Part 17

Onneton vanki käsitti ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta, ei ainoatakaan ystävää, ja hän tyytyi kohtaloonsa.

-- No niin, sanoi hän painaen päänsä alas, -- Kristus kärsi paljon pahempia solvauksia, ja niin viaton kuin olenkin, en kumminkaan voi verrata itseäni häneen. Kristus olisi itse kärsinyt iskut eikä olisi pieksänyt vartijaansa.

Kääntyen sitten upseerin puoleen, joka näytti kohteliaasti odottavan, kunnes hän olisi lopettanut mietteensä, hän kysyi:

-- Hyvä herra, minne olen oikeastaan matkalla?

Upseeri osotti neljän hevosen vetämiä vaunuja, jotka suuresti muistuttivat niitä ajopelejä, jotka Kornelius oli nähnyt Buitenhofissa, ollessaan jokseenkin samassa tilassa kuin nyt.

-- Nouskaa vaunuihin! lausui upseeri.

-- Ah, mumisi Kornelius, -- näyttää siltä kuin ei minulle suotaisi kunniaa kuolla vankilan edustalla!

Hän lausui nuo sanat siksi lujalla äänellä, että äskeinen historioitsija, joka näytti tykkänään antautuneen hänen palvelukseensa, myöskin kuuli ne. Epäilemättä katsoi hän olevansa velvollinen antamaan Korneliukselle uusia opetuksia, sillä hän lähestyi vaununovea, ja upseerin antaessa määräyksiä jalka astuimella, hän kuiskasi Korneliukselle aivan hiljaa:

-- On nähty sellaistakin, että tuomitut on viety omaan kaupunkiinsa kärsimään rangaistuksensa oman porttinsa edustalla, että vaikutus olisi sen suurempi. Tällaisissa tapauksissa menetellään miten milloinkin, aina asianhaarojen mukaan.

Kornelius ilmaisi liikkeellä kiitollisuutensa.

Sitten hän lausui itsekseen:

-- Oivallista, perin oivallista! Siinäpä vasta poika, joka ei konsanaan jätä lohdun sanaa lausumatta, kun vain tilaisuutta siihen suodaan. Kiitän sinua, ystäväni! Jumalan haltuun!

Vaunut läksivät liikkeelle.

-- Voi tuota konnaa, tuota roistoa! ulvoi Gryphus heristellen nyrkkiään pakoon päässeelle uhrilleen. -- Ja hän lähtee tiehensä antamatta minulle tytärtäni takaisin!

-- Jos minut viedään Dordrechtiin, sanoi Kornelius, -- näen taloni ohi kuljettaessa ovatko puutarhani lavat kovin huonossa kunnossa.

XXX.

KORNELIUS VAN BAERLEN RANGAISTUKSEN LAATU ALKAA KÄYDÄ ILMI.

Vaunut vierivät eteenpäin koko pitkän päivän. Ne jättivät Dordrechtin vasemmalla, kulkivat Rotterdamin kautta ja saapuivat Delftiin viiden ajoissa iltapäivällä.

Kornelius teki muutamia kysymyksiä upseerille, joka oli samalla kertaa hänen vartijansa ja matkatoverinsa. Mutta niin varovaisia kuin nuo kysymykset olivatkin, jäivät ne kumminkin hänen mieliharmiksensa vastaamatta.

Kornelius pahoitteli ettei hänellä ollut rinnallaan tuo palvelevainen vahti, joka puheli ilman että häneltä mitään kysyttiinkään. Epäilemättä olisi hän kuvaillut Korneliusta odottavaa kolmatta seikkailua yhtä miellyttävästi ja tarkasti kuin oli kuvaillut noita kahta, joista Kornelius oli säästynyt.

Kulkua kesti kaiken yötä. Aamunkoitteessa oltiin jo ehditty Leidenin ohi ja jatkettiin matkaa Pohjanmeri vasemmalla ja Haarleminmeri oikealla puolella.

Kolme tuntia myöhemmin saavuttiin Haarlemiin.

