Part 2

Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä. Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta, eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu, jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita; mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa. Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.

Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi, juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen valmistumista.

Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä, sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään tyytyväisen näköisenä. -- Kaunis hevonen, jolla ratsastatte, herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja, mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui, purskahtamaan nauruun.

Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja laskeutui maahan kenenkään auttamatta.

Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa, etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:

-- Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten -- joilta pyhä Kristoffer vääntäköön niskat nurin -- seura ei ole ollenkaan miellyttävää hyville kristityille kuten teille ja minulle.

Nuori mies hymyili katkerasti.

-- Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.

-- Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de Châtillon, senkin paholaisen amiraali.

-- Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies. Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.

-- Kuinka! -- -- mitä! -- -- tekö hugenotti? -- -- protestantti! -- -- mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata, mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan, niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:

-- Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista! Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis noille saitureille!

Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena uskontunnustuksena.

-- Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu mitään.

Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin jäänyt ilman illallista.

Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia, kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.

-- Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.

Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin, jonka kapteeni paikalla täytti.

-- Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja Arnay-le-Duc'in taisteluissa.

Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen nimeään; hän vastasi:

-- Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard de Mergy.

-- Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.

Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.

Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa, eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.

-- Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin, joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö näe, että pullot ovat tyhjät?

Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään kohti. Isäntä juoksi kellariin.

-- Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut häneen.

-- Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.

-- Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se olisi vieläkin tyhjempi.

Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat, yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.

Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa täynnä.

-- Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka. Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?

-- Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.

-- Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa -- -- -- veljenne, kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille...

Mergy näytti olevan hämillään.

-- Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta, lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.

Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.

-- Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.

-- Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?

-- Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.

-- Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta tunnustusta hänen ansioistaan.

-- Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.

-- Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).

-- Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.

-- Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen, tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.

-- Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi osaltaan yhtyä kiitoksiin.

-- Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän luuli hymyksi.

-- Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.

-- Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme hänen maljansa.

-- Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.

-- Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.

Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy puuttui taas puheeseen:

-- Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?

-- Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.

-- Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.

-- Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! -- Saakeli soikoon! kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan, ja tunnettehan sananlaskun: _Herra varjelkoon meitä herra de Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta_. -- Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle... tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.

-- Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin ääriään myöten.

Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan tapaan:

-- En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun keksin sanoa amiraalille:

-- Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: -- Hyvä! Se on hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:

-- No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.

-- Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi Mergy. -- Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.

-- Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan öisin.

-- Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää vaikka häneltä itseltään.

-- Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille; lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa ja sanoi minulle: -- Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt. -- Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen: -- Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.

-- Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.

-- Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.

-- Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!

-- Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta, he rupesivat niin pitämään hugenoteista.

-- Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle, pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista ehtoolliskalkeistaan.

Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.

-- Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen. Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat. Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan. Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka läpi ei protestantin luoti mene.

-- Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja raudalta.

-- Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot Alankomaissa valmistaa.

-- Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää, ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun, näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.

-- Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen yksinään voineen pysäyttää luodin?

-- No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.

-- Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis Mila, suokaa meille se huvi.

-- Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä välin kun juomme pohjaan nämä pullot.

-- Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.

-- Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä olen jo ihan rakastunut teihin.

Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän alkoi seuraavaan tapaan:

-- Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?

-- En koskaan.

-- Entä te, kornetti?

-- En minäkään.

-- Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?

-- Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen lähemmäksi.

-- No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?

-- Enemmän kuin sata kertaa.

-- Ja sen värikkäät ikkunaruudut?

-- Varmasti.

-- Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?

-- Niissä ikkunoissako? -- -- Luulen että vasemmanpuoleisessa ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia, jotka juoksevat hänen perässään.

-- Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta miehestä ja niistä pienistä lapsista.

"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma, joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."

Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:

"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi. Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen, jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet nälkään.

"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä, ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin, yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan kuin näkisin hänet vielä."

Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia tuijotti.

-- Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.

-- En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.

-- Ja mitä hän sanoi pormestarille?

"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se tarkoin, -- hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista, jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut. Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat, jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin, minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."

-- Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää jaksa kävellä.