Chapter 12

"Siitä pidän paljon, niinkuin kaikista Ciceron kirjoituksista. Olen ehdotellutkin Elsalle, että, jos aika sen sallii, rupeemme lukemaan tätä kirjaa".

"Tehkää niin, tehkää niin!" kehoitti Pentti Esanpoika. "Elsa ei tunne ennaltaan sitä kirjaa ja hänelle on suureksi hyödyksi saada teidän johdollanne lukea sitä. Ethän ole lukenut Ciceron de officiis, rakas lapseni?"

"En, hyvä eno. Harvathan ne klassilliset teokset ovat, joita olen lukenut. Muuten luulen, että uskontomme pyhistä kirjoista saamme täysin riittävän tiedon velvollisuuksistamme ja vakavan ohjeen näiden täyttämisessä".

"Kuulkaapa vaan, mitä puheita laskettelee! Onhan totta ... en tahdo kieltää ... että raamatun kirjoista saapi tiedon näistä kaikista... Mutta katsoppas Elsa, kuitenkin on nyt niin laita, ett'ei näistä asioista voi saada mitään aivan selvää käsitystä, jollei ole lukenut Ciceron de officiis. Tekisipä varmaankin hyvää tuollaiselle tottelemattomalle veitikalle, kuin sinä, saada lukea niistä! -- Enkö ole oikeassa, kapteeni Stålsköld?"

Pentti Esanpojan vetoomiset kapteeniin olivat usein sitä laatua, että tämä mieluisimmin olisi sallinut niiden olevan tekemättä, sillä hänen oli vaikea löytää vastausta, jolla ei närkästyttäisi kumpaakaan puoluetta, vaan tekisi molempain niin Elsan kuin hänen enonsakin mieliksi. Tällaisissa tapauksissa oli usein sattunut, että hän turhaan oli aivojansa vaivannut etsimällä sellaista vastausta, ja tälläkin kertaa oli hän pahimmassa pulassa, mutta onneksi vapautti Jakobsson'in tulo hänen vastaamasta tähän vaikeaan kysymykseen.

Jakobsson oli miltei isällisesti mieltynyt kapteeniin. Joka päivä tuli hän ainakin kerran tiedustelemaan hänen terveyttään, vaan usein kaksikin. Näillä käynneillänsä keskusteli hän usein pitkät ajat kapteenin kanssa sekä onnistui saavuttamaan siihen määrään hänen luottamuksensa, että kapteeni hänelle ilmoitti kaikki sydämensä salaisuudet sekä pyysi hänen neuvoaan asioissa, jotka koskivat näitä. Etempänä saamme nähdä, että Jakobsson'in suurempi kokemus tosiaankin oli kapteenille suureksi hyödyksi.

Aake Berg ja Pentti Esanpoika olivat hyvillään tästä kapteenin ja Jakobsson'in hyvästä välistä, -- vaikka he eivät aavistaneet, että tämä väli oli niin harras, kuin se todella oli, -- sillä heillä olivat suuret ajatukset Jakobsson'in kääntämiskyvystä siihen uskoon, johon hän itse kuului ja he toivoivat, että hänen onnistuisi saattaa kapteeni tyytymättömien puolelle. Tämä oli myöskin Jakobsson'in tarkoitus, mutta järkevyys vaati häntä liikkumaan tässä asiassa varovaisesti, sillä hän huomasi pian, että kapteeni sydämensä pohjasta oli uskollinen kuningattarelle sekä että tämä uskollisuus vielä oli kasvanut suosion takia, jota kuningatar oli osoittanut hänelle. Jakobsson ei kuitenkaan suinkaan kokonaan epäillyt asiansa onnistumisesta, sillä hän oli vakaasti päättänyt vähitellen ja suuttumatta järkähyttää mainittua kapteenin uskollisuutta, kunnes se, jääden kokonaan ilman jalan sijaa, vihdoin raukeisi. Tähän asti oli hän kuitenkin tehnyt pikku yrityksiään tähän suuntaan ilman nähtävää menestystä.

