt hänen uteliaisuutensa. Hän muisti nim. monta kertaa ennen nähneensä saman miehen samaan aikaan vuorokaudesta kulkevan samaa tietä, vaikk'ei hän siihen asti ollut ensinkään ottanut tätä seikkaa huomioonsa. Nyt sitä vastaan oli hän vakuutettu siitä, että joku salaisuus piili tässä, salaisuus, jota ehkä ei tiennyt kukaan muu, kuin tuo uskottu kamaripalvelija.

Muistaen tehtävänsä jatkoi everstiluutnantti kulkuansa. Sattumalta tapasi hän kreivi Jaakko Kasimirin aivan lähellä linnaa. Viittauksella ilmaistuansa tahtovansa puhua kreivin kanssa, lausui hän vaunujen pysähdyttyä tälle asiansa. Kreivi antoi vastauksensa suullisesti, jonka jälkeen everstiluutnantti palasi takaisin linnaan. Hovilaiset olivat ruo'alla; hän huomasi sentähden ne huoneet, joiden läpi kulki, aivan tyhjiksi ihmisistä. Niin saapui hän kenenkään huomaamatta siihen huoneesen, jossa äsken oli eronnut kuningattaresta. Hän astui sisälle, mutta huomasi senkin tyhjäksi. Kun hän nyt mietiskeli, millä keinoin tapaisi kuningattaren, kuuli hän läheisestä huoneesta puhelevien ääniä. Tässä huoneessa ei everstiluutnantti ollut koskaan käynyt, mutta hän tiesi huhun mukaan, että kuningatar juuri täällä tavallisesti keskusteli uskotuimpien suosikkiensa kanssa salaisimmista asioista. Myös oli hän kuullut, että ennenmainitut salaportaat veivät tähän huoneesen. Hän epäili hetkisen, mitä tekisi, mutta meni sitten kalliilla turkkilaisilla matoilla peitetyn lattian poikki. Ovi oli hiukkasen ra'ollaan. Hän kurkisti huoneesen, ja kas, sen epäluulon, joka hänessä oli herännyt, huomasi hän toteutuneeksi. Huoneessa oli sama mustapukuinen mies, jonka äsken oli nähnyt käyvän linnanpihan poikki. Hän seisoi huoneen vastapäisellä puolella selin siihen oveen, jonka takana everstiluutnantti oli, kuitenkin niin, että tämä saattoi nähdä hänen terävät, pontevat kasvonpiirteensä, joille kaksi syvällistä, tummaa silmää loi haaveksivan valon. Kuningatar oli istuutunut niin, ett'ei everstiluutnantti saattanut nähdä häntä, vaikka hän varsin hyvin kuuli hänen äänensä.

Everstiluutnantti Stålsköld ei ollut aikonut seisahtua kuuntelemaan. Hän oli tuumannut etsiä kuningatarta siitä huoneesta, viedäkseen hänelle kreivi Jaakko Kasimirin vastauksen, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa nyt oli, menetti hän rohkeuden mennä edemmäksi. Senpä tähden joutui hän näkemään seuraavan kohtauksen ja kuulemaan tässä kerrotun puhelun. Keskustelu kävi latinaksi, mutta me kerromme sen suomeksi.

"Teidän Majesteettinne on nyt siis täydellisesti vakuutettu katoolisen opin totuudesta ja Jumala on käsittämättömässä hyvyydessään suvainnut käyttää minua halpaa henkilöä haihduttamaan niitä epäilyksiä, joita Teidän Majesteetillanne on ollut ainoan autuaaksi tekevän kirkon opinkappaleista sekä vakuuttamaan Teidän Majesteettianne niiden jumalattomien juttujen mahdottomuudesta, joita pää-vääräuskoinen Luther -- kirottu olkoon hänen toimintansa -- on saattanut Jumalan seurakuntaan?"

