Chapter 10

"No, no, älä nyt toden teolla vihastu. En tosin tarkoittanut mitään pahaa, mutta pitäisihän sinun itsesikin tunnustaa, ett'ei sinulla juuri ole jalopeuran rohkeutta ja että varomattomasti lentävä pääskynen voipi saada sinun sydämmesi vapisemaan. Kun näin puhun, pitää sinun tarkoin huomata, että poikkeuksena pidän erinomaisen urotyösi tuona muistettavana iltana. Vahinko vaan, että niin kehnosti vetäydyit pois loppunäytöksestä".

"En ole mikään uhkarohkea uskalikko niinkuin sinä, mutta muuten on minulla rohkeutta kylläksi niin paljon kuin tarvitsenkin!" vastasi Pertti Månsson jyrkästi.

"Sinä olet hyvin itsekäs", jatkoi Jakobsson leikillisesti, "sillä et ajattele, ett'ei siinä ole kylläksi, jos on rohkeutta kyllin omiksi tarpeiksi, vaan sitä täytyy olla vähän yli tarpeenkin lähimmäisensä varalta".

"Mitäs tämä!" huudahti Pertti Månsson samalla ja peräytyi muutamia askeleita taaksepäin.

"Tässä on meillä heti todistus siitä, että kaikki, mitä sinusta olen sanonut, on aivan totta!" sanoi Jakobsson. "Mikä mielikuvituksesi hirmukuva taaskin sai sinut hypähtämään pelosta? Tahi millä tavoin huomasit turvallisuutesi joutuneen vaaraan? Tuleppas nyt! En ai'o odotella kummitusjuttujesi loppupäätöstä".

"Älä laske leikkiä, vaan katso eteesi, niin näet astuskelevasi veressä ja murhatun ihmisen olevan pitkällään kadulla".

Nämät sanat kuultuaan säikähti Jakobsson vuorostaan. Hän kiiruhti tarkastamaan asian laitaa ja huomasi sen yhtäpitäväksi Pertti Månsson'in sanojen kanssa.

"Piru vieköön! kun ei sallimus vähää aikaisemmin tuonut meitä tänne estämään sitä väkivaltaista tekoa, joka täällä on tapahtunut. Olen vakuutettu siitä, että äsken kuulin juuri pakenevien murhaajien askeleet. Saattaapa rosvot askeleistaankin tuntea, -- semmoiset ihmiset, joiden rinnassa on rauhallinen omatunto, eivät polje niinkuin he. Tuo onneton näyttää kuuluvan työväen luokkaan, eivätkä hänen vaatteensa ole kudotut tämänvuotisesta sadosta. Mitä pirua he ovat tahtoneet sellaiselta köyhäparalta. Ja ankaran iskun on mies saanut. Alaleuka on eroitettu kokonaan kaikesta yhteydestä muiden kasvojen osien kanssa, ja ase on sitä paitsi tunkeutunut kaulaan. Luultavasti on henkikurkku poikkileikattu. Kaikissa tapauksissa on se onni onnettomuudessa: en luule hänen kauvan tarvinneen kitua kuolontuskissa."

Sill'aikaa kuin Jakobsson puuhaili murhatun tutkimisessa, oli Pertti Månsson'kin lähestynyt ja kuunteli vaiti äsken kerrottua yksinpuhetta. Mutta nyt astui hän sattumalta muutamia askeleita syrjään ja hänen jalkansa pohjastui erääsen esineesen, joka lähemmin katsottua peljästytti häntä niin kovasti, että hän päästi kovan kauhun-huudahduksen.

"Mikä taas on?" kysyi Jakobsson.

"Vielä toinenkin" mutisi Pertti Månsson ja hänen hampaansa kalisivat.

"Mitä sanot? Murhattuko?"

"Niin. Ja tämä, joka makaa seinän vieressä, on upseeri. Oi Jumala, miten hirveät ajat."

"Upseeri! Sitten rupean ymmärtämään, -- ehkä on tämä ilkiö yksi murhaajista, joka on saanut surmansa, ja tuo upseeri on oikea uhri. Katsokaammepa."