Jakobsson'in tulon kautta keskeytynyt keskustelu oli tuskin ehtinyt elpyä, kun huoneessa olijat kuulivat vaunujen äänen, jotka näyttivät pysähtyvän portille. Tämä seikka veti heidän huomion puoleensa, jo sen kautta, että aivan harvoin kukaan ajoneuvoilla kulki ahdasta poikkikatua, jonka varrella Aake Berg'in huoneus sijaitsi. Sitä paitsi käyttivät ainoastaan ylhäisimmät talvella vaunuja. Heillä kuitenkaan ei ollut pitkää aikaa ajatuksiin ja arveluihin tämän odottamattoman tapahtuman johdosta, sillä ovi aukeni äkkiä, portinvartija pisti päänsä ovesta ja huusi äänellä, joka osoitti kiirettä, hämmästystä ja kauhua: "Hänen Majesteettinsa kuningatar!"

"Kuningatar! Mitä hänestä? Onko hän kentiesi kuollut?" kysyi Jakobsson.

"Kuollut, ei, vaan ihkasen elävänä täällä!" vastasi portinvartija.

"Oletko mielipuoli! Mitä kuningattarella olisi täällä tekemistä?" vastasi Jakobsson.

"Hän on kysynyt kapteeni Stålsköld'iä. Mutta hiljaa! Hän tulee." Hän aukaisi oven ja sisään astui kuningatar Kristiina armollinen hymy huulilla ja talven puna poskilla.

Pentti Esanpoika, Elsa ja Jakobsson olivat ensi hämmästyksessä vetäytyneet huoneen vastaiselle ovelle, vaan eivät ehtineet poistua ennenkuin kuningatar jo oli sisällä. Tuossa he seisoivat hämillään ja tervehtivät nuorta hallitsijatarta syvään kumartaen. Hän loi heihin silmäyksen, joka ei juuri näyttänyt armolliselta; tämän he selittivät niin, että heidän läsnäolonsa oli tarpeeton ja poistuivat.

Kuningatar astui senjälkeen milloin punastuvan miiluin vaalenevan kapteenin luo ja ojensi hänelle suosiollisesti kätensä tervehdykseen.

"Siitä on jo pitkä aika, kuin viimeksi näin teidät, kapteeni hyvä", lausui hän, "ja minä päätin etsiä teidät täällä teidän vastentahtoisessa maanpakolaisuuspaikassanne, saadakseni tiedon, saanko teistä yhden seuraajan aiotulla matkallani. Aikomukseni on antaa muutamien henkikaarti-upseerien seurata, vaan nyt huomaan, ett'ette te voi tulla yhdeksi näistä".

"En. paha kyllä!" sopersi kapteeni vastaukseksi.

"Oikeuden palvelijain ei ole onnistunut päästä teitä vastaan tehdyn salamurha-yrityksen jäljille. Eikö teillä, kapteeni Stålsköld, ole mitään syytä epäillä jotakuta vihamiestänne tuon törkeän teon toimeenpanijaksi? Kenties voisi, tällaisen epäluulon nojalla, asian todellinen laita tulla selville".

"En tunne yhtään ihmistä, olkoon sitten ystävä tai vihamies, jota tahtoisin tai uskaltaisin epäillä mistään sellaisesta rikoksesta", vastasi kapteeni.

Kuningatar ajatteli hetkisen.

"Minusta näyttää, kuin teidän parantumisenne olisi käynyt varsin hitaasti. Kentiesi on siihen syynä puuttuva hoito".

Kapteeni Stålsköld vakuutti, että hän Aake Berg'in huoneessa oli nauttinut hellintä huolta, joka koskaan on tullut sairaan osaksi sekä koitti ylistelevin sanoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun kuningatar sangen jyrkästi katkaisi hänen puheensa: "Ompa hyvä, että ovat koettaneet olla teille mieliksi, sillä tällä kaikella eivät he ole tehneet muuta kuin velvollisuutensa. Muuten tämä perhe ei juuri sovi teille, kapteeni Stålsköld, ja minä näkisin kernaimmin, että te niin pian kuin suinkin pääsette pois täältä, sillä huolimatta siitä, että se on porvarillinen, on minulla myöskin muita syitä, joidenka tähden en hyväksy teidän oloanne täällä! Tätä samaa Aake Berg'iä epäillään, eikä ilman syytä, olleen osallisena levottomuuksiin maaliskuussa viime vuonna eikä sellainen pesä, kuin tämä on, ole mikään terveellinen olinpaikka minun palvelijalleni."

"Teidän Majesteettinne! Minulla ei ole ollut vähintäkään aavistusta tästä asiasta", vastasi kapteeni, vaan hän ei uskaltanut esittää mitään muuta isäntäväkensä puolustukseksi, vaikka hän sydämmessään tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä halveksivasta tavasta, jolla kuningatar oli puhunut asunnosta, joka hädän hetkenä niin kesti-ystävällisesti ja hyväntahtoisesti oli aukaissut hänelle ovensa.

