Part 3

-- Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, -- eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, -- sehän on mahdotonta!

-- Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.

-- Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan de Wittin kuolemaan.

-- No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. -- Vain Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.

Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.

Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat, kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon portaita ylös.

Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.

Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon akkunoista.

Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.

Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.

Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.

Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat vääntyneet vahingonriemusta.

Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.

-- Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia ilmassa.

-- He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.

-- No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen ylhäisyytensä tyynesti. -- Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole kumpaakaan.

Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa ihmisjoukkoa, hän lausui:

-- Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme nähdä harvinaisen näytelmän.

Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.

Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä edelleen kurissa.

Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.

Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien aseiden yläpuolella.

-- Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen luutnanttiansa miekkansa ponnella. -- Luulen että nuo katalat ovat saaneet haluamansa määräyksen!

-- Nuo kunnottomat konnat! huudahti luutnantti.

Toivottu määräys se todella olikin, ja riemukkaalla kiljunnalla otti kokoontunut ihmisjoukko sen vastaan.

Se läksi heti liikkeelle ja marssi äänekkäitä huutoja kohottaen kohden Tillyn ratsujoukkoja.

Mutta kreivi ei suinkaan ollut halukas päästämään heitä tarpeellista lähemmäksi.

-- Seis! huudahti hän, -- seis! Varokaa lähestymästä ratsujamme tai minä annan hyökkäyskäskyn!

-- Kas tässä määräys! vastasivat sadat uhkaavat äänet.

Kreivi otti sen vastaan tyrmistyneenä, loi siihen nopean katseen ja lausui lujalla äänellä:

-- Ne, jotka ovat allekirjoittaneet tämän määräyksen, ovat herra Kornelius de Wittin murhaajia. Ennen menettäisin molemmat käteni, kuin soisin kirjoittaneeni kirjaimenkaan tuosta häpeällisestä kirjelmästä!

Ja työntäen miekkansa ponnella luotaan miehen, joka yritti ottaa kirjelmän häneltä takaisin, hän lausui:

-- Tyyntykää! Tuollainen asiakirja on tärkeä ja on säilytettävä!

Ja hän taittoi paperin kokoon ja pani sen huolellisesti alustakkinsa taskuun.

Kääntyen sitten ratsujoukkonsa puoleen hän huusi:

-- Tillyn ratsumiehet, rivittäin oikealle!

Sitten hän lausui puoliääneen, mutta kumminkin niin että kaikki kuulivat hänen sanansa:

-- Nyt, murhaajat, toimeen!

Kaamea kirkuna, jossa ilmeni hillitön viha ja rajaton kostonriemu, kohosi ilmoille ratsuväen lähtiessä liikkeelle.

Hitaasti poistuivat ratsuväen rivit.

Kreivi jäi viimeiseksi, pitäen viime hetkeen saakka silmällä kiihkeää ihmisjoukkoa, joka voitti sitä myöten tilaa, kuin kapteenin ratsu väistyi sivullepäin.

Kuten nähdään, ei Jan de Witt ollut liioitellut vaaran suuruutta koettaessaan jouduttaa lähtöä vankilasta.

Kornelius laskeutui siis, nojaten veljensä käsivarteen, pihaan johtavia portaita alas.

Portaitten alapäässä hän kohtasi kauniin Rosan, joka vapisi mielenliikutuksesta.

-- Oi, herra Jan, lausui hän, -- mikä onnettomuus!

-- Mitä sitten on tapahtunut, lapseni? kysyi Jan de Witt.

-- Sanotaan että on menty kaupungintalolle noutamaan Tillyn joukoille määräystä poistua.

-- Jos Tillyn joukot poistuvat, sanoi Jan, -- on tilamme toden totta arveluttava.

-- Sentähden tahtoisinkin antaa teille neuvon, sanoi vapiseva tyttö, -- jos sen sallisitte.

-- Lausu neuvosi, lapseni. Ei olisi ihme, jos Jumala tahtoisi puhua meille sinun suusi kautta.

-- Minä en teidän sijassanne läksisi ajamaan päätietä, herra Jan.

-- Minkätähden, kun kerran herra de Tillyn ratsumiehet vielä ovat vartiopaikallaan?

-- Niin kyllä, mutta saamansa määräyksen mukaan heidän on pysytteleminen vankilan edustalla.