Kornelius ei tiennyt ollenkaan, mitä Haarlemissa oli tapahtunut, ja me jätämme hänet tietämättömyyteensä, kunnes tapahtumat hänet siitä päästävät.

Mutta toisin on lukijan laita, jolla on oikeus päästä asioista selville, vaikkapa ennen kertomuksemme sankariakin.

Olemme nähneet kuinka Vilhelm Oranialainen oli uskonut Rosan ja tulpaanin kuin kaksi sisarta tai orpoa puheenjohtaja van Systensin huomaan.

Rosa ei kuullut maaherrasta mitään ennenkuin illalla sinä päivänä, jolloin oli nähnyt hänet kasvoista kasvoihin.

Illan suussa saapui van Systensin luo eräs upseeri. Hän tuli hänen ylhäisyytensä nimessä kutsumaan Rosaa kaupungintalolle.

Siellä vietiin Rosa neuvoston suureen kokoushuoneeseen, missä hän tapasi prinssin kirjoittamassa.

Hän oli yksin, ja hänellä oli jalkojensa juuressa suuri friisiläinen vinttikoira, joka silmäili kiinteästi herraansa, ikäänkuin uskollinen eläin olisi luullut pystyvänsä tehtävään, joka ei onnistunut kenellekään ihmiselle, -- nimittäin arvaamaan herransa ajatukset.

Vilhelm jatkoi vielä hetkisen kirjoittamistaan. Kohottaen sitten silmänsä ja huomaten Rosan pysähtyneen oven viereen hän lausui työtään keskeyttämättä:

-- Tulkaa lähemmäksi, neiti!

Rosa meni muutaman askeleen pöytää lähemmäksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi hän pysähtyen.

-- Hyvä, sanoi prinssi. -- Istukaa!

Rosa totteli, sillä prinssi katsoi häneen. Mutta tuskin oli prinssi uudelleen ryhtynyt työhönsä, kun hän jo jälleen ujostellen vetäytyi kauemmaksi.

Prinssi kirjoitti kirjeensä loppuun.

Sillä välin oli vinttikoira lähestynyt Rosaa ja alkanut häntä tarkastaa ja hyväillä.

-- Kas vain! sanoi prinssi koiralleen. -- Näyt huomanneen, että te olette saman seudun lapsia!

Kiinnittäen sitten Rosaan samalla tutkivan ja verhotun katseensa hän lausui:

-- Puhukaamme hiukan teidän asioistanne, tyttäreni!

Prinssi oli tuskin kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha, Rosa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen. Prinssi olisi siis paremmin voinut nimittää Rosaa sisarekseen.

-- Tyttäreni, sanoi prinssi tuolla tavattoman mahtavalla äänenpainolla, joka jähmetytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, -- olemme kahden kesken, jutelkaamme siis hiukan!

Rosan koko ruumis alkoi vavista, ja kumminkin kuvastivat prinssin kasvot pelkkää hyväntahtoisuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, sopersi hän.

-- Teillä on isä Loewesteinissä?

-- On kyllä, teidän ylhäisyytenne.

-- Te ette rakasta häntä?

-- En ainakaan niin kuin tyttären tulisi rakastaa.

-- On paha olla rakastamatta isäänsä, lapseni, -- mutta on oikein puhua totta prinssilleen.

Rosa loi katseensa maahan.

-- Ja miksi ette rakasta isäänne?

-- Isäni on paha.

-- Millä tavoin hänen pahuutensa ilmenee?

-- Hän kohtelee pahoin vankeja.

-- Kaikkiako?

-- Kaikkia.

-- Mutta eikö ole ketään, jota hän teidän mielestänne kohtelee erikoisen pahasti?

-- Erityisesti hän vainoaa herra van Baerleä, joka...

-- Joka on teidän rakastajanne.

Rosa peräytyi askeleen.

-- Jota minä rakastan, teidän ylhäisyytenne, sanoi hän ylväästi.

-- Oletteko rakastanut häntä kauankin? kysyi prinssi.