Nämät sanat lausuttuansa lähestyi Jakobsson toista kaatuneista ja kumartui hänen puoleensa.

"Miekkaa pitää hän vielä suonenvedontapaisesti kädessään. Aavistukseni toteentuu. Varmaankin juuri tämä verinen miekka on niin pahoin haavoittanut tuon roiston leuvan. Huu, sitä verenjuoksua! Tässä lienee haavoja niin monta, että ne olisivat saattaneet tappaa härän. Mutta, oi taivaallinen Isä! Jos ei löydy kahta vartaloltaan ja näöltään aivan yhdennäköistä henkilöä, niin on tämä nuori mies pelastajani. Tule auttamaan minua, Pertti Månsson, pyyhkimään verta hänen kasvoiltansa."

Pertti Månsson kiiruhti noudattamaan Jakobsson'in kehoitusta.

"Se ei saata olla hän. Tämä upseeri on henkikaartin univormussa, ja sinun pelastajasi pitäisi, puheesi mukaan, kuuluman siniseen rykmenttiin!" muistutti Pertti Månsson.

"Sitä varmempi! Sitä varmempi!" huudahti Jakobsson, ja uskaliaan miehen ääni vapisi tuskasta ja liikutuksesta. "Oi sinä nuori, jalo sankari! Miks'en tullut ajoissa pelastamaan sinua, tahi kuolemaan edestäsi!" Hän painoi huulensa kapteenin kasvoille ja suuria kyyneleitä vieri pitkin hänen kasvojansa.

"Mitä sekavaa puhetta tuo on, saattaako sama henkilö kuulua kahteen eri rykmenttiin? Vai oliko hän, sinua auttaissaan, valhepuvussa?" kysyi Pertti Månsson.

"Hän ei ollut valhepuvussa, mutta olen kuullut, että hän sittemmin on muutettu kaartiin. Mitkähän paatuneet konnat ovat uskaltaneet vuodattaa tätä nuorta, jaloa verta! Vannon kostavani heille vaikka täytyisikin hakea heitä hornan syvimmästä pimeydestä! Se on ainoa tapa, jolla nyt saatan näyttää kiitollisuuttani kaatunutta kohtaan".

"Hän ei ole vielä kuollut. Tunnen valtasuonen tykyttävän, vaikkapa heikosti", sanoi Pertti Månsson.

Hiljainen huokaus pääsi silloin kapteenin huulilta.

Jakobsson kiljahti ilosta.

"Jouduppa Pertti Månsson. Juokse edeltä Aake Berg'in luokse ja ilmoita heille asiasta", sanoi hän hätäillen. "Portti pitää pidettämän auki, niin että minä viivyttelemättä pääsen sisään, huone ja vuode on laitettava kuntoon ja Pentti Esanpojan pitää pysyä saapuvilla! Kunhan ei vaan tuo oiva Pentti Esanpoika olisi lähtenyt pois!"

Pertti Månsson ei ollut odottanut tämän puheen loppua, vaan heti lähtenyt päättävällä kiireellä liikkeelle.

Jakobsson nosti varovasti kapteenin jättiläis-olalleen ja käänsi kulkunsa samaan suuntaan, josta oli tullut, koettaen tehdä käyntinsä niin keveäksi ja tasaiseksi kuin mahdollista. Aake Berg'in talon portin tapasi hän avoinna, ja pihalla tuli tämä häntä vastaan, Pertti Månsson'in, Pentti Esanpojan sekä muutamien muiden "P.C.G. seuran" jäsenten keralla.

"Onko kaikki kunnossa? kysyi Jakobsson.

"On, alakerran viheriä kamari. Se on Elsan huone, mutta hän saa sill'aikaa tyytyä johonkin muuhun", vastasi Aake Berg ja lisäsi: "Seuratkaa minua. Minä käyn edellä tietä näyttämässä".