-- Niin onkin.

-- Onko teillä sitten määräystä että he saattaisivat teidät ulos kaupungista?

-- Ei.

-- Ehdittyänne ratsujoukon ohi te joudutte kansanjoukon käsiin.

-- Mutta entä kansalliskaartilaiset?

-- Ne! Nehän ovat enin raivoissaan kaikista!

-- Mitä meidän siis on tekeminen?

-- Teidän sijassanne, herra Jan, jatkoi nuori tyttö arasti, -- minä poistuisin muurissa olevan salaportin kautta. Se vie syrjäkadulle, jossa ei ole ketään, sillä kaikki odottavat pääkäytävän edustalla, ja sieltä jatkaisin matkaani sille kaupunginportille, josta aiotte poistua kaupungista.

-- Mutta veljeni ei voi kävellä, sanoi Jan.

-- Minä koetan, vastasi Kornelius, ylevä lujuuden ilme kasvoillaan.

-- Mutta onhan teillä vaunut, sanoi tyttö.

-- Mutta ne ovat pääkäytävän luona.

-- Ei, vastasi tyttö. -- Otaksuin että kuskinne on luotettava henkilö ja käskin hänen odottaa salaportilla.

Liikutettuina loivat veljekset toisiinsa katseen, joka sitten kohdistui tyttöseen, tulkiten hänelle heidän kiitollisuutensa.

-- Nyt meidän vain tulee vielä tietää, lausui Jan, -- suostuuko Gryphus avaamaan meille tuon portin.

-- Ei mitenkään, lausui Rosa, -- siihen hän ei suostu.

-- No, entä sitten?

-- Tiesin että hän kieltäytyisi sen tekemästä, ja juuri äsken, kun hän keskusteli vankilan akkunasta erään sotamiehen kanssa, otin avaimen avainrenkaasta.

-- Ja sinulla on tuo avain?

-- Tässä se on, herra Jan.

-- Lapseni, lausui Kornelius, -- minulla ei ole antaa sinulle palkinnoksi tuosta palveluksestasi mitään muuta kuin raamattu, jonka löydät huoneestani. Se on rehellisen miehen viimeinen lahja. Toivon että se tuottaa sinulle onnea.

-- Kiitän teitä, herra Kornelius, enkä ole koskaan luopuva siitä, vastasi tyttö.

Samassa hän huoaten lisäsi itsekseen:

-- Mikä vahinko, etten osaa lukea!

-- Huudot kiihtyvät, tyttöseni, lausui Jan. -- Luulen ettemme saa hukata hetkeäkään.

-- Lähtekää siis, lausui kaunis friisitär, ja hän vei veljekset sisäkäytävää pitkin vankilan toiselle puolen.

Rosan ohjaamina he laskeutuivat parinkymmenen astuimen pituisia portaita alas ja kulkivat sitten hammasreunaisen muurin ympäröimän pienen pihan poikki. Muuriportin auettua he huomasivat onnellisesti saapuneensa kadulle vaunujensa luo, jotka odottivat astuin alaslaskettuna.

-- Nopeaan, nopeaan, nopeaan, herrani, ettekö kuule heidän huutoansa! huusi kuski kauhun valtaamana.

Mutta autettuaan Korneliuksen vaunuihin, Jan vielä kääntyi tyttösen puoleen ja lausui:

-- Jää hyvästi, lapseni! Mitä ikinä sinulle sanoisimmekin, niin tulkitsisi se perin vaillinaisesti kiitollisuutta, jota tunnemme sinua kohtaan. Uskomme sinut Jumalan haltuun ja toivomme hänen palkitsevan sinulle sen, että olet pelastanut kahden ihmisen hengen.

Rosa tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

-- Lähtekää, sanoi hän, -- lähtekää! Kuuluu siltä kuin he murtaisivat oven auki.

Jan de Witt nousi nopeasti vaunuihin, istui veljensä viereen ja sulki jalkapeitteen huutaen:

-- Tol-Hekille!

Tol-Hek oli ristikkoportti, joka vei Scheveningenin pieneen satamaan, missä pieni laiva odotti veljeksiä.

