Chapter 11

Aake Berg ponnistelihe antamaan asialle totisemman merkityksen, vaan kun hän pian huomasi, että se olisi turhaa työtä, tyytyi hän vaimonsa lupaukseen koettaa estää Elsaa ollenkaan sekaantumasta tähän asiaan. Kokonaan tyytyväinen ei Aake Berg kuitenkaan ollut vaimonsa lupaukseen, sillä hänen mielestään olisi pitänyt vakaasti ja varmasti kieltää Elsalta sitä, joka nyt jätettiin hänen oman päätöksensä varalle. Myöskin tiesi hän, ett'ei Pentti Esanpoika hyväksyisi hänen sopimustaan, sillä hän tunsi liian hyvin tuon syvästi juurtuneen epäluulon, joka tällä oli kaikkea kohtaan, jolla oli aatelinen nimi, sekä etenkin nuoria aatelismiehiä kohtaan. Rajaton kunnioitus vaimoansa kohtaan esti häntä enempää koittamasta järkyttää hänen luottamustaan vaimon itsenäisyyteen ja vakavuuteen, ja sydämmessään päätti hän jättää tuon tukalan toimen Pentti Esanpojalle, joka ikänsä ja myöskin sukulaisuutensa vuoksi oli siihen paremmin sopiva.

Puolipäivän aikaan palasi Jakobsson retkeltään kaupungissa. Hän sanoi ilmoittaneensa asian-omaiselle päällystölle kapteenin onnettomuuden sekä myöskin poliisivirastolle tehneensä ilmoituksen tapahtumasta. Täältä oli hän saanut sen tiedon, että henkilö, joka kapteeni Stålsköld'in keralla tavattiin kadulta, oli tunnettu karanneeksi elinkautiseksi vangiksi, joka luullaan astuneen manalan majoihin, omassatunnossaan monta murhaa, joista häntä oli epäilty. Muuten oli niin monta väkivaltaista tekoa tehty sinä yönä ja niin paljon meteliä tapahtunut, ett'ei niistä vielä ollut ehtinyt saapua lähempiä tietoja.

12 LUKU.

Kauvan taistelivat elo ja kuolo ankarasti nuoren kapteenin hengestä ja ainoastaan vaivoin onnistui Pentti Esanpojan taitavuuden, jota voimakkaasti auttoi Jakobsson'in, Aake Berg'in, Amalian ynnä usean muun alttiit ponnistukset ja hellä hoito, masentaa viikatemiehen voima ja saattaa lopullinen voitto elämän ruusuposkiselle enkelille. Sillä välin kun kapteeni Stålsköld virui sairasvuoteella riensi kuningatar Kristiina ja hänen hovinsa huvista huviin milt'ei raivokkaalla innolla.

Pidot, joihin useaan oli yhdistetty Ruotsissa ei siihen asti nähtyjä juhlamenoja, seurasivat pitoja eikä kemuista, joita pidettiin jos jonkinlaisia, tahtonut tulla mitään loppua. Näiden kallisten huvien toimeenpanijana oli osaksi kuningatar itse, osaksi varakkaammat hovipuolueessa, jotka kilpailivat hänen kanssaan tuhlaamisessa. Vanha-aatelisto, Aksel Oxenstjerna etupäässä, vetäytyi pois tästä juhla-tulvasta, täten osoittaen tyytymättömyyttään tuollaiselle ylelliselle hovi-elämälle, joka niin suuresti erosi entisestä. Myös kansa katseli mielipahalla tuollaista ääretöntä tuhlausta, joka soti ei ainoastaan hyvää järjestystä vastaan, vaan etenkin niitä säästäväisyyden lupauksia ja vakuutuksia vastaan, joita kuningatar valtiopäiväin aikana oli antanut säädyille. Nyt huomattiin miten paljon totta näissä lupauksissa oli sekä ett'ei hän edes koettanutkaan pitää niitä ja tyytymättömäin ennaltaan kylläkin tiheät rivit tihenivät. Vaan Kristiinalla ei ollut aikaa totisempiin ajatuksiin, hän näytti kokonaan sieluineen sydämineen heittäyneen huvin jumalattaren helmoihin. Myöskin näytti hän sillä välin unohtaneen kapteeni Stålsköld'iä kohtaan koituvan suosion kuten hänen itsekin, kun eräs tapahtuma sattui, joka taas saattoi kuningattaren ajattelemaan häntä.