He lähtivät liikkeelle. Portailla tapasivat he portinvartijan lyhty kädessä, ja sen valossa menivät he porstuan, sekä toisenkin etuhuoneen läpi pienempään, kahden kynttilän valaisemaan huoneesen, jonka seinät olivat sivellyt viheriällä öljymaalilla.

Tänne laski Jakobsson taakkansa ja Pentti Esanpoika astui tutkimaan ja sitomaan haavoja, ja tämän toimen kestäessä piti hän seuraavan yksinpuheen, jota läsnä-olevat jännitetyllä tarkkuudella kuuntelivat: "Alan päästä, sillä ihmisessä on pää kuitenkin pää-asia. Siinä oleva haava ei ole juuri vaarallinen, vaikka se on ollut vähällä halkaista aivot, mutta hyvä kallo kestää kovankin lyönnin. Se, joka on antanut tämän muuten kelpo iskun, on käyttänyt ryhmysauvaa tahi muuta semmoista lyömä-asetta. Se saa jäädä toistaiseksi."

Tässä pysähtyi Pentti Esanpoika hiukan, aukaisten kapteenin takin katsoakseen, miten kapteenin rinnassa olevan haavan laita oli, josta verta kovasti vuoti.

"Tämä on pahempi! Tämä on pahempi", jatkoi hän sitten. "Sydän kyllä vielä sykkii, vaan varsin heikosti. Saanut vuotaa liian kauvan. Mutta jos ase on tunkeutunut keuhkokalvoon, niin sammuu pian vähäinenkin jälellä oleva hengen kipinä. Pidäppäs näitä siteitä hetkinen, Jakobsson".

Pentti Esanpoika otti esiin pienen pullon taskustansa, tiputti vähän sen sisällöstä ammoittavaan haavaan ja sitoi sen sitten semmoisella nopeudella ja taitavuudella, joka todisti täydellistä mestarillisuutta välskärin ammatissa.

"Jos olisi ollut kysymyksessä luodin ulos-ottaminen tämmöisestä haavasta, en olisi tahtonut antaa kuutta killinkiäkään siitä elonkipinästä, joka tässä nuoressa miehessä on! Mutta auttakaa minua riisumassa vaatteita, niin saamme nähdä, mitä sitten on tehtävä. Mutta varovasti, varovasti!"

Kun tämä oli tehty, rupesi Pentti Esanpoika pitämään huolta niistä haavoista, joita kapteenilla oli vasemmassa kädessä.

"Hänellä täytyy olla voimia kahden edestä, jos hän kestää kaiken tämän! Vahvimmat sotamiehet, jotka milloinkaan vuosivat verta Saksanmaalla, sortuivat vähemmästäkin. Mikähän hiton ase se on saattanut olla, joka on tehnyt nämät haavat käteen. Kalpa ei se ole saattanut olla".

Kun nämät ja vielä kapteenin oikeassa olkapäässä oleva pienempi haava oli sidottu, tuli viimein hänen päänsä vuoro saada hoitoa.

Senjälkeen otti Pentti Esanpoika esiin toisen pienen pullon, jota hän myöskin mahdollisesti sattuvien tarpeiden varalta aina piti mukanansa, sekoitti vähän pullossa olevata nestettä lusikalliseen vettä ja pani sitten lusikan kapteenin huulille. Vaivoin ja ainoastaan siten, että kapteeni nostettiin istuma-asemaan, onnistui Pentti Esanpojan saada tämä nielemään tuon lepoa tuottavan juoman.

"Nostakaamme nyt hänet sänkyyn", sanoi Pentti Esanpoika. "Ja joll'ei Jumala auta, niin ei ihmistaito saata tässä enää mitään tehdä!"

Jakobsson katseli liikutettuna kalvennutta nuorta sotilasta, kun tämä makasi silmät ummessa, enemmän kuolleen kuin elävän näköisenä.

"Kuinka on, tohtori? Onko teillä mitään toivoa hänen paranemisestaan?" kysyi hän.