"Luultavasti on myöskin se lääkärin hoito, joka teillä täällä on ollut tarjona, ollut sangen puuttuva", jatkoi kuningatar, "ja teidän parantumisenne on sen takia viipynyt. Minä lähetän tänne henkilääkärini Duriez'in ja hänen avullaan toivon pian taas näkeväni teidät palveluksessa".

Kapteeni lensi silmänräpäykseksi tulipunaiseksi. Vaikka hän vastenmielisesti vastusti kuningatarta, katsoi hän kuitenkin itsensä pakoitetuksi kieltämään hänen tarjouksensa. Hän luuli näet varmuudella voivansa päättää, että rehellinen Pentti Esanpoika tulisi kovin pahoilleen, jos henkilääkäri sekaantuisi asiaan, samoin kuin hän huomasi, että suurta vääryyttä tapahtuisi sen kautta Pentti Esanpojalle. Sillä eihän hän voinut katsoa sitä muuksi kuin epäilykseksi hänen taidostaan, eli -- mikä oli vielä pahempi -- kapteenin parantamisen kunnian ryöstöksi? Vähinkin kiitollisuuden tunne saattoi sentähden kapteenin koittamaan estää sellaista, etenkin koska hän oli varmasti vakuutettu, että Pentti Esanpojalla haavoitettujen hoidossa oli paljoa enemmän kokemusta kuin itse Duriez'illä.

"Mitä lääkärin apuun tulee, olen ollut niin onnellinen, ett'ei mitään ole puuttunut", lausui hän. "Minussa ei olisi tänä hetkenä elonkipinääkään, ell'ei suotuisa kohtalo sairasvuoteeni ääreen olisi saattanut milt'ei taitavimman sotalääkärin koko valtakunnassa. Jo Teidän Majesteettinne suuren isän aikana piti koko sotajoukko häntä kunniassa ja häntä katsottiin aivan mainioksi taidossaan ja kaikki ne voitolliset tappelut, joita on taisteltu Teidän Majesteettinne oman hallituksen aikana, antoivat hänelle yhä tilaisuutta täydentämään sitä. Harvoja nimiä on, joita sotajoukon harmaantuneet uroot suuremmalla rakkaudella mainitsisivat, kuin Pentti Esanpojan, sillä se on miehen nimi. Mistään hinnasta en tahtoisi saattaa hänelle sitä nöyryytystä, että hänen, kaikkien ponnistustensa palkinnoksi minun hyväkseni, täytyisi jättää sijaa toiselle. Sentähden, pyydän nöyrimmästi että yhä vast'edeskin saan käyttää ainoastaan hänen neuvojaan, vaikka minä muuten ehdottomasti kunnioitan herra Duriez'in tunnustettua taitoa".

Kuningatar suvaitsi suostua tähän, ei sentähden että hän olisi ollut vakuutettu kapteenin ylistämän Pentti Esanpojan taitavuudesta, vaan joko sentähden, että hän piti kapteenin muita todisteita oikeutettuina, tahi että hän luuli kapteenin suuren luottamuksen Pentti Esanpoikaan vaikuttavan terveellisemmin, kuin henkilääkärin suurempi taito. Vähän sen jälkeen läksi hän kaikessa osoittaen suosiotaan ja jätti kapteenin ajattelemaan syitä tähän ylhäiseen käyntiin.

14 LUKU.

Kapteeni Stålsköld'in terveyden tila tuli päivä päivältä paremmaksi, mutta kuitenkin viipyi myöhään keväällä, ennenkuin hän tunsi itsensä aivan terveeksi, ja vasta toukokuun alussa voi hän alkaa palveluksensa. Muutamia päiviä ennen oli hän käynyt kuningattaren puheilla ja hänen kohtelunsa oli ollut yhtä sydämmellinen kuin ennenkin. Tässä tilaisuudessa oli kuningatar jättänyt hänelle takaisin käsikirjoituksen, josta ennen on puhuttu, ynnä sen ohessa antanut siitä seuraavan sangen kiittävän lausunnon:

"Minä olen tyystin tarkastanut tämän 'kyhäelmän', joksi sitä tahdotte nimittää ja olen sen tehnyt mielihyvällä, sillä sekä esitystapa, että kieli todistavat sellaista taitoa, jota kaikkea vähimmin olisin odottanut tapaavani sotajoukon upseeristossa, koska se Upsalassakin on harvinaista. Kehoitan teitä sentähden, ett'ette kaiva maahan leiviskäänne, vaan että jatkatte tällaisia 'kyhäelmiä' sekä annatte niistä minulle tiedon".