Oli tammikuun ensimmäisiä päiviä, siis enemmän kuin kaksi kuukautta kruunauksen jälkeen, kun Kristiina, Jumala tiesi mistä aiheesta, sattui käymään siinä linnan huoneessa, jossa vartioitseva upseeri tavallisesti oli. Sama luutnantti von D----, jonka tuttavuutta jo ennen olemme tehneet, oli sattumalta päivystäjä. Kuningatar tapasi tämän, lukemassa erästä käsikirjoitusta.

"Mikä vielä painamaton, kuolematon neron tuote tuo on, jota tarkastatte, luutnantti von D----?" kysyi Kristiina uteliaisuudella, jota, kuten tiedetään, hänessä oli sangen runsas määrä.

Hämmästyen kuningattaren odottamattomasta siellä käynnistä pani luutnantti käsikirjoituksen syrjään ja vastasi punastuen: "Teidän Majesteettinne! Olen epäilemättä tehnyt hyvin väärin, että osaksi olen lukenut nämät paperit, sillä ne eivät ole minun enkä ole saanut mitään lupaa siltä, joka on käsikirjoituksen omistaja ja luultavasti tekijäkin, tyydyttää uteliaisuuttani".

"Kuka on sitten tekijä, ja miten on kirjoitus hänen tietämättään joutunut teidän käsiinne?"

"Luultavasti on kapteeni Stålsköld, kun hän viimein oli vartioimassa, unohtanut sen tänne, ja sen sisällyksestä päättäen, luulemme häntä tekijäksi. Samana iltana joutui hän salamurha-yrityksen esineeksi ja haavoittui pahasti, jonkatähden hän ei ole voinut noutaa tänne unohtamaansa teosta. Koska se on ollut käsillä täällä, eivät upseerit, jotka ovat hoitaneet hovivartiota, ole pitäneet ryöväämisenä teoksen selailemista joutohetkinä. Tätä itse anastettua oikeutta olen minäkin käyttänyt".

"Kapteeni Stålsköld ... murha-yrityksen esineenä", sanoi Kristiina ja näytti ajattelevan. "Olen muistavinani, että olen jotain kuullut tuosta. Onko siitä pitkäkin aika, kuin tuo tapahtui, luutnantti von D----?"

"Se oli Teidän Majesteettinne kruunauspäivän illalla", vastasi luutnantti.

"Aivan oikein... Olinpa aivan unohtaa sen ... vaan nyt muistan, että kreivi Jaakko Kasimir ilmoitti siitä".

Tämä kreivi Jaakko Kasimir, josta kuningatar puhui, oli suosikin Maunu de la Gardie'n äskettäin henkikaartin everstiksi nimitetty veli.

"Ja mitenkä on haavoitetun kapteenin laita nyt?" jatkoi Kristiina. "Onko teillä mitään tietoa siitä luutnantti von D----?"

"Sen mukaan mitä olen kuullut kerrottavan, on hän vähän paranemaan päin, vaan itse en ole, paha kyllä, ollut häntä katsomassa. Pitemmän ajan lienee hän ollut elon ja kuolon vaiheilla".

Kuningatar muuttui ajattelevan näköiseksi.

"Ja ken", kysyi hän hetken vaiti-olon jälkeen, "on hoitanut häntä? Minun tietääkseni hänellä ei ole ketään omaisia Tukholmassa?"