-- Siitä päivästä saakka, jolloin näin hänet ensi kerran.

-- Ja milloin se oli?

-- Seuraavana päivänä sen jälkeen, jolloin hallinnonjohtaja Jan ja hänen veljensä Kornelius surmattiin niin kammottavalla tavalla.

Prinssin huulet puristuivat yhteen, hänen otsansa rypistyi, hänen luomensa laskeutuivat hetkeksi yli silmien. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi:

-- Mutta mitä teitä hyödyttää rakastaa miestä, joka on tuomittu elämään ja kuolemaan vankeudessa?

-- Jos hän elää ja kuolee vankeudessa, niin autan häntä elämään ja kuolemaan.

-- Ja te tyytyisitte olemaan vangin vaimo?

-- Olisin ylpein ja onnellisin ihmisistä, jos minun sallittaisiin tulla herra van Baerlen vaimoksi. Mutta...

-- Mitä sitten?

-- En uskalla sitä lausua, teidän ylhäisyytenne.

-- Teidän puheessanne ilmenee jonkunmoinen toivehikas sävy. Mitä toiveita teillä on?

Rosa kohotti kauniit silmänsä Vilhelmin puoleen, nuo kirkkaat silmät, joiden henkevä katse oli niin läpitunkeva, että se pystyi herättämään säälintunteen, joka uinaili Vilhelmin synkässä mielessä kuin kuolleena.

-- Vai niin, minä ymmärrän!

Rosa hymyili liittäen kätensä ristiin.

-- Te toivotte minulta apua, sanoi prinssi.

-- Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne.

-- Vai niin!

Prinssi varusti kirjoittamansa kirjeen sinetillä ja kutsui erään upseerin sisään.

-- Herra van Deken, lausui hän, -- viekää tämä kirjelmä Loewesteiniin. Lukekaa määräykset, jotka olen antanut linnanpäällikölle, ja menetelkää niiden mukaisesti.

Upseeri kumarsi, ja pian kuultiin talon kaikuvasta porttiholvista kavionkapsetta.

-- Tyttäreni, jatkoi prinssi, -- sunnuntaina, siis ylihuomenna, on tulpaanijuhla. Pukeutukaa hienoksi näillä viidelläsadalla floriinilla, jotka tässä näette, sillä toivomukseni on, että tuo päivä olisi teille suuri juhlapäivä.

-- Millaiseen pukuun teidän ylhäisyytenne käskee minun pukeutua? mumisi Rosa.

-- Pukeutukaa friisiläisten aviovaimojen tapaan, sanoi Vilhelm, -- se puku soveltuu teille oivallisesti.

XXXI.

HAARLEM.

Haarlem, jonne tulimme kolme päivää sitten Rosan mukana ja jonne äsken saavuimme uudelleen vangin seurassa, on kaunis kaupunki, joka syystä ylpeilee olevansa Hollannin varjokkaimpia.

Kun muut kaupungit tyydyttivät turhamaisuuttaan muhkeilla asehuoneilla ja laivaveistämöillä, tavara-aitoilla ja basaareilla, tyytyi Haarlem kunniaan omistaa kauneimmat, tuuheimmat jalavat, korkeimmat poppelit, varjoisimmat puistot tammi-, lehmus- ja kastanjakäytävineen.

Nähdessään naapurikaupunkinsa Leidenin pyrkivän tieteiden pesäpaikaksi ja mahtavan Amsterdamin kauppaelämän keskustaksi, Haarlem oli valinnut maanviljelyksen tai pikemminkin puutarhaviljelyksen erikoisalakseen.

Suojattu, ilmava, aurinkoinen Haarlem soikin puutarhureille etuja, joita muut kaupungit merituulineen ja lakeuden paahteineen eivät voineet tarjota.