"Olen, herraseni", vastasi Kristiina. "Teidän on todellakin onnistunut haihduttaa kaikki epäilykset, joita minulla vielä oli tästä opista, jonka etevämmyydestä kuitenkin kauan olen ollut vakuutettuna. Olen sydämeni pohjasta vakuutettu, että syntien anteeksi saamisen, armon ja parempaan elämään pääsön voipi saata ainoastaan katoolisen kirkon helmassa; sekä että Hänen Pyhyytensä, paavi, on Kristuksen todellinen edusmies täällä maan päällä, ja että korkein päättäminen kaikissa hengellisissä asioissa tulee yksistään hänelle. Aikaisimmasta nuoruudestani saakka on uskonnonhäpäisijän Luther'in opin mitättömyys ollut minulle selvänä ja lapsuudessanikin oli minulla varma aavistus siitä".

"Siinä saattaa selvästi huomata sen lemmekkään huolenpidon, jota hyvä Jumala on osoittanut Teidän Majesteettinne sielun pelastamisessa, kun hän jo niin aikaiseen on kehoituksen kautta tahtonut johdattaa Teidän Majesteettianne totuuden tietoon", lausui mustapukuinen mies.

"Minäkin olen pitänyt tätä Jumalan välittömänä etsiskelynä", vastasi kuningatar. "Ja olen suuresti suruissani siitä, että, pysyen vääräuskoisuuden autuudettomassa opissa, niin kauvan olen antanut hänen kehoittavan äänensä kutsua itseäni".

"Teidän Majesteettinne on tunteva omantuntonsa rauhoitetuksi, niin pian kuin olette päässeet elävästi nauttimaan niitä hengen siunauksia, joita ainoa autuaaksi tekevä kirkko antaa tunnustajilleen".

"Sitä toivon, herraseni, ja aikomukseni on niin pian kuin mahdollista luopua lutherilaisen vääräuskoisuuden erehdyksistä, saadakseni teidän kirkkonne helmassa sen mielenrauhan, jota sydämeni tähän asti turhaan on halannut".

"Pyhä isä on sydämestään iloitseva tästä teidän päätöksestänne, ja koko oikeauskoinen maailma on yksimielisesti äänellänsä ylistävä Teidän Majesteettianne. Se hetki, jolloin pohjan nerokas kuningatar julkisesti luopuu harha-uskostaan, on oleva juhlahetki koko kristikunnalle, ja vuosituhannet tulevat ylistämään Teidän Majesteettinne tekoa unhoittumattomana todistuksena totuuden voimasta! Näen jo pyhimysloisteen ympäröivän Teidän päätänne, ja henkeni silmillä huomaan, kuinka Pohjan uskonsa muuttaneet pojat läheisessä tulevaisuudessa, polvillaan pyhän Kristiinan alttarin edessä hänelle pyhitetyissä temppeleissä, nöyrästi rukoilevat hänen mahtavaa esirukoustaan Jumalan emon ja Vapahtajan luona! Vanhurskaiden munkkien ja siveiden nunnien, joka kuuluva pyhän Kristiinan yhteyteen, suojeluspyhimyksensä mahtavassa turvassa voitokkaasti levittävän yhteyttänsä maailman kaikkiin tunnettuihin maihin, ollen arvossa, vallassa ja rikkaudessa jokaista muuta pää yhdyskuntaa loistavampi. Monta tämän yhteyden miestä kohoaa kirkon korkeimpiin arvoihin, ja minä näen pitkän jakson paaveja, jotka kaikki ovat saaneet ensimmäisen sivistyksensä tämän yhteyden luostarikouluissa, ja sitten sen palveluksessa valmistaineet korkeaan tehtäväänsä!"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, joissa paloi sanomattoman haaveksivainen hehku, korkeuteen ja jatkoi: "Oi kuningatar! Huomaan teidät onnellisimmaksi kuolevaisista, sillä paitsi sitä, että olette syntyneet hallitsemaan suurta ja mahtavaa valtakuntaa, on Luoja antanut teille samalla yhtä suuren, joll'ei suuremmankin hengellisen päämäärän, nim. saattaa takaisin Jumalan valtakuntaan kansa, joka kulkee kadotuksen tietä, -- mitä sanonkaan, -- ei yksi, vaan kaikki ne kansat, jotka ovat lavealta hallitsevan valtikkanne alaisina. Tämä päämäärä sopii kuninkaalliselle mielellenne, ja tuon suuren työn alkamishetki ansaitsee ponnistuksia!"