"Siitä en voi sanoa mitään varmaan, ja Herramme ainoastaan tietää päätöksen! Mutta kyllä kallistuu vaakalautanen enemmän kuolon kuin elon puolelle. Sen kaikki tuskat voivuttavan juoman, jota hänelle annoin, pitäisi laskuni mukaan antaa hänelle lepoa huomis-aamuun saakka. Saa nähdä, miltä näyttää hänen herätessään. Te saatatte lähteä pois. Minä jään kaikissa tapauksissa yöksi tänne, sillä ei voi arvata mitä mahdollisesti tapahtuu, ja tarve saattanee minä hetkenä hyvänsä vaatia läsnä-oloani".

"Hän on pelastanut henkeni, tahi oikeammin tehnyt sitä enemmänkin, sillä hän on pelastanut minut häpeällisestä kuolemasta", sanoi Jakobsson. "Minun velvollisuuteni on siis etupäässä valvoa hänen vuoteensa ääressä. Minä jään luoksenne, Pentti Esanpoika".

"Hyvä", vastasi tämä. "muut lähtekööt pois, sillä vaiti-olo ja hiljaisuus ovat tässä kohden yhtä tärkeitä seikkoja kuin siteet ja lääkkeetkin".

Tämä Pentti Esanpoika, jota Jakobsson nimitti tohtoriksi, oli viidenkymmenen vuotias mies, mutta näytti hyvin kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen iloisissa, suopeissa kasvoissaan oli pysynyt jonkunlainen nuorekas juonne, ja veitikkamainen hymy, joka todisti erittäin onnellista luonnetta, kuvautui hänen huulillansa. Hänellä oli semmoinen kadehdittava luonne, johon elo turhaan vuodattaa katkeruutensa; kaikesta inhimillisestä kurjuudesta huolimatta on heillä raitis lapsensydän ja suuttumaton leikillinen iloisuus vanhuuden viimeisiin päiviin.

Ensi katsannolta voisi luulla, ett'eivät nämät ihmiset koskaan ole saaneet kokea elämän suruja ja vastuksia, sekä että pettyneiden toiveiden kiirastuli olisi heille kokonaan tuntematonta, vaan asianlaidan ei aina tarvitse olla sen, vaan on useinkin aivan päinvastoin. Usein huomaa, että juuri sellaiset henkilöt ovat olleet katkerimpien kärsimysten alaisia, vaan heissä oleva synnynnäinen mietiskely kaikkien kappalten katoovaisuudesta ja ihmisellisten otaksumisien pettäväisyydestä on murtanut näiden kärsimysten murhaavan kärjen ja pelastanut heidän iloisuutensa kaikista myrskyistä. Tämä oli myöskin Pentti Esanpojan laita, sillä hän, jos jokin, oli kovien koetuksien lapsi. Elinkeinoltaan kuului hän välskärien ammattiin, vaan kutsuttiin tavallisesti tohtori Pentti Esanpojaksi. Hän ei ollutkaan tavallinen välskäri, sillä hän oli nauttinut opetusta yliopistossa, vaikka varain puute ja häpeällisesti petetyksi tullut nuoruuden rakkaus olivat liian aikaiseen katkaisseet tämän opin tien. Kolmen kymmenen vuotisessa sodassa oli hän seurannut sotajoukkoa ja oli saavuttanut suurta ansiota haavoitettujen hoidossa. Tämän kertomuksen aikaan oleskeli hän Tukholmassa, ja alhainen väestö rakasti häntä suuresti, sillä hän oli alati lääkäritaidollaan avullinen niille, jotka sitä ilmaiseksi tarvitsivat. Kansansa hartaana suuruuden ihailijana oli hän yhtynyt tyytymättömien joukkoon, kun hän huomasi vaarallisen käänteen, jonka valtakunnan sisä-asiat alkoivat saada kuningatar Kristiinan hallitessa. Muuten oli hän vanha nuorimies sekä oli sukulaisuus-suhteissa Aake Berg'iin.