Niinpä olikin Haarlem käynyt kaikkien noiden rauhallisten kansalaisten tyyssijaksi, jotka rakastivat maata ja sen antimia, samaten kuin matkoihin ja kauppaelämään mielistyneet rauhattomat toimi-ihmiset parhaiten viihtyivät Amsterdamissa tai Rotterdamissa, ja useimmat valtiomiehet ja muut kuulut henkilöt valitsivat asuinpaikakseen Leidenin.

Opin ahjoksi oli siis tullut Leiden. Näin ollen valitsi Haarlem osakseen kaiken sen, mikä elämää sulostuttaa, -- soiton, maalaustaiteen, hedelmätarhat, puistot, metsiköt ja kukkasarat.

Haarlem hullaantui kukkiin, muiden kukkien ohella tulpaaneihin.

Haarlem määräsi palkintoja tulpaanien kunniaksi, ja tämä seikka johtaa meidät varsin luonnollisella tavalla, kuten nähdään, puhumaan siitä palkinnosta, joka 15. päivänä toukokuuta 1673 oli tuottava satatuhatta floriinia pilkuttoman ja virheettömän suuren mustan tulpaanin kehittäjälle.

Tehtyään erikoisharrastuksensa kaikille tiettäväksi, saatettuaan julki rakkautensa kukkiin ja liiatenkin tulpaaneihin, aikana, jolloin sota ja sisäiset levottomuudet kiinnittivät kaikkein mielet, sai Haarlem sanomattoman ilon nähdä ihanteellisen päämäärän saavutetuksi, sanomattoman kunnian näyttää maailmalle tulpaaninviljelijäin ihanteen, ja tuo kaunis kaupunki, jolla oli tarjona metsiä ja päivänpaistetta, varjoa ja valoa, päätti viettää palkinnonantoa juhlalla, jonka muisto ei ikinä haihtuisi ihmisten mielestä.

Tuohon päätökseen oli sen enemmän syytä, kun Hollanti on juhlien luvattu maa. Ei konsanaan voi nähdä hidasluontoisten ihmisten osottavan suurempaa huuto-, laulu- ja tanssi-intoa, kuin noiden seitsemän maakunnan kunnon tasavaltaiset osottavat huvitilaisuuksissa.

Tullakseen siitä vakuutetuksi tarvitset vain luoda katseen Teniers'ien tauluihin.

On varmaa, että veltot ihmiset ovat kaikkein väsymättömimmät, kun on kysymyksessä huvitteleminen eikä työnteko.

Haarlemissa vallitsi nyt kolminkertainen riemu, sillä sen oli viettäminen kolminkertaista juhlaa. Musta tulpaani oli keksitty, ja prinssi Vilhelm Oranialainen aikoi todellisena hollantilaisena ottaa osaa palkintojuhlaan. Kolmanneksi vaati valtakunnan kunnia näyttämään ranskalaisille, ettei 1672 vuoden onneton sota ollut voinut järkyttää Batavian tasavallan perustuksia, vaan että ne vielä kestivät laivaston kanuunain säestämää tanssiakin.

Tuosta juhlasta oli etupäässä kiittäminen Haarlemin puutarhayhdistystä, joka oli määrännyt sadantuhannen floriinin palkinnon tulpaaninsipulista. Kaupunki halusi olla yhtä antelias ja määräsi yhtä suuren summan hienostonsa käytettäväksi, jotta palkinnonantoa voitaisiin viettää juhlallisuudella.

Niinpä vallitsikin kaupungissa juhlanviettoa varten määrättynä sunnuntaina sellainen toimeliaisuus, sellainen innostus, ettei edes ranskalainen, jolla on ivahymynsä valmiina aina ja joka paikassa, olisi voinut olla ihailematta noita kunnon hollantilaisia, jotka olivat yhtä valmiit uhraamaan rahansa sotalaivan rakentamiseksi -- siis kansansa kunnian puolustamiseen -- kuin palkitakseen kukkamaailman uutta tulokasta, jonka kukoistus oli kestävä päivän, iloksi naisille, oppineille ja uteliaille.

Ylhäisön ja puutarhayhdistyksen jäsenten etunenässä komeili van Systens, uhkeimmat pukimensa yllään.