Täyttä laukkaa läksi voimakas flaamilainen hevospari kuljettamaan pakolaisia pois.

Rosa seurasi heitä katseillaan kadunkulmaan saakka.

Sitten hän palasi sisään, lukitsi portin ja heitti avaimen kaivoon.

Rosan aavistus ei ollut pettänyt. Melu, jonka hän oli kuullut, johtui todella siitä että kansanjoukko, päästyään nyt vankilan ovelle, pyrki murtamaan sen auki.

Niin luja kuin ovi olikin, ja vaikka vanginvartija Gryphus -- sen vaatii kohtuus hänen kunniakseen mainitsemaan -- itsepintaisesti kieltäytyi sitä avaamasta, niin oli ilmeistä, että se ennen pitkää oli aukeneva. Kuolonkalpeana mietti Gryphus juuri, eikö olisi parempi avata se, kuin sallia kansan se murtaa, mutta silloin hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen vaatteitansa.

Hän käännähti ja näki Rosan edessään.

-- Kuulet, kuinka nuo mielettömät riehuvat, lausui Gryphus.

-- Kuulen kyllä, isä, ja sen takia teidän sijassanne...

-- Avaisit oven, eikö niin?

-- Ei suinkaan, vaan antaisin heidän murtaa sen auki.

-- Mutta silloin he tappavat minut.

-- Niin tekevät, jos löytävät teidät.

-- Kuinka eivät he minua löytäisi?

-- Eivät löydä, jos piiloudutte.

-- Minne sitten?

-- Salatyrmään.

-- Entä sinä, lapseni?

-- Minä tulen mukaanne. Me lukitsemme oven jälkeemme, ja kun he ovat lähteneet vankilasta, tulemme jälleen esiin.

-- Olet toden totta oikeassa, huudahti Gryphus. -- On ihmeellistä, lisäsi hän, -- kuinka paljon järkeä tuohon pieneen päähän mahtuu.

Kansan suureksi riemuksi näytti ovi alkavan antaa myötä, ja Rosa lausui avaten pienen laskuoven:

-- Joutukaa, joutukaa, isä!

-- Mutta entä vankimme? lausui Gryphus.

-- Jumala on pitävä heistä huolta, isä, vastasi tyttö. -- Teistä huolehdin minä.

Gryphus seurasi tytärtään ja laskuovi sulkeutui heidän jälkeensä samassa hetkessä kuin ulko-ovi murtui avaten tien kansanjoukolle.

Piilopaikkaa, johon Rosa oli vienyt isänsä ja johon meidän täytyy jättää heidät hetkiseksi, nimitettiin salatyrmäksi, ja se soi täysin varman turvapaikan, sillä sen olemassaolosta tiesivät vain muutamat hallitusmiehet, jotka väliin antoivat sulkea sinne jonkun kuuluisan vangin, jonka takia voi pelätä levottomuuksia syntyvän.

Kansanjoukko syöksähti vankilaan huutaen:

-- Surma pettureille! Kornelius de Witt hirteen! Hirteen!

IV.

MURHAAJAT.

Kasvot ison hatun varjostamina, nojaten yhä upseerin käsivarteen, pyyhkien yhä lakkaamatta kasvojaan ja huuliaan nenäliinallaan, seisoi ennen esittämämme nuori mies liikkumatonna ja muista erillään suljetun kauppakojun katoksen turvissa Buitenhofin torin kulmassa, katsellen raivostuneen kansanjoukon esittämää näytelmää, joka näytti lähestyvän ratkaisuaan.

-- Luulen todellakin, sanoi hän upseerille, -- että olette oikeassa ja että herrain edusmiesten allekirjoittamaa määräystä itse asiassa voi katsoa herra Korneliuksen kuolemantuomioksi. Kuuletteko tuota huutoa? Nähtävästi ei kansalla ole hyvää mielessä!

-- En todellakaan ole ikinä kuullut moista kirkunaa, sanoi upseeri.

-- Näyttää siltä kuin he olisivat löytäneet vangin huoneen. Eikös tuo akkuna juuri kuulune herra Korneliuksen tyrmään.

Eräs mies ryhtyikin juuri kaikin voimin pudistamaan akkunan rautaristikkoa tyrmässä, josta Kornelius oli lähtenyt tuskin kymmenen minuuttia sitten.