Kun hän oli jäänyt kahdenkesken huoneesen Jakobsson'in kanssa, katseli hän sitä järjestystä, joka vallitsi huoneessa, ja hän havaitsi mielihyvällä sen erinomaisen aistin, jolla jokainen kappale oli asetettu juuri siihen paikkaan, mihinkä se parhaiten sopi. Jokainen vähinkin sivuseikka kertoi kylläksi kaunopuheisesti naiskäden hoidosta. Vähän väliä loi Pentti Esanpoika silmäyksen Jakobsson'iin, nähdäkseen eikö tämäkin tullut samoihin huomioihin, vaan tämän ajatukset olivat kääntyneet aivan toiseen suuntaan, sillä hän ajatteli parasta keinoa päästä salamurhaajien jälille, ja koetti saada selville mahdollista syytä heidän hyökkäykseensä kapteenin kimppuun.

Äkkiä avattiin silloin ovi, jonka kautta kamari oli yhteydessä sisempien huoneiden kanssa, ja harvinaisen kaunis nais-vartalo näyttäytyi kynnyksellä.

Se oli nuori kuudentoista, korkeintaan seitsemäntoista vuotias tyttö. Kalpeana ja vapisevana seisoi hän tuossa, ja loi aran katseen eteensä.

"Eno kulta! Kuinka voi haavoitettu?" kuiskasi hän, ja käänsi kyyneleisen katseensa Pentti Esanpoikaan. "Minä olen niin levoton, niin levoton!"

Pentti Esanpoika katseli hetken teeskentelemättömällä mielihyvällä kaunista tyttöä, meni sitten hänen luoksensa ja vastasi, ottaen hellästi tytön toisen käden käsiinsä:

"Sinä täällä rakas lapseni! Sellaiset verennäöt eivät todellakaan ole sinua varten! Sitä paitsi toivon mitä parasta sairaasta. Mene nyt kauniisti makaamaan, rakas Elsaseni". -- Pentti Esanpoika oli tahallansa asettunut niin, ett'ei Elsa saattanut nähdä kalmankalpeata kapteenia.

"Mutta enokulta", väitti tyttö, "minä en mitenkään saa unta! Ajatteleppas, jos ne pahat ihmiset, jotka ovat lyöneet upseeria, murtautuvat ikkunoista sisään! Ompa hirveätä, eno, että löytyy niin julmia ihmisiä!"

"Niin on, lapseni", sanoi Pentti Esanpoika. "Mutta saatat olla aivan rauhassa, sillä he jättävät kyllä tähän taloon hyökkäämättä, sillä silloin otettaisiin he kiinni ja joutuisivat, niinkuin sanotaan, satimeen".

"Enkä minä niin paljon heitä pelkääkään, kuin muuten olen levoton. Enkö saa valvoa kanssasi, eno kulta?"

"Ei, lapseni, et saa! Mene nyt vaan aivan siivosti ja tee niinkuin olen sanonut. Siunaa itsesi ja rukoile Jumalaa kaikkien ihmisten ja haavoitetun upseerinkin puolesta. Semmoisen viattoman enkelin rukouksen, kuin sinä olet, pitäisi kuuluman Korkeimman armoistuimelle!" -- Hän otti nuoren tytön pään käsiensä väliin ja suuteli hänen runsaita, tummanruskeita kutriansa.

"Teen teen, eno, mutta sinun täytyy luvata, että saan auttaa sinua valvomisessa, jos täällä täytyy valvoa useampi yö".

"Olkoon niin, minä suostun siihen, ja nyt hyvää yötä", sanoi Pentti Esanpoika ja työnsi tytön hellällä väkivallalla takaisin ovesta.

"Kiitoksia eno kulta lupauksesta!" vastasi tyttö, painoi äkkiä huulensa hänen otsaansa ja sulki oven jälestänsä.