Valiten synkän komean vaatetuksen, oli tuo kunnon mies pyrkinyt lempikukkansa kaltaiseksi, ja kiiruhtakaamme hänen kunniakseen vakuuttamaan, että hänen yrityksensä oli onnistunut oivallisesti.

Paitsi mustaa ja liinakankaan hohtoisan valkoista väriä, olivat ainoastaan sinipuna ja sini edustettuina puheenjohtajan juhlapuvussa, hänen astellessaan palkintolautakunnan etunenässä, kantaen suunnatonta kukkavihkoa, kuten Robespierre sataakahtakymmentäyhtä vuotta myöhemmin korkeimman olennon juhlassa.

Mutta ranskalaisen tribuunin vihaa ja kunnianhimoa uhkuvan sydämen asemesta oli kunnon puheenjohtajalla povessaan kukkanen, yhtä viaton kuin viattomin niistä, joita hän piti kädessään.

Palkintolautakunnan jälkeen, joka oli kirjava kuin niitty ja tuoksuva kuin kevät, seurasivat oppineiden yhdistykset, kaupungin virkakunnat, sotaväki, aateliset ja tilanomistajat.

Varsinaiselle kansalle eivät edes nämäkään tasavaltalaiset suoneet sijaa juhlakulkueessa, -- se sai muodostaa kujan.

Tosinhan katsojan paikalta parhaiten käykin näkeminen ja havaintoja tekeminen. Se on enemmistön paikka, -- enemmistön, joka tarkkaa riemusaaton kulkua tietääkseen mitä siitä on sanominen, väliin myöskin, mitä siihen nähden on tekeminen.

Mutta tällä kertaa ei ollut kysymyksessä Pompeiuksen eikä Caesarin riemusaatto, tätä juhlaa ei vietetty Mitridateen tappion, ei Gallian valloituksen johdosta. Kulkue vaikutti leppeältä kuin ohiasteleva lammaslauma, vaarattomalta kuin ilmoja liitelevä lintuparvi. Juhla, jota vietettiin, oli puutarhureiden voittojuhla. Jumaloiden kukkia Haarlem myöskin jumaloi kukkainviljelijää.

Keskellä tuota rauhallista ja tuoksuvaa kulkuetta nähtiin musta tulpaani kantopaareilla, jotka olivat peitetyt valkealla kultaripsuin reunustetulla samettikankaalla. Sitä oli kantamassa neljä miestä, jotka vaihtuivat aina tuon tuostakin toisiin, kuten tuotaessa Kybele äitiä Etruriasta Roomaan torvien soidessa ja kaiken kansan osottaessa hurskasta kunnioitusta.

Viettämällä tätä tulpaanin riemujuhlaa osotti tuo sivistystä ja kaunoaistia vailla oleva kansa ymmärtävänsä pitää arvossa kuuluisain harrasmielisten johtomiestensä sivistystä ja kaunoaistia, jos kohta se vuodattikin heidän verensä Buitenhofin lokaiselle kivitykselle. Voihan korvaukseksi piirtää uhrien nimet Hollannin Panteonin kauneimpaan kiveen.

Oli sovittu että itse maaherra toimittaisi palkinnonannon, mikä seikka piti kaikki läsnäolevat kovassa jännityksessä. Mahdollista oli, että hän myöskin pitäisi puheen, ja tämä kysymys tuntui erittäinkin hänen ystävistään ja vihamiehistään peräti mieltäkiinnittävältä.

Tosinhan valtiomiesten ystävät ja viholliset aina luulevat jokaisessa heidän puheessaan, koskipa se kuinka vähäpätöistä asiaa tahansa, havaitsevansa salaperäisen käänteen, jonka avulla arvelevat olevansa oikeutetut tulkitsemaan puhujan sisimmät ajatukset, -- ikäänkuin eivät tietäisi että valtiomiehen hattu on vakka, jonka tulee pidättää jokainen valonsäde.