"Hän kuuluu yhä vielä olevan saman porvarin huoneessa, johon hän haavoitettuna ensin kannettiin".

Kuningatar otti sitten tiedon tämän porvarin nimestä sekä paikasta, jossa hänen talonsa oli. Kun luutnantti von D---- oli antanut hänelle tiedon siitä, lausui Kristiina: "Vaan tullakseni käsikirjoitukseen, mitä koskee sen sisältö?"

"Se näyttää olevan kertoelma sinisen rykmentin urotöistä, ja ne tappelut, joihin tämä rykmentti on ottanut osaa, ovat siinä kerrotut. Muuten olen niin vähän silmäillyt sitä, etten voi sanoa, mitä siinä muuta on".

"Antakaa minun nähdä kyhäelmä", sanoi kuningatar. Luutnantti ojensi sen hänelle.

"Ymmärrättekö latinaa, luutnantti von D----?" kysyi Kristiina, kun hän oli huomannut, että kysymyksessä oleva kyhäelmä oli kirjoitettu tällä kielellä.

"Ainoastaan mitättömän vähän ... muutamia muistelmia kylläkin lyhyestä opinto-ajastani. Myöskin täytyy minun toden mukaan tunnustaa, että minun on ollut sangen vaikea ymmärtää ystäväni, klassillisissa kielissä taitavan kapteenin sydämen purkauksia".

Kristiina istuutui nyt tuolille sekä alkoi aluksi selailla kirjoitusta. Sitten luki hän sivun, luki seuraavan ja näytti erittäin mieltyneen sisältöön. Toisen jalkansa keikahutti hän tuolin käsipuulle, toisen ojensi hän eräälle hänen edessään olevalle tuolille ja tässä, meidän käsityksemme mukaan naiselle sangen vähän sopivassa asemassa, -- johon asemaan kuningatar hienoimmissakin seuroissa asettui, -- jatko hän pitkän ajan lukemistaan.

Luutnantti von D---- oli aivan ääneti, sillä hän ei tahtonut eikä uskaltanut häiritä kuningatarta.

"Totta toisen kerran! Tämähän on oivallista latinaa!" huudahti hän vihdoin ja nousi ylös. -- "Minä otan tämän käsikirjoituksen lupauksella, että ajoissa toimitan sen takaisin oikealle omistajalleen".

Luutnantti von D---- kumarsi merkiksi, ettei hänellä ollut mitään muistuttamista tähän hänen toiveesensa, jonka jälkeen kuningatar jätti huoneen.

Seuraava päivä oli tuorstai. Kahtena viimeksi kuluneena reuhoovana kuukautena eivät tiedemiehet ja oppineet, jotka oleskelivat hovissa ja jotka kuningattarella oli tapana koota ympärilleen joka tuorstai-ilta, olleet kertaakaan koossa. Täksi illaksi olivat he taas kutsutut kokoon ja keskustelu-aineeksi oli määrätty muutamia kreikkalaisen filosofin Plotinuksen teoksista otettuja lauselmia.

Koko auditorio oli jo koossa, kun kuningatar astui sisään. Sydämmellisin ilo ja tyytyväisyys loisti oppineiden kasvoista häntä vastaan, sillä he luulivat että Kristiinan halu tieteellisiin toimiin, joka viime aikoina oli ollut sangen laimea, taas oli herännyt uudistuneella voimaila, sekä että tavallisia viikkokokouksia tästälähin taas säännöllisesti pidettäisiin. Ne olivat alinomaisten pitojen ja huvien kestäessä saaneet jäädä syrjään, jonkatähden he nyt sydämestään iloitsivat saadessaan taas tilaisuuden uudistaa niitä. Myöskin olivat useimmat heistä varustetut väitteillä ja vastaväitteillä, jotka olivat syvä-aatteisempia ja käsittämättömämpiä kuin itse syvä-aatteinen Plotinus. Kuitenkaan eivät he tänä iltana saaneet tilaisuutta loistella näillä ajatustyönsä hedelmillä.