Lausuttuaan tämän ojensi hän kapteenille suljetun kirjeen sekä jatkoi: "Tätä kirjettä, joka sisältää tarkan arvostelun, ette saa aukaista, ennenkuin kotona. Lopuksi onnittelen vielä kerran teitä, everstiluutnantti Stålsköld, että taas olette saaneet terveytenne. Ymmärtänette täst'edes olla paremmin varoillanne vihollisiltanne, jotka salaisesti väijyvät teitä!"

Veitikkamainen hymy kuningattaren huulilla, ojentaessaan kirjettä hänelle, ei jäänyt kapteenilta huomaamatta; ei myöskään se, että kuningatar oli antanut hänelle nimityksen everstiluutnantti. Viimeksi mainittua seikkaa piti hän epähuomiona, vaan sitä vastoin tuo hymysuin hänelle annettu kirje synnytti mitä suurinta uteliaisuutta. Hän riensi kotiin sitä aukaisemaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä, huomatessaan, että se sisälsi -- everstiluutnantin valtakirjan.

Eräänä iltana heinäkuun lopulla tapaamme täten hyvinvoivan everstiluutnanttimme Jakobsson'in luona innokkaassa keskustelussa tämän kanssa. Kuunnelkaamme hetkinen tätä keskustelua.

"Te luotatte siis ehdottomasti tuohon Reeta-neitsyyn?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.

"Sen teen", vastasi Jakobsson. "Ennenkuin hän muutti valtiokamariherran luo on hän kuusi vuotta palvellut minua, ja koko tämän pitkän ajan kuluessa ei hän ole kertaakaan antanut aihetta pienimpäänkään epäluuloon".

"Tarkoitatte siis, että täydellisesti voimme luottaa häneen".

"Voimme sen tehdä arvelematta. Minulla on ollut enemmän kuin tarpeeksi monta todistusta hänen uskollisuudestaan ja tosipuheisuudestaan", lausui Jakobsson.

"Mutta merkillistä on asiain näin ollen, että hän on voinut taipua vakoomaan nykyistä isäntäväkeään", huomautti everstiluutnantti Stålsköld.

"Siitä on meidän kiittäminen onnen tähteämme. Hän on sydämestään mieltynyt emäntäänsä, jonka hän on luullut havaitsevansa onnettomaksi ja koska hän on vakuutettu siitä, että meidän toimemme tarkoittavat paroonittaren parasta, niin on hän horjumattoman uskollinen".

"Tämä on hyvä", sanoi everstiluutnantti Stålsköld. "Vaan minkä laatuisia ovat ne havainnot, jotka hän tähän asti on tehnyt?" Hän huokasi samalla ja hänen kasvonsa osoittivat sitä levottomuutta, jolla hän odotti Jakobsson'in vastausta.

"Valtiokamariherra on erittäin synkkämielinen ja kolkko".

"Sen luulin kyllä, ja olenpa itsekin tehnyt saman havainnon. Ei hän edes hovissa voi salata pahaa, äreätä luonnettaan. Mutta Elvira! Mitenkä on Elviran laita!" huudahti everstiluutnantti ja veri kuohahti hänen poskilleen. "Millä tavalla kohtelee hän häntä? Kentiesi rääkkää hän häntä?"

"Mitä tähän asiaan tulee, ei Reeta voi mitään varmuudella väittää, mutta hän pelkää pahinta".

"Pelkää pahinta! Kuolema ja kirous tuolle konnalle, joka uskaltaa vaivata viattominta luoduista olennoista! Mutta mitä tiedetään tästä?"