Siis oli tuo odotettu päivä, toukokuun 15. päivä 1673, saapunut, ja Haarlem ympäristöineen oli kokoontunut kauniitten puitten varjoon, varmasti päättäneenä tällä kertaa syrjäyttää sotasankarit ja oppineet ja osottaa suosiotaan ainoastaan aineellisen viljelyksen suurmiehille, he kun olivat pakottaneet luonto-emon tuottamaan mustan tulpaanin, jonka kehittämistä tähän saakka oli pidetty mahdottomana.

Mutta ei mikään kansanjoukon päätös ole niin horjuva kuin tuo, että se tyytyy osottamaan suosiotaan ainoastaan sille tai tälle. Kun se on innostunut suosionosotuksiin, käy sen samaten kuin sen jouduttua viheltämisintoon: se ei konsanaan tiedä, milloin olisi aika lakata.

Se osotti siis suosiotaan ensiksi herra van Systensille ja hänen kukkavihkolleen, sitten yhdistyksille ja virkakunnille ja omalle itselleen; lopuksi vielä, ja, tunnustakaamme se, tällä kertaa täydellä syyllä, oivalliselle soitolle, jota kaupungin herrat jokaisessa pysähdyspaikassa auliisti tarjosivat kuultavaksi.

Kaikkein silmät hakivat juhlan sankarittaren rinnalta, joka oli musta tulpaani, juhlan sankaria, joka luonnollisesti oli tämän tulpaanin kasvattaja.

Jos tämä sankari olisi esiintynyt puheen jälkeen, jota olemme nähneet kunnon van Systensin valmistavan niin suurella huolella, olisi hän varmaankin herättänyt suurempaa huomiota kuin itse maaherra.

Mutta meidän kannaltamme katsoen ei mieltäkiinnittävintä tässä juhlassa ole ystävämme van Systensin puhe, niin ylevä kuin se olikin, eivät nuo ylimystöön kuuluvat juhlapukuiset nuorukaiset, jotka syödä narskuttelevat mahtavia kakkujaan, eivät köyhät, puolialastomat kansanlapset, jotka järsivät vanillipuikkojen kaltaisia savustettuja ankeriaitaan. Eivät mieltämme kiinnitä etupäässä nuokaan rusoposkiset, valkopoviset Hollannin tyttäret, eivät lihavat, tukevat porvarit, jotka eivät koskaan ole poistuneet synnyinkaupunkinsa rajoja kauemmaksi, eivät laihat, keltaiset matkamiehet, jotka tulevat Ceylonista tai Jaavasta saakka, ei janoinen rahvas, joka virkistyksekseen ahmii vedessä liotettuja suolattuja kurkkuja. Ei, ei mikään kaikesta siitä, mitä olemme maininneet, ole meistä tämän näytelmän mieltäkiinnittävin kohta.

Mielenkiintomme kohdistuu ennen kaikkea erääseen ilosta loistavaan, toimeliaaseen olentoon, joka käyskentelee palkintotuomarien parissa, huolellisesti kammattuna ja pestynä, vyö kukitettuna, yllään tulipunainen puku, joka sopeutuu oivallisesti hänen mustaan tukkaansa ja keltaiseen ihoonsa.

Tuo ilosta loistava, innostunut päivänsankari, jonka osaksi on tuleva sanomaton kunnia saattaa varjoon van Systensin puhe ja maaherran läsnäolo, on Isak Boxtel. Edellään oikealla näkee hän samettipatjalla kuljetettavan mustaa tulpaania, ottotytärtään, ja vasemmalla kimmeltävät ja hohtavat isossa kukkarossa nuo satatuhatta floriinia, niin että Boxtelin täytyy katsoa kieroon, voidakseen herkeämättä pitää molempia silmällä.

Tuon tuostakin Boxtel hieman kiiruhtaa kulkuansa, saadakseen kyynärpäänsä van Systensin kyynärpään rinnalle. Boxtel anastaa jokaiselta hiukan hänen merkitystään, lisätäkseen omaa merkitystään, kuten hän on varastanut Rosalta hänen tulpaaninsa, voittaakseen itselleen kunniaa ja varallisuutta.