Kun kuningatar oli asettunut paikalleen, aukaisi hän kokouksen seuraavilla sanoilla: "Hyvät herrat! Minua ilahuttaa, että näen teidän näin lukuisasti kokoontuneen tänne, kun taas ryhdymme joksikuksi ajaksi keskeytyneihin toimiimme!"

Oppineet, joiden ilosta loistavat katseet olivat kiinnitettyinä kuningattaren huuliin, nousivat istuimiltaan sekä osoittivat tyytyväisyyttään hänen hyväntahtoisuudestaan syvään kumartaen, jonka jälkeen Kristiina jatkoi: "Ikävällä ajattelen kuitenkin uutta keskeyttämistä näille Minervalle ja Apollolle pyhitetyille kokouksille, sillä aikeeni on lähteä piakkoin matkalle maaseuduille. En voi edeltäpäin tarkasti määrätä, pitkäkö aika kuluu tähän matkaan, jonka pääpaikoiksi tulevat Strängnäs ja Upsala".

Oppineet katselivat toisiinsa ja heidän otsansa synkistyivät tämän Jobin sanoman kuullessaan. Kuitenkin ponnistelivat he osoittamaan iloisuutta, sill'aikaa kuin he mielessään kirosivat kaikkia matkoja, jotka poistivat kuningattaren heidän piiristään.

"Minulla olisi mieluista kuulla teidän arvostelunne ylevästä Plotinuksesta", jatkoi Kristiina, olematta huomaavinaan hämmästystä, jonka ilmoitus hänen aiotusta matkastaan oli tuottanut, "vaan minä olen sattumalta saanut käsiini tämän latinaisen käsikirjoituksen sekä huomaan esitystavan sekä kielen siinä niin oivallisiksi, että katson ansaitsevan vaivan, että se, kun on julkiluettu, tulee teidän lähemmän tarkastuksenne alaiseksi. Saapa nähdä, tokko teidän arvostelunne tulevat niiden mielipiteiden mukaisiksi, jotka minä olen saanut, luettuani tämän. Muuten myönnän kernaasti, että ajan täpäryyden vuoksi niin kiireesti olen lukenut kirjan, että kylläinen arvostelu tuskin on ollut mahdollinen ja kentiesi ilmaisemalta arvostelultani puuttuu päteviä perusteita".

Joku läsnä-olijoista kysyi tekijää.

"Tekijä", vastasi Kristiina, "haluaa pysyä tuntemattomana ja minä olen luvannut tarkoin säilyttää hänen tuntemattomuutensa. Ainoastaan sen voin ilmoittaa, että hän vielä on sangen nuori ja että tämä teos on hänen ensimmäisiä kokeitansa".

Hän ojensi sen jälkeen käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu sangen siistillä ja selvällä käsi-alalla, saksalaiselle Meibom'ille ja kehoitti häntä lukemaan julki sen. Tämä totteli heti kehoitusta ja suoritti kuningattaren osottaman luottamuksen erittäin ansiokkaasti, sillä hänen lausuntonsa oli aistikas ja hän osasi mainiosti sovittaa äänen painon sisältöön. Kaikki kuuntelivatkin tarkasti ja teeskentelemättömällä hartaudella esitelmää. Kyhäelmä, joka lyhyesti kosketti melkein kaikkia 30-vuotisen sodan sotatapahtumia, oli erinomainen niin hyvin sujuvan esitystapansa, kuin kauniin ja sointuvan kielensä puolelta. Etenkin olivat tekijän ajatukset kohonneet korkealle ja kielessä miellyttävä sointu niissä paikoin, niissä sinisen rykmentin ja suomalaisten joukkojen urotöitä kerrottiin, jonkatähden näytti siltä, kuin koko kyhäelmä olisi kirjoitettu ainoastaan näiden ylistämiseksi. Vaan myöskin kuningattaren henkilö mainittiin siellä täällä ja aina tavalla, joka selvään todisti tekijän korkeita ajatuksia hänestä ja hänen innokasta ihailuaan. Milloin nimitettiin häntä "kirkkaasti loistavaksi Pohjantähdeksi", milloin "Pohjan ennustavaksi Minervaksi", milloin "Ruotsin nuoreksi kuningattareksi, jumalaiseksi Kristiinaksi", milloin "suuren kuninkaan nerokkaaksi tyttäreksi". Banér'ia, Torstenson'ia ja muita ruotsalaisten päällikköjä sanottiin "Hänen Majesteettinsa, kuningatar Kristiinan sota-eversteiksi;" eräässä paikassa oli "ruotsalainen sotajoukko, nuoren hallitsijattarensa ja isänmaan rakkauden innostamana", toisessa, "rykmentti, jota elähytti hartain uskollisuus nuorta ruhtinatarta kohtaan, jonka nimeä silloin jo maineen siivet kuljettivat ympäri maailman", j.n.e.