"Vapaaherratar on yhtä suruinen ja alakuloinen. Usein kun hän luulee olevansa yksin ja huomaamatta, purskahtaa hän katkeraan itkuun. Muuten hän nähtävästi ponnisteleikse kärsiäkseen kohtaloaan niin levollisesti ja kärsiväisesti kuin suinkin. Kerran kun hän oli yksinään valtiokamariherran kanssa, oli hän päästänyt kimeän tuskan huudon. Reeta, joka pelkäsi, että joku onnettomuus oli tapahtunut, oli rientänyt paikalle, vaan saanut paroonilta ankaran käskyn heti poistua, koska hänen apuansa ei tarvittu, koska vapaaherrattaren huutoon oli ollut syynä ainoastaan äkkinäinen pahoinvointi, joka yhtä pian oli mennyt ohi. Reeta oli kuitenkin ehtinyt huomaamaan, että se nenäliina, johon Elvira peitti kasvonsa, oli verissä. Vapaaherratar oli sen jälkeen muutaman päivän pysynyt huoneissaan, mutta Reeta oli huomannut, että hänen suunsa ja kasvonsa olivat turvoksissa".

"Tuo roisto! Hän on lyönyt häntä! Minä pidän valani, minä kostan! Huomispäivänä täytyy minun vaatia hänet miekkasille, mutta jos hän tuo esiin verukkeita, niin pistän hänet pitemmittä mutkitta kuoliaaksi, aivan niinkuin tehdään konnille, joilla ei ole rohkeutta puolustaida tehdyistä ilkitöistä!" -- Everstiluutnantti oli noussut tuoliltaan ja käveli mielenkiihkossa edestakaisin lattialla. Jakobsson asetti kätensä hillitäkseen häntä hänen hartioilleen ja lausui, "Teidän puheenne, ystäväni, todistaa ainoastaan kiivautta ja katkeraa vihaa, vaan ymmärrystä ja tervettä järkeä turhaan ha'en siitä".

"Jos tekisitte niinkuin nyt puhutte, niin tekisitte itsenne syypääksi murhaan, joka ikuisiksi ajoiksi tahraisi nimenne ja vaakunakilpenne. Parooni tulisi silloin maailman silmissä tulisen, luvattoman rakkautenne uhriksi, te sitä vastaan konnaksi, roistoksi, murhaajaksi. Todistamattoman epäluulon vuoksi, -- olkoonpa, että tämä epäluulo on hyvinkin todennäköinen, -- ei meillä ole oikeutta lähettää lähimmäistämme ijäisyyteen. On sentähden välttämätöntä, että levollisesti odotamme tulevia tapahtumia ja Reetan jatkuvien havaintojen loppupäätöstä. Elviran suosio häntä kohtaan kasvaa päivä päivältä ja hän saavuttaa epäilemättä Elviran täydellisen luottamuksen. Sittenkuin tämä kerran on tapahtunut, saattaa hän selvittää meille monta seikkaa, jotka siihen asti pysyvät salassa, ja senjälkeen saatatte tekin suuremmalla varmuudella ryhtyä hankkeisinne ei murhaa varten, joka syöksisi teidät itsenne kurjuuteen ja loisi varjon siveän Elviran maineesen, vaan hänen todelliseksi suojeluksekseen".

"Te olette oikeassa, Jakobsson", sanoi everstiluutnantti Stålsköld, ja istuutui taas. "Minulla ei pahaksi onneksi ole mitään muuta tekemistä, kuin odotella asioiden kehkeytymistä, ehkä sill'aikaa pelkään pahinta tapahtuvan Elviralle, ja vaikka mieluimmin tahtoisin saattaa asian pikaiseen päätökseen hänen kiusaajansa kanssa. On kauheata ajatella hänen tilaansa, kun ottaa huomioon paroonin ilkeän luonteen!"

"Vaikeata on niidenkin, jotka toivovat teille hyvää, ajatella, että te, ystävä kapteeni -- suokaa anteeksi everstiluutnantti tahdoin sanoa, vaikka tämä nimitys on niin uusi, että se joskus suvaitsee unohtua mielestäni! -- niin että tämä asia, ystävä everstiluutnantti, niin kovasti on koskenut teihin, että se näyttää olevan elämänne varsinainen päämäärä. En tosin tarkoita, että kokonaan unohtaisitte sen, sillä velvollisuutenne on pitää kerran tehty valanne, ja suojella rouva Elviraa, jonka surulliseen kohtaloon te tavallanne olette olleet syypää, mutta arvelen, että teidän mahdollisuuden mukaan pitäisi koettaa unhoittaa ja jonkun äskensyttyneen tähden välkynnästä unhoittaa menneen ajan kolkot muistot".

"En ymmärrä teitä, Jakobsson. Puhukaamme suoraan, sillä arvoituksia selitetään monella tavalla".

