Part 7

Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata. Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki, niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin sulkeakaan.

Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja. Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen saarnamiestä.

Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut, minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi. Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.

Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.--Ja kyllä kai se on sitten semmoista ollutkin.

Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan, ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta. Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan, siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.

Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän. Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt, sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa, mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin, saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja hiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään riippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.

Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen. Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun rintaani.

Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.

--Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.

Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa. Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi pitänyt jo aikoja lähteä pois.

Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin--ja minä jäin.

Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat. Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin kuumalla raudalla kosketettu.

Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain. Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.

Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän sitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja minä olen jätetty ja kadotettu...!

Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi. Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku vaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.

--Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.

--Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan siihen.

Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.

--Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan ja polkisin jaloillani päälle!

Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään, vaikka sitä voimieni takaa puristin.

Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.

--Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten oveen seisomaan.

Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa, kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.

Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi, ennenkuin muut ennättivät yhtyä.

Ja hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja sitten taas sieltä häneen...

Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!

Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän minun päätäni huimasi.

Ja silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä oli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani vastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin suuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...

Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna juoksi itkien ulos--enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan nähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu minuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:

--Antaa hänen mennä--älkää ajako takaa!

Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.

Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.

Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.

Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin mahtanut uupuneena laskeutua levolle.

Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon, valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen isäntäni, emännäksi.

Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.

--Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.

--Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.

--Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.

--Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin? kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa pöydälle.

Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.

--Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.

Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset tavallisesti kävelevät.

Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä hänelle:

--Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.

Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin, niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.

--Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi emäntä.

Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän päähän istumaan.

Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.

Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.

--Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.

--Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut kuullut.

--Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on puolen vuotta.

--Entäs Alpertti?--Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.

--Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne kirjekin laitettiin.--Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi, eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.-- Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.

--Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?

--Halvaukseenhan se kuoli.

Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla äänellä.

--Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi. Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt, vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin, koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.

Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.

--Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen. Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.

Minä kiitin ja herkesin syömästä.

Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.

--Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai sinulla ole minnekä kiirettä?

--Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään--sanoin minä, mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.

Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en saattane.»

Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan, ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.

--Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.

Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt. Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä kirjoja milloinkin sain.

Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen luin.--

Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se, joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.

Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi, mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.

Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan niitä, joita laulu saapi lievenemään.

Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin enkä puhunut mitään.

Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita toki viitsi kuunnellakaan».

Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.

Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut erityisille puheilleen.

Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret. Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä taloa.

--Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.

--Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti--mutta eihän se kumma ole, kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.

Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän, sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:

--Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?

--Minäkö? kysyin minä kummastellen.

--Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.

--Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...

--Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.

--Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.

--Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.

Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.

--Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.

--Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut mitään.

--Tekö minun puhemiehekseni?

--Niin, no minkätähden en minä?

--Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.

--Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä hänkin.--En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?

--En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.

--Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään, että olet jo itsekin samaa...--Mutta kun emäntä näki, että minä vain töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.

--Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.

Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:

--Liisan?

--Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki sopii hyvästi--ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia ollut jo ihan sovittu ja päätetty--sinun ei tarvitse muuta, kuin itse vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne itse maksatte.

--Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä ... eihän siinä mitään kiirettä vielä...

--Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.

Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.

--Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan, mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä, mitenkä tahdot.

--Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne, ennenkuin mietin.

--Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe sillä kertaa jäi.--Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia, ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.