Kun lukeminen, jota kesti kaksi runsasta tuntia, vihdoin oli lopussa, pyysi kuningatar läsnäolijoita antamaan lausuntonsa kyhäelmän kelvollisuudesta ja arvosta. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että kieli todisti hyvää koulua ja klassillisen kirjallisuuden tarkkaa tuntemista; myöskin ylistettiin esitystavan keveyttä ja sujuvuutta.

"Sellaista latinaa ei Lactantiuksenkaan olisi tarvinnut hävetä!" lausui Meibom, joka viimeksi antoi lausuntonsa.

Tähän yksimieliseen kiitokseen, jolla kirjoitus täten otettiin vastaan, oli syynä etupäässä sen oma kelvollisuus, vaan myöskin ja kentiesi yhtäpaljon oppineiden herrojen vakuutus siitä, että Kristiina halusi saada puoltavaa arvostelua siitä, kuten hän itse jo oli antanut sellaisen.

Olipa niitäkin, jotka pitivät luultavana, että hän itse ja tuo "tuntematon tekijä" olivat sama henkilö. Tosin näytti itse aine vieraalta ja olevan hänen ajatus- ja arvostelu-piirinsä ulkopuolella, vaan niin paljon luottivat he hänen kaikkia käsittävään neroonsa, että he luulivat hänen, kun hän siihen kerran oli ryhtynyt, voineen käytellä myöskin sellaista ainetta, kuin kysymyksessä oleva. Ja kentiesi oli hän juuri valinnut sellaisen aineen, voidakseen sen kautta vaan paremmin salata itsensä ja tehdä teeskennellyn tekijän otaksumisen sitä todenmukaisemmaksi.

13 LUKU.

Seuraavana päivänä, kun vuoden ajan mukaan aikainen hämärä jo alkoi levittää vaippaansa Svean pääkaupungin yli, ilmoitti kuningatar virkaa tekevälle kamariherralle, että hän aikoi lähteä ajelemaan. Kun kamariherra oli lähdön aikeessa antaakseen käskyn tallipalvelijoille panemaan kuntoon valjaat, lausui kuningatar hänelle. "Vielä sananen, herra! Haluan saada suljetut vaunut, ja sitä paitsi yksinkertaiset, ilman mitään koristuksia, sillä minä tahdon kulkea tuntemattomana... Ei siis mitään koruja ja ainoastaan yksi palvelija".

Kamariherra poistui ja kun hän hetken päästä palasi, selitti hän, että kaikki oli valmis kuningattaren käskyn mukaan.

"Tahtooko Hänen Majesteettinsa käskeä ketään seuraamaan?" kysyi hän senjälkeen.

"En. Minä matkustan yksin", kuului vastaus.

