Part 8

Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni, kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä, virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo näkemäni ihmiset olivat mustia -- joukossa ei ollut ainoatakaan sinun laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten taistellessa vedessä kauemmin -- mutta niinhän on tässäkin elämässä -- toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.

Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa, ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko. Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:

"Terve, _Inkosazana-y-Zulu!_ Terve, taivaan kuningatar!"

Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva. Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla. Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset pimeyteen.

Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi, Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat tuhoutuneet heidän kerallaan.

He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän huutavan:

"Terve, _Inkosazana-y-Zulu_, terve!"

Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.

"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen. Miksi viivyttelette?"

Mutta he seisoivat vain paikoillaan ja Unandi lausui:

"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."

"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla äänellä.

"Chaka, zulujen kuningas", vastasi Unandi. "Chaka, minun poikani."

"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä! Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan tuomio on kirjoitettu."

Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti, mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani, sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano, olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.

Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin kuninkaan vaimojen asunnon, _emposenin_, portille, odottamaan, kunnes nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.

"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet -- Taivaiden äiti on kuollut -- ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.

"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä, enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi myös kuollut, kuten äsken kuulin."

"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä rahtuakaan siitä, että minä -- sinun veljesi -- olen menettänyt kaikki, mitä rakastin?"

"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa, sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja pääsisin etsimään häntä!"

"Jospa poika ei olekaan kuollut, Baleka, entä sitten?"

"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen -- jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."

"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä ennen.

Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi kuolemasta.

"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen. Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."

"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki sallimuksen ja sattumain varaan?"

"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille, ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin. Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule mahtavaksi -- mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni. Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi? Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä? Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."

Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi, lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten sopivaa hetkeä oli odotettava.

Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan puheille.

Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:

"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman noituuden tähden!"

Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan tuijottaessa heihin synkästi.

"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä, ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen neuvotteluun, _bandhlaan_, johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo, tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin, neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"

Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia. Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut elämänhaluni.

XII.

SUSI-GALAZIN TARINA.

Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki, kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.

Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan. Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen: "Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän vaipui sikeään uneen.

Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut, Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.

Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.

Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään tätä rintaan ja käsivarsiin.

Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän makasi kuin kuollut.

Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.

Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle, kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja astui Umslopogaasin luo.

"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki -- elätkö siis, muukalainen?"

"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."

"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti, etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."

Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä keskustellen.

"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.

"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."

"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"

"Swazi-maasta -- halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin. Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa, ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue, joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet -- heitä oli paljon ja he olivat mahtavia miehiä -- vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan riuhtoillen.

"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän konnantyön?'

"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.

"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet kaikista rukouksista huolimatta.

"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'

"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen ja lapset vankeuteen!'

"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä, Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti parahtaen.

"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät katseensa.

"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä, 'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.

"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta.

"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira, tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua kohti keihäs koholla.

"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti keihäitään heristäen.

"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin, ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle. Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."

"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.

"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.

"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin jännittävä."

"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille, kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle lainkaan tietämättä, minne menisin.

"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle: 'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi vastustaa?'

"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti tehdä saadakseni sen.

"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen, 'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen. Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'