Part 4

Olin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo pääsin ensi kerran viinan makuun--piipun minä jo mummon eläessä laitoin ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä, vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa, ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi». Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään. Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.--»Tuolta lähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa», sopersin minä, vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».--Sille kaikki nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan. Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina huusin: »Hei, pojat!--hei, nyt minä olen niin iloinen--ja niin iloinen, että hei, pojat--ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»--Mutta silloin joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin. Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää ketäkään naurattanut.--»Se on humalassa, sika»--syyttivät minua nyt ne samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.--»Selkäänsä sietäisi, räähkä»--niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan sitten alkoi yht'äkkiä kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se--mitä te siinä!»-- Liekö se ollut isäntä vai kuka?--Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut, siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin, että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.--Se oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin, mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.

--Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin, sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran lähettämiä.

Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa. Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:

--En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan pysy.--Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt kestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen kerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.

--Niin, niin.--Mutta kuinka teidän sitten kävi?

--Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin. Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja minä taas maita mantereita kiertämään.--Se oli siihen aikaan, kun minä en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet nälkääkin nähdä.

Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön. Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin. Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi, että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla. Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.-- Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti. --Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.--Pian tulin niin kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.

Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin, että mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:

Vesillä, vesillä vetten päällä on niin lysti luistaa-- arvaella aikojaan ja kultoansa muistaa.

Illalla, illalla, illan suussa kaiho mieltä kaivaa-- kaikilla muilla kun kultansa on ja minä olen yksinän' aivan. -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä sitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.

Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ... minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin, ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin rantoja raikuvan.--

Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo kuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä hyvänsä.

Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan. Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan; ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin. Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka suututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.--Eivät ne kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla, ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin tehtykään.--Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki pelkäsivät minua.

Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti ruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.--Minun laitani on aina ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut, niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.--Vaan mitä niistä nyt kaikista enää!

Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.

--Missähän aika jo mennee?

--Kello on vasta kuusi, sanoin minä.

--Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa, että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että niin suuri muutos saattaisi tapahtua.

Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.

Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin ponttuun laitoja.

--Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.

--Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.

--Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain saattoi rauhattomuutta tehdä.

--Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.

--Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.

--Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo Risto.

--Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa väkeä, sanoin minä.

--Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain muuta, sanoi taas joku.

--Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä laula, niin minä laulan.

--Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt eikä isäkään suostunut.

Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja reuhaamasta...

--Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.

Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla olijat veisasivat:

Ymmärrys sinä meill' lainaa, rakkaus sydämiin paina, lihan heikkoudest' est', kaikesta pahast' meidät pääst'.

Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu. Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.

Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi näkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin minä alas kelan päältä.

Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.--Pitkin päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin härät laitumellaan.

Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon. Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.

Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin. Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla. Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin. Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet, jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta pilkkalaulua tehnyt.--

--Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.-- Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?

--Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään, joka olisi sitä vastustanut.

--Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?

--Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.

Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan vanha mies, luultavasti puhemies.

--Kuka niillä on puhemiessä?

--Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ... ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.

--Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.

--Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.

--Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa. Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen: »Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu, että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»-- »Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.

--Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle puolelle.

Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.

Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.--»Olkaa hiljaa», varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.--»Pirtissä parhaallaan veisataan».

Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun, lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut, eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa varten tehtyjä.

Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.

Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon nurkalla.

Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen värssy siinä oli näin:

Nyt, ristiveljet, veisataan sukumme suuruudesta, ja illan vietoks' lauletaan körttimme laveudesta.

Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:

Me ollaan suku erottu suruttomain joukkioista, lanteill' on luku leikattu: sata ja yksitoista.

Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:

Eiköhän, eukot, passaisi panna pannu li'elle-- sittenpä vasta sopisi lähteä tästä tielle!

Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta viimeisen minä muistan:

Vaan pankaa, veljet, paistiksi tuo meidän vanha Vahti-- sen nahasta saadaan talveksi hattu ja veisuun mahti.

Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta. Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.--Minä koetin katsella sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.--Sillä vieraalla Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien käänteessä perälasin alla--isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja edessään--sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät säkeniä iskivät.