Kuningatar Kristiinalla ei ollut tapana tuhlata aikaansa vaatetuksella, vaikka oli kysymys tanssiaisistakin, kului harvoin neljännes tuntia enemmän hänen vaatetukseensa. Nyt oli hän muutamassa silmänräpäyksessä valmis, jonka jälkeen hän riensi vaunuihin. Ennenkuin vaunujen ovi suljettiin hänen jälkeensä, ilmoitti hän ajajalle matkansa päämäärän ja sitten mentiin täyttä ravia, sillä Kristiina rakasti kovaa kulkua.

Jos tähän aikaan käymme katsomassa haavoitettua kapteenia, niin tapaamme hänet sen verran parempana, että hän selkä nojaten muutamia tyynyjä vasten, istuu pystyssä sängyssä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen laihat ja kuihtuneet ja vasempi käsi riippuu siteessä kaulassa. Sattumaisilta on hän yksin huoneessa, hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut ja hänen ajatuksensa näyttävät lähteneen mielikuvituksen äärettömille harharetkille.

Ovi aukenee ja olento, suloinen kuin enkeli, astuu huoneesen. Hänet nähdessään nostaa kapteeni päänsä, hänen katseensa valkenee ja tyytyväisyyden hymy laskeuu hänen huulilleen.

"Mitenkä on laitanne, herra kapteeni?" kysyi huoneesen astuja äänellä -- niin viehättävällä ja sointuvalla, kuin unissa kuultu taivahinen laulu.

"Oi, paras Elsani", vastaa kapteeni, "minä tunnen itseni päivä päivältä terveemmäksi ja jos paraneminen sujuu samalla tapaa, niin tulen pian raittiiksi kuin terveys itse. Vaan minä olen jo odotellut teitä ja pelkäsin jo ett'ette ensinkään tulisi. Mutta kentiesi aika ei ole kulunut niin pitkälle, kuin odotukseni on ollut pitkä".

"Tein kyllä pahasti, että viivyin niin kauan, mutta Amalia on aina sanonut, etten minä kelpaa mihinkään taloudessa, ja minä tahdoin välttämättömästi laittaa lientä, jonka olen määrännyt teille illalliseksi. Saapa nähdä, kelpaako se mihinkään".

"Noh, se maistuu varmaankin erinomaisen hyvältä, ja minä pelkään, että nautin sitä enemmän, kuin rehellisen enonne vaatimukset myöntävät".

"Niin ette saa sanoa, sillä minä puolestani pelkään, että todellisuus osoittaa päin vastoin. Vaan nyt jatkan lukemista, missä eilen keskeytimme." Hän istuutui pöydän ääreen sekä aukaisi erään sillä olevan kirjan, jota hän alkoi lukea. Se oli eräs Ciceron siveyttä koskeva kirjoitus. Kapteeni Stålsköld kuunteli hartaasti ja hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt ihanan lukijan nuorellisiin kasvoihin. Ja mitä kauemmin hän katsoi häneen, näyttivät tytön kasvot yhä enemmän kirkastuneilta, hänen hopean heleän äänensä väreillä oli hänestä taivainen sointu, hän tunsi sanomattoman rauhan lehahduksen koko olennossaan, tokko se tapahtui niiden lohdullisten sanojen johdosta, jotka soivat hänen korviinsa vaiko hänen paljaasta läsnä olostaan, sitä hän ei tiennyt, mutta hän alkoi luulla ettei tyttö ollut mikään kuolevainen ihminen vaan hänen luokseen lähetetty lohdutuksen hengetär. Tästä hereillään olevan uinailevan suloisesta tilasta tuli hän todellisuuden täydelliseen itsetuntoon vasta kun Elsa lopetti lukemisensa ja lausui:

"Nyt on jo niin hämärä huoneessa, ett'en näe enää. Meidän täytyy sentähden lopettaa tänään. Sitä paitsi saapunee eno Pentti hetimmiten. Hyväntahtoinen Pentti-eno! En koskaan luullut, että minulla olisi mitään hyötyä latinan kielestä, kun hän melkein vastoin tahtoani pakoitti minua oppimaan sitä. Vaan nyt huomaan, että enolla kuitenkin on oikein sanoessaan, että kaikki oppi, näyttäköön se ensi katseessa miten hyödyttömältä tahansa, kuitenkin toden teossa on ihmisille suurimmaksi hyödyksi, sillä ilman tätä taitoa en olisi voinut lyhentää teidän pitkiä iltapäiviänne".