Pentti Esanpoika seisoi kauvan paikallansa ja antoi katseittensa viivähtää siinä ovessa, jonka kautta tuo lempeä olento oli kadonnut, meni sitten entiselle paikallensa ja mutisi itsekseen, katsellen kapteenia: "Olisi kenties parasta lapsikullan rauhalle, ett'ei hän ensinkään näkisi kapteenia, sillä kalpea kärsiminen herättää kenties helpommin niin turmeltumattomassa sydämessä lemmen uinailevan kipinän, kuin kukoistava terveys! Mutta, ehk'ei täällä tarvitsekkaan valvoa useampaa yötä".

11 LUKU.

Yö kului mitään erinomaista muutosta haavoitetun tilassa tapahtumatta, mutta aamupuoleen alkoi ensin heikko, sitten, mitä pitemmälle aika kului, heleämpi puna purppuroida hänen poskiansa ja valtimo tykytti levottomasti.

"Tämä on terveyden väri", sanoi Jakobsson.

"Mutta se on myöskin kuumeen", väitti Pentti Esanpoika, pudistaen arveluttavasti päätänsä. -- "Lähestyy se aika, jolloin lepoa tuottava juoma lakkaa vaikuttamasta; pelkään, ettei hän herää selvään järkeen, vaan sekavaan hourailuun".

Niin kävikin kuin Pentti Esanpoika oli ennustanut, sillä ensimmäiset sanat, jotka kapteeni mutisi, olivat sekavaa lorua, mahdotonta yhdenkään ihmisen ymmärtää. Kuitenkin makasi hän hiljaa liikkumatta.

"Hyvä on, ett'ei hän ole raju", sanoi Pentti Esanpoika. "Niin kauvan kuin siteet pysyvät liikuttamatta, on minulla jotakin toivoa, mutta jos niitä liikutetaan, niin että haavat jälleen rupeavat vuotamaan, silloin pitäisi kaikkien luonnon lakien mukaan pian oleman loppu käsissä".

"Toivokaamme parasta", sanoi Jakobsson.

"Tehkäämme niin", vastasi Pentti Esanpoika. "Ja minä koetan toista annosta. Joll'ei se auta, silloin en tiedä mitään keinoa".

Sill'aikaa kuin hän valmisti lääkettä, ilmoitti Jakobsson hänelle aikomuksensa lähteä kaupungille. Kuitenkin lupasi hän pian palata, toimitettuaan ne tehtävät, jotka vaativat hänen läsnä'oloansa, ja jotka koskivat osaksi häntä yksinään, osaksi kapteenia, sillä hän aikoi ilmoittaa päällikkökunnalle sattuneesta tapaturmasta. Samassa tuli sisälle Aake Berg ja suostui antamaan Pentti Esanpojalle mahdollisesti tarvittavaa apua, joten hän teki Jakobsson'in läsnä-olon tarpeettomaksi. Kun tämä oli lähtenyt, syntyi jälelle jääneiden kesken seuraava puhelu.

"Tarvitsette välttämättömästi vähän lepoa", sanoi Aake Berg.

"Sen teen niin pian kuin olen antanut juoman, jota nyt valmistan sairaalle. Vastaiseksi en kuitenkaan uskalla poistua kauaksi. Voinhan levähtää tuolla sohvalla," vastasi Pentti Esanpoika.

"Sitä en salli, sillä sellainen lepo ei ole minkään arvoinen, mutta minä olen laittanut kuntoon viereisen huoneen teitä varten. Minä herätän teidät vähimmänkin vaaran oireen näyttäytyessä, niin että voitte olla aivan levollinen.

"Epäilemättä olisi laita niin," vastasi Pentti Esanpoika. "Mutta jos sallimus suokin hänen jäädä eloon, niin käy paraneminen kuitenkin sangen hitaasti ja useita viikkoja saattaa kulua, ennenkuin hän paranee sen vertaa, että hän voidaan muuttaa tästä huoneesta. Saatpa siis olla varoillasi, että hänestä saat sangen pitkä-aikaisen vieraan".