"Ei kukaan saata minua enemmän ikävöidä sitä hetkeä, joka yhdistää minut Kristuksen totiseen kirkkoon", vastasi kuningatar. "Voi, jospa jo huomispäivä toisi tämän pyhän hetken tullessaan! Mutta minusta nähden ei se saata tapahtua semmoisissa oloissa, kuin te otaksutte. Päätökseni luopua kruunusta tiedätte".

"Tämän päätöksen tiedän kyllä, oi kuningatar! Mutta uskallan suurimmassa alamaisuudessa luulla, että Teidän Majesteettinne loistavammalla ja siunausta tuottavammalla tavalla katsoisi Jumalan valtakunnan parasta, joll'ette alamaisiltanne poistaisi viisaasta johdostanne ja hyvästä huolenpidostanne tulevaa etua. Teidän Majesteettinne on jo sille avannut korkeamman sivistyksen tien, -- kuka päättää tämän suuren tehtävän, ja kuka sytyttää täällä oikean uskon sammuneen valon, jos Teidän Majesteettinne ottaa pois Pohjan eksyneiltä lapsilta mahtavan kätensä ja terävän älynsä tu'en!"

"Kaikista näistä seikoista tahtoisin neuvotella pyhän isän itsensä kanssa ja varsin mielelläni tahtoisin saada tietää hänen valistuneen arvelunsa ja hänen hairahtumattoman mielipiteensä. Mutta kun tämä asia toistaiseksi täytyy saattaa perille syvimmän salaisuuden verhossa, niin ei saata semmoinen neuvotteleminen pyhän isän kanssa käydä päinsä vaikeuksitta ja mitä tarkimpia varokeinoja noudattamatta. En kenellekään muulle kuin teille saattaisi uskoa semmoista lähettilästointa".

"Teidän Majesteetillanne on minussa kuuliaisin palvelija, ja minä pitäisin itseäni onnellisena Teidän Majesteettinne luottamuksesta!" vakuutti mustaviittainen herra. "Mutta mistä saisin syyn lähteä Tukholmasta?"

"Teidän ei tarvitse keksiä syytä, -- teidän täytyy _karata_. Se herra, jonka palveluksessa tätä nykyä olette, ilmoittaa tietysti katoamisenne minulle, ja minä haetan sitten teitä, -- luonnollisesti niin, ett'ei teitä tavata. Ainoastaan täten saattaa matkanne tarkoitus pysyä läpitunkemattoman salaisuuden verhossa. Ymmärrättekö minua!"

"Täydellisesti, Teidän Majesteettinne!"

"Ettekö ensinkään epäile?"

"Olen valmis tämän asian edestä uhraamaan kaikki, jopa henkenikin, jos tarvitaan!"

"Hyvä, herraseni. Kiitollisuudestani saatte olla aivan vakuutettu. Ne kirjeet, jotka lähetän hänen pyhyydellensä paaville ja hänen ylhäisyydellensä jesuiitti-kenraalille, ovat jo valmiiksi kirjoitetut. Tälle jälkimäiselle olen tarkoin ilmoittanut karkaamisenne syyn, ja muuten mitä parhaiten kiittänyt teitä. Matkarahanne ovat valmiina, ja niihin saatte osoitteen mahtavalle pankkiirihuoneelle Milanossa. Jälellä on siis vaan, että valmistaudutte matkaan."

"Siihen ei mene paljon aikaa. Mutta mitä tietä pääsen huomaamatta Ruotsin läpi?"

"Siitä keskustelemme vast'edes. Tie Kristianian ja Hamhurg'in kautta ei tosin ole suora, mutta jotenkin varma. Mutta vait'! Ettekö kuulleet mitään melua tuolta?"

"Siltä minusta tuntui", vastasi mustapukuinen.