Neljännestunti vielä, niin prinssi on saapuva, kulkue pysähtyvä viimeiselle levähdyspaikalle. Tulpaani asetettaisiin valtaistuimelleen, ja suositellen kilpailijatartaan itsensä edellä yleisön jumaloitavaksi, avaisi prinssi komeasti väritetyn pergamenttilevyn, johon keksijän nimi on kirjoitettu. Lujalla ja kuuluvalla äänellä hän julistaisi että uusi ihme on keksitty, että Hollanti Boxtelin välityksellä on pakottanut luonnon tuottamaan mustan kukan, ja että tämän kukan nimi on oleva _Tulipa nigra Boxtellea_.

Väliin kääntää Boxtel sentään silmänräpäykseksi katseensa pois tulpaanista ja kukkarosta, luodakseen sen ihmisjoukkoon, sillä tuossa ihmisjoukossa hän pelkää näkevänsä kauniin friisittären kalpeat kasvot.

Kuten voi ymmärtää, olisi tuo haamu häirinnyt Boxtelin juhlatunnelmaa, kuten Bancon haamu Macbethin vieraspitoja.

Mutta kumminkin on meidän mainitseminen, ettei tuo kurja olento, joka on kiivennyt yli muurin, joka ei ollut hänen omansa, mennyt akkunasta sisään naapurinsa taloon, väärää avainta käyttäen tunkeutunut Rosan huoneeseen, -- ettei tuo mies, joka on ryöstänyt miehen kunnian ja naisen myötäjäiset, sittenkään pidä itseään varkaana.

Hän on niin kiihkeästi pitänyt silmällä tätä tulpaania, hän on seurannut sen retkiä Korneliuksen kuivatushuoneen laatikosta Buitenhofin mestauslavalle ja Loewesteinin vankilaan, hän on nähnyt sen itävän ja kasvavan Rosan akkunalla, hän on niin usein hengityksellään lämmittänyt sitä ympäröivää ilmaa, ettei kenelläkään voi olla enemmän syytä pitää itseään sen kasvattajana, kuin hänellä. Jos musta tulpaani nyt otettaisiin häneltä pois, katsoisi hän sitä varkaudeksi.

Rosaa ei näkynyt missään, joten ei mikään häirinnyt Boxtelin iloa.

Kulkue pysähtyi pyöreälle kentälle, jonka muhkeat puut olivat koristetut köynnöksillä ja kirjoitelmilla. Se pysähtyi jymisevän soiton raikuessa, ja Haarlemin nuoret tytöt saapuivat kuljettamaan tulpaanin korkealle valtaistuimelle, joka sille oli pystytetty lavalle hänen ylhäisyytensä maaherran kultaisen nojatuolin viereen.

Ja ylväänä silmäili tulpaani jalustaltaan kokoontunutta ihmisjoukkoa, joka taputti käsiään ja ilmaisi ihastuksensa raikuvilla huudoilla, joita Haarlemin kaiut kiiruhtivat kertaamaan.

XXXII.

VIIMEINEN PYYNTÖ.

Tuona juhlallisena hetkenä, jolloin ihastuksenhuudot kohosivat ilmoille, tuli puiston viereistä tietä pitkin vaunut, hiljentäen vauhtiaan tielle kokoontuneiden lapsilaumojen takia, jotka aikuiset innoissaan olivat työntäneet pois puiston käytäviltä.

Noissa tomuisissa, vinkuvin pyörin laiskasti lähestyvissä vaunuissa saapui onneton van Baerle Haarlemiin. Avoimesta vaununovesta alkoi hänelle esiintyä tuo näytelmä, jota olemme pyrkineet kuvaamaan lukijalle, vaikkakin vaillinaisesti.

Tuo kansanpaljous, melu, luonnon ja ihmiskäden aikaansaama komeus huumasi vankia kuin salama, joka olisi kirkastanut hänen vankikoppinsa.