"Minä jätän huoneeni kernaasti määräämättömäksi ajaksi tämän nuoren miehen käytettäväksi, joka hallituksen vihan uhalla pelasti ystäväni Jakobsson'in vaarallisimmasta tilasta, johon ihminen voi joutua. En myöskään säästä mitään vaivoja, jotka voivat edistää hänen paranemistaan. Myöskin Amalia on tarjonnut apuansa ja haluaa ottaa osaa sairaan hoitoon".

"Hyvä on, Aake, että vaimosi ottaa sairaan-hoitajan toimen, sillä ystävällinen vaimon hoito lisää tavallisesti palaavan terveyden edistymistä. Hänen päätöksensä hyväksyn sentähden mielelläni, mutta sitä vastoin on toinen seikka, joka vähäsen saattaa minut levottomaksi".

"Ja mikä sitten?" kysyi Aake Berg.

"Se koskee Elsaa. Voitko käsittää, Aake, että hän jo eilen illalla pistäytyi tänne kuulustelemaan, mitenkä laita oli ja tarjotakseen apuansa minulle! Hänen apuansa! Mutta tuolla rakkaalla lapsella on niin hellä sydän, että hän kärsivän lähimmäisensä tähden valvoisi taivaansiniset silmänsä turmiolle. Minä pääsin hänestä tällä kertaa lupaamalla, että vast'edes suostuisin hänen pyyntöönsä. Vaan arveluttaa kuitenkin tehdä tätä".

"Myöskin minulle lausui Elsa, että hän ihmis-ystävyydessä tahtoi olla Amalian vertainen, vaan minä varoin sanomasta häntä vastaan, sillä tiedän, että minä kiistassa hänen kanssaan joudun tappiolle, sekä etten häneltä voi kieltää mitään".

"Sama taipuvaisuus myöntyä hänen pyyntöihinsä on myöskin minussa", lausui Pentti Esanpoika. "Vaan tällä kertaa olemme taipumattomat kaikille rukouksille ja kyynelille! Tuo tyttönen vaikuttaa kummallisesti minun tahtooni! Vaan kuten sanottu: tällä kertaa hänen rukouksillaan ei ole oleva menestystä!"

"Mikä teitä tässä oikeastaan arveluttaa?"

"Sinä tiedät, ett'ei Elsa enää ole sellainen lapsi jona meitä huvittaa häntä pitää. Minulla ei ole perätöntä pelkoa hänen sydämensä levosta, jos hän on hoitava tätä nuorta miestä, jonka muoto on tavattoman viehättävä. Elsa kuuluu porvaristoon ja tämä on aatelismies henkikaartissa, niin ettei mikään kunniallinen yhteys heidän välillään voi tulla kysymykseenkään. Vaan otaksukaamme, että tämä sairas on hiuskarvasen kunniallisempi, kuin sellaiset tavallisesti ovat, niin olisi kuitenkin Elsan menetetty mielen lepo jo itsessään kauhea onnettomuus ja minusta on liian uskallettua panna hänen kokematon sydämensä sellaiseen koetukseen".

"Epäilemättä teillä on oikein, Pentti Esanpoika. Minä kyllä uskon tällä kapteenilla olevan niin paljon kunniantuntoa, ettei hän häpäisevällä tavalla käytä väärin vieraanvaraisuutta, jota hän täällä nauttii, -- vaikka eivät aateliston röyhkeät pojat tavallisesti pidä mitään pyhänä meidän porvari-perheissämme, -- mutta vaara on kuitenkin tarjona, että tyttö kiintyy sairaan uroon silmiin. Meidän tulee jollain tavalla estää tämä ja minä neuvottelen tästä Amalian kanssa. Hänen naiseilinen hienotunteisuutensa keksii varmaankin paremman keinon, kuin me miehet voimme keksiä".

"Tee se, Aakeni. Vaan pidä kaikin mokomin silmällä, ettei hän naisellisesta turhamaisuudesta pidä vaaraa liian vähäpätöisenä! Minä jäisin lohduttomaksi lopuksi päiviäni, jos ken rohkenisi himmentää tuon ihanan helmen, jonka puhdas, taivaan sininen loiste on silmieni ihastus! Kirotut olkoot silloin kaikki siteet, joilla olen estänyt punaisen veren vuotamasta tämän nuorukaisen sydämestä!"