-- Oivallista, oivallista, huusi hän, -- hän ei ole enää täällä!

-- Mitä, eikö hän ole siellä enää! kysyivät kadulta viimeksi saapuneet, jotka eivät enää olleet mahtuneet sisään vankilaan.

-- Ei, ei, vastasi mies raivoissaan, -- hän ei ole enää täällä, hän on varmaan pelastunut.

-- Mitä tuo mies sanoo? kysyi hänen ylhäisyytensä kalveten.

-- Hän kertoo uutisen, joka olisi varsin hyvä, jos se vain olisi tosi.

-- Niin kyllä, sehän olisi erittäin hyvä uutinen, jos se vain olisi tosi, sanoi nuori mies. -- Kovaksi onneksi se sentään ei voi olla tosi.

-- Mutta katsokaa..., sanoi upseeri.

Nyt näkyi akkunassa toisiakin raivostuneita olentoja, jotka kasvot vihasta vääntyneinä huusivat:

-- Pelastunut! Paennut! He ovat päästäneet hänet pakoon!

Ja kadulla oleva kansa toisti kammottavin kirouksin:

-- Pelastuneet, karanneet! Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä, ajakaamme heitä takaa!

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- näyttää siltä että herra Kornelius de Witt täyttä totta on pelastunut.

-- Kenties vankilasta, vastasi toinen, -- mutta ei kaupungista. Saatte nähdä, van Deken, että tuo mies parka löytää lukittuna portin, jonka luulee olevan auki.

-- Onko siis annettu määräys kaupunginporttien sulkemisesta?

-- Ei suinkaan, ken olisi antanut sellaisen määräyksen?

-- Mihin seikkaan perustuu sitten lausumanne oletus?

-- Onneton sattuma voi saada paljon aikaan, vastasi hänen ylhäisyytensä välinpitämättömästi, -- ja suurimmatkin ihmiset ovat väliin joutuneet sattuman uhreiksi.

Upseeri tunsi nuo sanat kuullessaan kylmän väreet ruumiissaan, sillä hän käsitti että tuho oli jossakin muodossa saavuttava vangin.

Tänä hetkenä kansanjoukon karjunta kohosi ilmoille ukkosen jyrinän kaltaisena, sillä nyt sille oli selvennyt että Kornelius de Witt ei enää ollut vankilassa.

Sillä välin olivat Kornelius ja Jan, ajettuaan ensin lammikon reunaa pitkin, kääntyneet valtatielle, joka vei Tol-Hekille, ja he olivat kehottaneet kuskia hillitsemään hevosiaan, ettei niiden nopea juoksu herättäisi epäluuloja.

Mutta saavuttuaan keskelle tietä ja nähdessään kaukaa portin sekä tuntiessaan jättävänsä taakseen vankilan ja kuoleman, palatakseen elämään ja vapauteen, kuski unohti kaiken varovaisuuden ja antoi hevosten laukata täyttä vauhtia.

Äkkiä hän pysähdytti ne.

-- Mitä nyt? kysyi Jan, pistäen päänsä ulos vaununakkunasta.

-- Voi, hyvät herrat..., sopersi kuski.

Kauhu tukahdutti kunnon miehen äänen.

-- Mitä on tapahtunut? tiedusteli Jan.

-- Portti on lukittu.

-- Kuinka, onko portti lukittu? Eihän ole tapana lukita portteja keskellä päivää.

-- Katsokaa itse!

Jan de Witt kumartui ulos vaunuista ja näki että portti todella oli lukittu.

-- Aja edelleen, sanoi Jan, -- minulla on armahduskirje mukanani, portinvartija avaa meille.

Vaunut vierivät edelleen, mutta voi huomata kuskin menettäneen kaiken uskalluksensa.

Janin kumartuessa ulos vaunuista oli hänet nähnyt muuan oluenpanija, joka oli jäänyt tovereistaan jäljelle ja nyt kiireesti sulki ovensa rientääksensä toisten jälkeen Buitenhofille.

Hän huudahti hämmästyksestä ja läksi juoksemaan kahden miehen jälkeen, jotka myöskin juosten ensivät eteenpäin.