"Ja ilman tätä taitoa, Elsa, ette olisi oppineet tuntemaan, mitä muinais-ajan jalot viisaat ovat ajatelleet ja sanoneet ja kaikki heidän oivalliset, sielua jalostuttavat oppinsa olisivat menneet hukkaan teiltä! Se että olette saattanut minulle mitä suloisimpia hetkiä, on verrattain pieni voitto sitä voittoa vastaan, jonka teidän oma sielunne on saanut tästä taidostanne".

Pentti Esanpoika saapui samassa. Kun hän näki vielä sulkemattoman kirjan Elsan edessä, lausui hän: "Luulenpa varmaan, että olet taas ollut vahingoittamassa silmiäsi lukemalla hämärässä! Neuvoista ja varoituksista et pidä lukua, ja minä katson sinun tekeväsi syypääksi itsesi liian varhaiseen kuolemaan!"

"Siitä on jo pitkät ajat, kun lakkasin lukemasta", vastasi Elsa hymyillen ja astui esiin tavan mukaan antaakseen hyvän enon suudella itseään otsaan, "ja eno tekee itsensä syypääksi väärään varoitukseen. Minä koetan kyllä kaikilla tavoin seurata enon neuvoja ja varoituksia!"

"Onko laita niin, herra kapteeni? Mutta onhan totta, ette kelpaa antamaan tässä mitään arvostelua, sillä teidän velvollisuutenne olisi ollut pitää huolta, ettei hän turmele silmiänsä, mutta sen olitte unohtaneet. Kuitenkin -- olinhan unhottamaisillani kysyä, miten voitte tänään?"

Kapteeni vakuutti, että hän voi paremmin kuin edellisinä päivinä.

"Hyvä!" vastasi Pentti Esanpoika. "Jos tunnette itsenne vielä paremmaksi huomenna, niin saatte ylihuomenna luvan lähteä kävelylle -- aluksi tietysti vaan huoneessa. Minun laskujeni mukaan pitäisi täst-edes paraneminen käyvän sangen nopeasti. Rohkeutta sentähden vaan, kapteeni hyvä! -- Kuukauden päästä tai sillä vaiheella voinette kestää taivaan tuulien puhallusta."