"Teidän liian suuri rakkautenne tyttöön tekee, että näette vaaran likempänä ja suurempana, kuin se tosiaan onkaan. Toivokaamme parasta ja väärin on välttämättömästi otaksua, että onneton sattumus on saattanut tämän nuorukaisen tahtomme alle".

"Elvira ... älä kiroo minua, vaikka minä tulin kiroukseksi sinulle!" jupisi sairas samassa, ja huokaus pusertui hänen rinnastaan.

Aake Berg katsoi Pentti Esanpoikaan.

"Mahtaneeko hän herätä?" kysyi hän.

"Sitä en luule. Hän puhui unissa ja saman nimen on hän jo useasti toistanut tänään. Siinä on joku salaisuus, jonka tutkiminen ei ole meidän asiamme."

Kun kapteeni taas hengitti levollisemmin, lausui Aake Berg: "Te unohdatte levon. Uskallan muistuttaa siitä".

"Tahdonpa tehdä sinulle ja luonnolle mieliksi, Aake, vaan älä unohda herättää minua sairaan ensimäisistä levottomista liikkeistä", vastasi Pertti Esanpoika, ja meni ulos samasta ovesta, jonka kautta Elsa edellisenä iltana oli tullut ja kadonnut.

Aake Berg ei ollut kauvan ollut yksinään sairaan kanssa, kun ulkomainen ovi huoneesen aukeni ja nainen astui sisään. Se oli Amalia, Aake Berg'in vaimo, tuskin kolmenkymmenen vuotias nainen, jonka muotoa, liioittelematta, voi sanoa kauniiksi. Hänen keskikokoinen vartalonsa oli tanakka ja lihavanläntä, vaan ei kuitenkaan siihen määrään, että olisi loukannut sopusuhtaisuuden sääntöjä. Hänen käyntinsä olikin keveä, samoin kuin hänen käytöstapansa viehättävä ja miellyttävä. Hänen tummansiniset silmänsä ilmaisivat tyytyväistä ja iloista mieltä, koko hänen olentonsa todisti, että hän perheenhaltijana oli toimelias, emäntänä vieraanvarainen.

Kun haavoitettu kapteeni hetkisen oli ollut molempien puolisojen keskuslelu-aineena, joka tapahtui kuiskaavalla äänellä, ett'eivät häiritsisi häntä, nosti Aake Berg kysymyksen Elsasta ja tavasta, jolla estäisivät hänen ottamasta osaa sairaan hoitoon. Kuten Pentti Esanpoika oli ennustanut, ei Amalia pitänyt asiaa ensinkään niin arveluttavana kuin nuo molemmat miehet olivat kuvailleet.

"Meillä naisilla", lausui hän, "ei suinkaan ole niin helposti voitettua sydäntä, kuin te miehet äärettömän ylpeytenne sokaisemina tavallisesti otaksutte. Tuhat kertaa helpommin saamme teiltä suurinta imartelua ja tulisinta ihailemista, kuin te meiltä saatte ainoatakaan edullista ajatusta tahi vähintäkään hyväksyvää arvostelua sydämessämme, vaikka me olemme niin kohteliaita, että me säälistä pidämme nämät meidän ajatuksemme teidän erinomaisesta keskinkertaisuudestanne salassa. Ett'ei meitä niin helposti anasteta, siitä pitäisi sinulla itsellä, Aake, olla jonkunlaista kokemusta. (Hän hymyili tätä lausuessaan veitikkamaisesti). Minä tosin pidän tarpeettomana, että Elsa sekaantuu tähän asiaan, etenkin koska voimme tulla toimeen ilman häntä, vaan jos hän välttämättömästi tahtoo auttaa minua, niin en huomaa siinä mitään pahaa, sillä minä luotan, että sisareni, vaikka onkin nuori ja tottumaton, tietää käyttäytyä nuorta aatelismiestä kohtaan, kuten sopii".