Sadan askeleen päässä hän saavutti heidät ja sanoi heille jotakin. Kaikki kolme pysähtyivät katsomaan eteneviä vaunuja, mutta olivat yhä vielä epävarmoja siitä, ketä ne kuljettivat mukanaan.

Sillä välin olivat vaunut saapuneet Tol-Hekille.

-- Avatkaa! huusi kuski.

-- Avatako pitäisi, sanoi portinvartija astuen asuntonsa kynnykselle, -- vai avata, ja millä?

-- Avaimella, tuhat tulimaista! huusi kuski.

-- Niin kyllä, mutta entä kun ei ole avainta?

-- Kuinka! Eikö teillä ole portin avainta? kysyi kuski.

-- Ei.

-- Minne sen sitten olette pannut?

-- Se on minulta otettu pois.

-- Ken sen on ottanut?

-- Muuan, joka varmaankin tahtoi ettei kukaan pääsisi kaupungista pois.

-- Ystäväni, lausui Jan de Witt pistäen päänsä ulos vaunujen akkunasta ja pannen pelastuksen saavuttamiseksi kaikki alttiiksi, -- ystäväni, avaa meille! Minä olen Jan de Witt ja olen viemässä veljeäni Korneliusta maanpakoon.

-- Oi herra de Witt, olen epätoivoissani, sanoi portinvartija kiiruhtaen vaunujen luo, -- mutta vakuutan kunniasanallani että avain on otettu minulta pois.

-- Milloinka?

-- Tänä aamuna.

-- Kuka sen otti?

-- Eräs kahdenkymmenen vaiheilla oleva kalpea ja laiha mies.

-- Ja miksi annoitte sen hänelle?

-- Hänellä oli mukanaan allekirjoituksilla ja sineteillä varustettu määräys.

-- Keneltä?

-- Kaupungintalon herroilta.

-- On ilmeistä, sanoi Kornelius tyynesti, -- että meillä on perikato edessämme.

-- Tiedätkö, onko kaikilla porteilla menetelty samoin?

-- Sitä en tiedä.

-- Lähtekäämme täältä, sanoi Jan kuskille. -- Jumala tahtoo että ihminen tekee kaiken voitavansa henkensä pelastamiseksi. Aja toiselle portille!

Kuskin kääntäessä vaunut lausui Jan portinvartijalle:

-- Kiitän sinua hyvästä tahdostasi, ystäväni. Halu auttaa on teon arvoinen! Sinä olisit tahtonut pelastaa meidät, ja Jumalan silmissä se on yhtä kuin jos se olisi sinulle onnistunutkin.

-- Katsokaa, sanoi portinvartija, -- näettekö noita tuolla?

-- Aja täyttä laukkaa tuon ryhmän ohi, huusi Jan kuskille, -- ja käännä vasemmalla olevalle kadulle. Se on meille ainoa pelastumisen mahdollisuus.

Ryhmän, josta Jan puhui, olivat alkuaan muodostaneet nuo kolme ennen mainitsemaamme henkilöä, mutta Janin keskustellessa portinvartijan kanssa oli heihin liittynyt seitsemän tai kahdeksan henkilöä lisäksi.

Uusilla tulokkailla oli ilmeisesti vihamielisiä aikeita vaunuja kohtaan.

Nähdessään hevosten lähenevän täyttä laukkaa, he asettuivat keskelle tietä heilutellen käsivarsiaan keppi kädessä ja huutaen: -- Seis! seis!

Kuski puolestaan kumartui heitä kohden ja lyödä sivallutti heitä piiskallaan.

Ajopelit ja ihmiset törmäsivät yhteen.

Veljekset eivät vaunujen sisästä voineet nähdä mitään. Mutta he tunsivat hevosten kavahtavan pystyyn ja sitten tuikean sysäyksen. Vaunut pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta kulkivat sitten pyöreän ja pehmeän esineen ylitse, joka tuntui olevan maahan suistunut ihmisruumis, ja sadatusten sinkoillessa jatkui kulku edelleen.

-- Pelkään että olemme saaneet onnettomuutta aikaan, sanoi Kornelius.

-- Täyttä laukkaa, täyttä laukkaa eteenpäin! huusi Jan.