Vaikkei Korneliuksen liioin ollut onnistunut saada matkatoveriltaan omaa kohtaloaan koskevia selityksiä, rohkeni hän kumminkin vielä tiedustella häneltä tuon tungoksen syytä, kun hän ei tiennyt eikä voinut tietää tämän asian mitenkään koskevan häntä itseään.

-- Pyytäisin saada kysyä, mitä täällä on tekeillä, herra luutnantti? lausui hän seuralaiselleen.

-- Kuten näette, hyvä herra, vietetään täällä juhlaa, vastasi toinen.

-- Vai juhlaa! lausui Kornelius synkän välinpitämättömästi kuten se, joka jo aikoja on vieraantunut kaikesta maallisesta ilosta.

Vaiettuaan hetken ajopelien ehtiessä hiukan eteenpäin, hän kysyi:

-- Varmaan suurtakin juhlaa, koska kaikkialla on niin paljon kukkasia?

-- Niin kyllä, juhlaa, jossa kukat ovat pääasia.

-- Oi, mitä sulotuoksuja! Mitä ihania värejä! huudahti Kornelius.

-- Pysähdyttäkää, että herra saa katsella! sanoi upseeri tuollaisen sotureille ominaisen lempeän säälintunteen valtaamana sotamiehelle, joka oli ajajan toimessa.

-- Oi kiitoksia, herra, ystävällisyydestänne, kiiruhti van Baerle surumielisesti vastaamaan, -- mutta toisten ilon näkeminen tuottaa minulle vain tuskaa. Rukoilen teitä siis säästämään minua tuosta kärsimyksestä.

-- Kuten tahdotte. Jatkakaamme siis matkaamme. Käskin pysähdyttämään, koska pyysitte tietoja tästä juhlasta ja koska teitä pidetään kukkasten ihailijana, ja erittäinkin niiden, joiden kunniaksi tämänpäiväistä juhlaa vietetään.

-- Minkä kukkasten juhla tämä siis on? kysy Kornelius.

-- Tulpaanien juhla.

-- Tulpaanien! huudahti van Baerle. -- Vietetäänkö nyt tulpaanien juhlaa?

-- Vietetään, hyvä herra. -- Mutta koska tämän näytelmän katseleminen teistä tuntuu vastenmieliseltä, niin kiiruhtakaamme eteenpäin.

Ja upseeri yritti antaa käskyn jatkaa matkaa.

Mutta Kornelius pidätti häntä. Hänen mielessään oli herännyt tuskallinen epäilys.

-- Hyvä herra, kysyi hän vapisevalla äänellä, -- annetaanko tuo palkinto ehkä tänään?

-- Palkinto mustasta tulpaanista, te tarkoitatte. Annetaan kyllä.

Korneliuksen poskille kohosi puna, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, hiki helmeili hänen otsallaan.

Ajatellen sitten että juhla hänen ja hänen tulpaaninsa poissaolon johdosta oli epäonnistuva, kun ei ollut palkittavaa ihmistä eikä kukkaa, hän lausui:

-- Kaikki nuo kunnon ihmiset tulevat olemaan yhtä onnettomia kuin minäkin, kun eivät saa nähdä tuota ihmettä, jonka takia ovat tulleet, ainakaan muutoin kuin varsin vaillinaisessa muodossa.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, lausui Kornelius, heittäytyen taapäin vaunuissa, -- ettei mustaa tulpaania saa kasvatetuksi kukaan muu kuin eräs, jonka tunnen.

-- Silloin on tuo eräs, jonka te tunnette, jo kasvattanut sen, sillä tänä hetkenä on koko Haarlem kokoontunut katselemaan tuota kukkaa, jonka kehittämisen te arvelette jäävän ainiaan suorittamatta.

-- Mustaa tulpaaniako? huudahti van Baerle, kumartuen puolta ruumistaan myöten ulos vaununovesta. -- Missä se on, missä?

-- Tuolla kaukana, valtaistuimella, ettekö näe!