"Olkoon niin. Tästä asiasta olen jo aikoja tuuminut puhua kanssanne. Ollessanne Aake Berg'in luona aloin luulla, että sydämmenne haavat kasvaisivat umpeen samalla kuin muutkin haavanne, ja että te tyytyisitte kohtaloonne. Luulin huomaavani, ettei kaunis Elsa ollut teistä arvoton". -- Jakobsson katseli everstiluutnanttia silloin kysyvällä ja läpitunkevalla katseella.

"Ystäväni Jakobsson", vastasi tämä, hiukan punastuen. "Luotan liiaksi teihin, enää salatakseni mitään teiltä. Tunnette myöskin niin tarkoin elämäkertani, että hyvin voitte saada tietää senkin vähän, mitä ette tiedä. Sentähden tahdon myöntää teille, ett'ei sydämmeni ollut likimainkaan kylmä armasta Elsaa kohtaan. Luulenpa myös,^ että hän enemmän kuin kukaan muu voisi saada minut tyytymään kohtalooni, jos -- --"

"Jos hän olisi samalla yhteiskunnallisella asemalla kuin te", -- keskeytti häntä Jakobsson. "Epäilemättä olette tekin ajan tyhmien sääty-ennakkoluulojen vallassa. Alkaen autuaasta kuningas Kustaa Aadolf-vainajasta ja hänen veljestänsä herttuasta, saattaisin luetella vähintäänkin sata kelpomiestä, jotka samoin kuin hekin hylkäsivät elämänsä onnen ja ilon sen kummituksen vuoksi, jota sanotaan sääty-eroitukseksi. Ehkä teen kuitenkin väärin, kun moitin teitä siitä, että tahdotte noudattaa muiden esimerkkiä, sillä halpasäätyinen avioliitto oli kenties esteenä loistaville toiveillenne kerran mahdollisesti päästä valtakunnan korkeimmille kunniasijoille".

Everstiluutnantti oli tyynesti kuunnellut tätä Jakobsson'in katkeraa puhetta, mutta kun tämä vaikeni sanoi hän: "Ystäväni Jakobsson, te olette kokonaan erehtyneet eikä jos-sanalla ole ensinkään sitä merkitystä, jonka sille annatte. Minä en ole tottunut antamaan niin suurta arvoa aateliskilvelleni, että sille uhraisin elämäni onnen. Myös on minulla liian katkera kokemus siitä asiasta, jonka otitte puheeksi, että tieten taiten haluaisin sen toista kertaa uudistuvan. Ei mitkään maailman ennakkoluulot saattaisi estää minua yhdistämästä kohtaloani siihen naiseen, jota rakastaisin, jos minä muutoin koskaan enää voisin tuntea ketään naista kohtaan semmoista rakkautta, joka oikeuttaisi elinkautiseen liittoon, ja sitä epäilen suuresti. Elsa oli ja on minulle rakas hempeänä lapsena, suloisena lohdutuksen enkelinä, ja melkein ylenluonnollisena ilmestyksenä, mutta tunteeni häntä kohtaan ovat aivan toista laatua kuin rakastajan".

"Kuitenkin olette parattuannekin usein käyneet Aake Berg'in luona. Luuletteko voivanne tehdä tätä mahdollisesti häiritsemättä Elsan mielenrauhaa? Hän voisi tulla siihen luuloon, että käyntinne tarkoittaa hänen ihailemistaan".

"Siinä tapauksessa olisi hänellä tavallansa oikein. Sillä vaikka askeleitani on sinne ohjannut kiitollisuus siitä ystävyydestä ja hyvyydestä, jota he minulle ovat osoittaneet, tunnustan mielelläni, että edeskinpäin olen varsin mieltynyt tuon yhtä viisaan kuin kauniinkin tytön puheluun, ja että Aake Berg'in talossa tunnen itseni mieleltäni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi kuin missään muualla. Elsan mielenrauhan häiriytymisen pelkääminen ei ole koskaan johtunut mieleeni, sillä hän on uljain tyttö, minkä koskaan olen tullut tuntemaan. Jos siinä jotakin vaaraa löytyy, niin on se minun puolellani".