Mutta käskystä huolimatta kuski äkkiä pysähdytti hevoset.

-- Mitä nyt? kysyi Jan.

-- Katsokaa! sanoi kuski,

Jan katsoi ulos.

Toisessa päässä katua, jota pitkin kulkua oli jatkaminen, näkyi Buitenhofin edustalla ollut kansanjoukko, ja se lähestyi kiljuen ja rajumyrskyn nopeudella.

-- Pysäytä ja pelasta henkesi, sanoi Jan kuskille. -- Meidän on turhaa jatkaa matkaamme, olemme hukassa.

-- Tuolla, tuolla ne ovat! huusi puolisen tuhatta ääntä.

-- Tuolla ovat petturit, murhaajat! vastasivat vaunuja vastaan tuleville ne, jotka juoksivat niiden jälkeen, kantaen sylissään tuon toverinsa kuollutta ruumista, joka oli koettanut pysähdyttää hevoset ja joutunut niiden jalkoihin.

Hänen ruumiinsa ylitse olivat veljekset tunteneet vaunujen kulkevan.

Kuski pysähdytti, mutta huolimatta herransa hartaista pyynnöistä hän ei tahtonut pelastautua.

Hetkeä myöhemmin olivat vaunut suljetut niiden väliin, jotka tulivat vastaan, ja niiden, jotka kiiruhtivat jälkeen. Kuin liikkuva saari liukuivat ne eteenpäin ylinnä ihmisvirrassa. Mutta äkkiä saari pysähtyi. Muuan johtajista oli nuijalla iskenyt toiseen hevosista, joka nyt veti viimeisiä hengenvetojaan.

Tänä hetkenä aukenivat erään akkunan luukut hiukan, ja siinä nähtiin nuori, kalpea mies, jonka synkkä katse oli kiintynyt alkaneeseen näytelmään.

Hänen takanaan näkyi upseeri, melkein yhtä kalpeana kuin hänkin.

-- Oi Jumalani, Jumalani, teidän ylhäisyytenne, mitä nyt seuraakaan? mumisi upseeri.

-- Varmasti jotain kammottavaa, vastasi toinen.

-- Oi näettekö, he vetävät hallinnonjohtajan ulos vaunuista, he pieksävät häntä, raatelevat häntä!

-- Nuo ihmiset näyttävät todellakin olevan raivoisan vihan vallassa, sanoi nuori mies entiseen välinpitämättömään tapaansa.

-- Ja nyt he vetävät Korneliuksen vaunuista, -- Korneliuksen, joka jo ennestään on ruhjottu ja kidutettu raajarikoksi. Oi katsokaa, katsokaa!

-- Olet oikeassa, se on todellakin Kornelius.

Upseeri päästi hiljaisen huudahduksen, kääntäen kasvonsa pois.

Ennenkuin Kornelius de Witt oli ehtinyt vaununastuimelta alas, oli hän saanut rautakangella iskun, joka halkaisi hänen päänsä.

Hän kohottautui vielä pystyyn, mutta vaipui sitten maahan.

Silloin ottivat murhaajat hänet kiinni jaloista ja laahasivat hänet läpi ihmisjoukon, johon hän jätti jälkeensä verisen vaon, mikä sulkeutui heti hänen jälkeensä, ilokiljunnan raikuessa.

Nuori mies kävi yhä kalpeammaksi -- mitä tuskin olisi luullut mahdolliseksi --, ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat hetkiseksi.

Upseeri huomasi tuon ensimäisen säälin ilmeen kylmäluontoisessa toverissaan, ja pyrkien käyttämään hyväkseen hänen mielensä heltymistä hän sanoi:

-- Tulkaa, tulkaa, teidän ylhäisyytenne, he surmaavat varmasti myöskin hallinnonjohtajan!

Mutta nuori mies oli jo avannut silmänsä ja lausui:

-- Tuo kansa on todella heltymätöntä. On vaarallista pettää sitä.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi upseeri, -- eikö olisi mahdollista pelastaa tuo mies raukka, joka on ollut teidän ylhäisyytenne kasvattaja? Jos on olemassa jokin keino, niin sanokaa se, vaikka se maksaisikin henkeni...