Kapteeni Stålsköld'in oli onnistunut kääntämään Pentti Esanpojan mielen eduksensa ja siihen määrään, että tämä ei nyt enää ensinkään ollut pahoillaan siitä, että Elsa seurusteli kapteenin kanssa ja osaksi keskustelulla koetti lyhentää hänen aikaansa. Kuitenkin oli ollut kovalla, ennenkuin Pentti Esanpoika oli antanut luvan Elsalle vähimmälläkään tavalla ottaa osaa sairaan hoitoon, tai edes astua siihen huoneesen, jossa sairas kapteeni makasi. Vaan löytyi eräs asianhaara, joka matkaansaatti muutoksen hyväntahtoisen enon mielipiteessä, ja tämä kävi seuraavalla tavalla. Pentti Esanpoika oli hartaasti tutkinut klassillisia teoksia ja ihaili niitä erittäin. Latinan taito oli hänestä sama, kuin täydesti tyydyttävän inhimillisen sivistyksen omaaminen, näiden kielten taitamattomuus oli hänestä sama kuin kaiken inhimillisen sivistyksen perustusten puute. Itse oli hänen tapansa välisti, kun hän oikein oli innossaan, sekoittaa puheesensa latinaisia sanoja, vieläpä kokonaisia lauseita ja värssyjä latinalaisten runoilijain teoksista. Tätä hän oli usein tehnyt kapteeni Stålsköld'in sairaanhuoneessa, mutta hänen parattua sen verran että jaksoi puhua tapahtui tuon tuostakin, että hän vastasi Pentti Esanpojan latinaisiin puheisin samalla kielellä, usein saman kirjailijan lauseilla, jolta tämä juuri oli näitä lainannut, ja aina varsin osaavasti. Pentti Esanpoika tuli tästä erittäin hyvälle päälle ja koki saada selville, mitenkä kapteenin latinan kielen taidon laita oikeastaan oli. Kun oli saanut tietää asian todellisen kannan nousi kapteeni melkoisen askeleen hänen suosiossaan. Joka virheettömästi ja sujuvasti käytti latinan kieltä puheessa ja kirjoituksessa, ei mitenkään saattanut olla mikään veitikka! Päin vastoin voi sellaiseen henkilöön täydellisesti luottaa! Tämän jälestä ei Pentti Esanpojalla ollut mitään muistutuksia sitä vastaan, että Elsa tekisi tuttavuutta kapteenin kanssa, ja hän olisi katsonut vieläpä kuolemansynniksi kieltää Elsaa kapteenin huviksi lukemasta ääneen niitä Ciceron kirjoituksia joista tämä enimmän piti. Tässä esiytyi Pentti Esanpojan puolelta myöskin vähän turhamaisuutta. Hän näet tahtoi että kapteeni oppisi ymmärtämään ja panemaan arvoa sille edistykselle latinan kielen taidossa, jonka Elsa hänen johdollaan oli saavuttanut. Eikä kapteenikaan puolestaan ollut kehumatta oppilasta yhtä vähän kuin opettajaakaan! Että hän tämän kautta oli päässyt viimemainitun erinomaiseen suosioon, ymmärsi hän hyvin, mutta sitä vastoin ei hän koskaan ollut huomannut, että hänen taikka kenenkään muun kiitoslauseet olisivat tehneet Elsaan minkäänmoista vaikutusta. Tämä vastaanotti näitä kohtuullisina kiitoksen osoituksina, milloin katsoi sitä ansainneensa; milloin taas hänen mielestään kiitoksen sijaa ei ollut, sanoi hän aristelelematta ja suoraan, että kiitoslauseet olivat pelkkää imartelua. Kuitenkin on meidän myöntäminen että kapteeni piti niitä hetkiä, jotka Elsa vietti hänen seurassaan, mitä hupaisimpina, ja että hän heti aamulla alkoi ikävöidä sitä aikaa, jolloin Elsa tavallisesti alotti luentonsa. Elsa oli niitä onnellisia henkilöitä, jotka kaikkialla, missä lienevätkin, levittivät iloa ja hupaisuutta ympärilleen, eikä kapteeni ollut ainoa, johon hänen läheisyytensä teki tämän vaikutuksen.

"Kuukausi on pitkä aika", vastasi kapteeni Stålsköld Pentti Esanpojan vakuutuksiin pikaisesta paranemisesta, "olletikin jos laskee sen niihin kuukausiin, joiden kuluessa jo olen tämän vieraanvaraisen huoneen rasituksena ollut, teille kaikille suureksi vaivaksi! Myöskin lisääntyy minun jo suureksi noussut kiitollisuuden velkani -- -"

"Vaivasta ja kiitollisuudesta olemme nyt puhumatta!" keskeytti Pentti Esanpoika. "Niinpä nyt kuitenkin on laita, että me ihmiset niillä pienillä palveluksilla, joita toisillemme teemme, emme milloinkaan saata tehdä niin paljon hyvää kuin pitäisi. Ei missään tapauksessa tule liikoja tehdyksi, josta ansaitsisimme kiitollisuutta. Siitä puhuu jo tuo jumalallinen Cicerokin teoksessaan: de officiis. Mitä pidätte siitä teoksesta, kapteeni Stålsköld?"