Jakobsson'illa oli oma ajatuksensa, mutta kun hän nyt tiesi, mitä tahtoi tietää, niin käänsi hän puheen toisaalle. Vähän sen jälkeen nousi everstiluutnantti Stålsköld ylös jättääksensä hyvästi. Jakobsson sanoi tahtovansa seurata vierastansa tämän asuntoon, osittain vieläkin saadakseen olla hänen seurassansa, osittain kävelläksensä raittiissa ilta-ilmassa.

Kun nuot kaksi miestä olivat kävelleet kappaleen matkaa eteenpäin, seisahtui Jakobsson erään kaksinkertaisen kivirakennuksen portille ja sanoi: "Jos aikanne, ystävä everstiluutnantti, ei ole kovin täpärällä, niin menemme tänne hetkeksi".

"Mikäs tämä on?" kysyi everstiluutnantti Stålsköld.

"Anniskelupaikka, ravintola, miksi sitä sanonenkaan. Oikeastaan on se ylhäisempiä ihmisiä varten kuin minä olen, mutta minä tunnen isännän ja pistäyn aina välistä sisälle maistamaan hänen todellakin oivallisia viinejänsä. Kuningattaren kellari ei ole niin hyvin varustettu kuin hänen. Tämä onkin ainoa paikka Tukholmassa, jossa, jos oikein tahtoo antautua nautintoihin, saapi lasin Tokaj-viiniä".

Everstiluutnantti katseli ympärillensä. "Tässä lähellähän minä pelastin 'sepän' oikeuden rankaisevista käsistä", sanoi hän.

"Sitä suurempi syy on teillä juoda malja hänen onnellisen pelastumisensa muistoksi!" lausui Jakobsson omituisesti hymyilen.

"No olkoon menneeksi, -- se urotyö saattaa ansaita sen!"

Everstiluutnantti Stålsköld'illä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän sepässä oli pelastanut Jakobsson'in. Tosin oli se ollut puheena, kun Jakobsson ensin kantoi häntä Aake Berg'in taloon, mutta hän oli silloin ollut tainnoksissa eikä muistanut mitään ensimmäisestä olostaan siellä. Myöhemmin oli everstiluutnantti kyllä itse kertonut Jakobsson'ille tapauksen, mutta tämä ei ollut katsonut tarkoituksiinsa soveltuvan antaa itseänsä ilmi.

He päättivät siis mennä taloon, ja kuljettuaan jotenkin pimeiden portaiden kautta taloon, tulivat he suureen, komeasti sisustettuun saliin. Paikan isäntä, lyhyenläntä mies, hauskan ja iloisen näköinen, jonka selkä oli tavallista notkeampi, oli siellä vastassa. Siitä omituisesta murteesta, jolla hän puhui, saattoi huomata, ett'ei hän ollut Ruotsista syntyisin,

"Tervetultua, herra Jakobsson, ja teidän komea seuralaisenne myös!" sanoi hän. "Istukaa, istukaa, hyvät herrat! Hyviä uutisia, luullakseni? No, no, kaikki uutiset eivät ole erittäin hyviä tätä nykyä, mutta joka elää, saa olla mukana, käyköön kuinka hyvänsä. Lasi portviiniä ehkä tahi scherryä?"

"Ei isäntä kulta", vastasi Jakobsson. "Tuokaa meille pullo hienointa Tokaj-viiniä, mitä kellarissanne on. Minä ja tämä upseeri juomme maljan, jota ei voi juoda halvemmalla viinillä".

Isäntä ällistyi: "Taas eletään komeasti, kuten näyttää. Tokaj-viiniä ei juoda joka päivä, herra Jakobsson. Mutta hyvää viiniä se on sille, jolla on siihen varaa".

"Enemmän viiniä! Enemmän viiniä!" kaikui samassa viereisestä huoneesta, ja tämä huuto uudistettiin monta kertaa, välistä keskeytyen remuavasta leikistä ja äänekkäistä naurunhohotuksista.

"Siellä on joukko nuoria aatelismiehiä", sanoi isäntä. "Ne herrat ottelevat tulisesti, ja viinillä on hyvä menekki".

"Enemmän viiniä, perhanan isäntä, tahi halkaisemme kallosi!" huudettiin sisältä kiihtyneellä maltittomuudella.

"Kuulkaa, kuulkaa herra Jakobsson, kuinka armolliset herrat ovat malttamattomia! Tokaj-viiniä heti, lähettäkää kellarista noutamaan. Nyt minun täytyy rientää noiden luo". Hän teputti toimeliaana pois, mutta palasi hetken päästä, tuoden pyydetyn Tokaj-viinin.