Vilhelm Oranialainen -- sillä esittämämme nuori mies oli hän -- rypisti synkästi otsaansa, hillitsi silmiensä kiihkeän hehkun ja vastasi:

-- Översti van Deken, tehkää hyvin ja menkää kaiken varalta komentamaan joukkoni aseisiin.

-- Mutta jätänkö sitten teidän ylhäisyytenne yksin, tänne murhamiesten keskelle?

-- Elkää huolehtiko minusta enempi kuin minä itse sitä teen, lausui prinssi tuikeasti. -- Lähtekää!

Upseeri läksi matkaan nopeudella, joka todisti vähemmin hänen tottelevaisuudestaan, kuin ilostaan saada poistua näkemästä toisenkin veljen kaameata murhaa.

Hän oli tuskin sulkenut jälkeensä huoneen oven, kun Jan, joka ponnistaen voimansa äärimmilleen oli saavuttanut portaat talossa, joka sijaitsi melkein vastapäätä sitä, mihin hänen entinen oppilaansa oli piiloutunut, horjahtaen joka suunnalta saamistaan iskuista, huudahti:

-- Veljeni, missä on veljeni?

Eräs julmureista heitti nyrkiniskulla hänen hattunsa maahan.

Toinen näytti hänelle veriset kätensä. Hän tuli teurastamasta Korneliusta eikä tahtonut hukata tilaisuutta päästä käsiksi toiseenkin veljeen, sillaikaa kuin kuolleen ruumis kuljetettiin hirsipuuhun.

Jan päästi sydäntäsärkevän valituksen, painaen käden silmilleen.

-- Vai et tahdo katsoa, sanoi muuan kansalliskaartilainen. -- Hyvä, minä kaivan silmät ulos päästäsi!

Ja hän iski häntä keihäällä kasvoihin, niin että veri pulpahti virtana esiin.

-- Veljeni! huusi Jan, koettaen sokaisevasta veritulvasta huolimatta katsoa kuinka Korneliuksen oli käynyt.

-- Mene hänen luoksensa! huusi toinen murhaaja, laskien musketin kohden hänen ohimoaan ja liikuttaen liipaisinta.

Mutta ase ei lauennut.

Silloin murhaaja käänsi sen, ja tarttuen molemmin käsin sen piippuun, hän iski Jan de Wittiä sen perällä.

Jan de Witt horjahti ja vaipui hänen jalkojensa juureen. Mutta ponnistaen voimansa äärimmilleen hän kohottautui ja huusi vielä kerran: -- Veljeni! -- äänellä, jossa ilmeni niin tuikea tuska, että näytelmää katseleva nuori mies sulki akkunaluukun.

Mutta paljon ei enää ollutkaan jäljellä nähtävää, sillä kolmas murhamies laukaisi häntä vastaan pistoolinsa ja hänen aivonsa tyrskähtivät esiin.

Nyt vaipui Jan de Witt maahan ei enää noustaksensa.

Nyt jokainen noista katalista kuoleman rohkaisemana halusi vielä ampua tuota hengetöntä ruumista. Jokainen halusi iskeä häntä keihäällä, miekalla tai puukolla, jokainen halusi vuodattaa pisaran verta lisää, raastaa palan lisää pukimista.

Kun molemmat veljekset sitten olivat tyystin murhatut, raadellut, paljaiksi ryöstetyt, kansa laahasi heidät alastomina ja verta vuotavina tilapäiselle hirsipuulle, mihin heidät ripustettiin jaloista.

Sitten tulivat kaikkein katalimmat, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet iskeä elävään lihaan, ja paloittelivat ruumiit ja menivät kaupittelemaan pitkin kaupunkia pieniä paloja Jan ja Kornelius de Wittin ruumista, kymmenestä äyristä palan.

Emme tiedä sanoa, näkikö nuori mies akkunaluukun raosta tuon kammottavan näytelmän loppuun saakka, mutta samana hetkenä, jolloin molemmat marttyyrit ripustettiin hirsipuuhun, hän kulki läpi ihmisjoukon, joka oli liiaksi innostunut hauskasta tehtävästään tarkatakseen häntä, ja hän saapui pian Tol-Hekille, joka yhä vielä oli suljettuna.