Part 5

"Pois, pois!" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham nilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan. Dickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti. Äkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli heidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean metsäseinämän välitse.

Seisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä, ensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni nopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten jalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania ratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin henkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset ehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja joukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti pakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut tiedon.

Tuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului kavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja, jonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä seurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan henkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet pakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt heidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät saavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä lyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä sadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.

Taaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni kasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä, miesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen sotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.

Dick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin herran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin, "Punaisen ruusun", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel? Oliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai oliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, "Valkoisen ruusun" puolelle?

Se olisi ruma juttu.

Dick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta nyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.

"Tule!" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat takaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta. Aurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.

"Olisipa jotain syötävää!" Dick huudahti.

83

Matcham istahti maahan ja alkoi itkeä.

"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden", sanoi Dick halveksivasti, "mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun tähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema tunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi."

"Minun tunnollani?" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. "Ja sinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden tapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä olit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen sankari."

Dick seisoi äänetönnä.

"Tein sen rehellisessä taistelussa", hän sanoi viimein, "hyökkäsin tähdättyä jousta vastaan."

"Teit raukkamaisesti", Matcham vastasi. "Olet vain suurisuinen kerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet yläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet nöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton naisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla sovussa sinun kanssasi -- kas silloin olet mies hänet masentamaan."

Dick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo "naisparka", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.

"Sieluni kautta!" hän huusi. "Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi sortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham olet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä suojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin."

Sen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.

"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.

Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.

"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.

"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa tehnyt. Tule ja lyö -- pelkuri!"

Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan neuvottomana.

"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi, "mutta anteeksi en anna sinulle -- en milloinkaan. En sinua tuntenut, sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."

"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.

"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan, olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana -- tahi aikaisin huomisaamuna, on parasta panna jalat liikkeelle."

Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen mielestään.

"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja, menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja nuhdesaarnan. Hyvästi!"

"Niinkö?" sanoi Dick. "Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha sinut periköön!"

Niin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä minnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan monta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham riensi hänen jälkeensä.

"Dick", hän huudahti, "olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä on käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt, avusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni. Ja onnea matkalle!"

"Hyvä toveri!" vastasi Dick. "Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi sinua seurata. Sinä olet liian riitaisa."

Sitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi heti Matchamin perään.

"Tässä on jouseni", hän sanoi, "ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna."

"Jousi!" sanoi Matcham. "Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä jännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin kiitän sinua."

Yö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet toistensa kasvonilmeitä.

"Yö on pimeä", Dick sanoi, "minä kävelen hiukan matkaa kanssasi, ainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään tapahtuisi."

Enempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä, kuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä metsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta kuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.

Kuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat kimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät pieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.

"Sinä olet väsyksissä?" sanoi Dick.

"Niin, kovin väsyksissä", toinen vastasi, "suorastaan tahtoisin laskeutua maahan kuolemaan."

"Kuulen veden solinaa", sanoi Dick, "menkäämme sinnepäin, minua kovin janottaa."

He astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi pensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat viileätä vettä kyllikseen.

"Dick", sanoi Matcham, "nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa."

"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan", Dick sanoi, "menkäämme sinne nukkumaan."

"Hyvin mielelläni", sanoi Matcham.

Kuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka muodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle likitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he sikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.

SEITSEMÄS LUKU

Valepukuinen mies

Päivän valjetessa, ennen kuin aurinko oli noussut, nuorukaiset heräsivät. Itäisen taivaanrannan väriloiste kuitenkin ilmoitti, että päivän ruhtinas oli tulossa, puissa jokin lintu silloin tällöin hiljaisella sirkutuksella valmistautui ottamaan häntä vastaan. Nälkiintyneinä ja väsyksissä nuorukaiset makasivat liikkumatta, suloiseen hervottomuuteen vaipuneina. Äkkiä heidät havahdutti kellon ääni.

"Kello!" huudahti Dick nousten istualle. "Olemmeko niin likellä Holywoodia?"

Kotvasen kuluttua kello soi uudestaan, mutta tällä kertaa vielä likempänä. Ja sitten taas yhä uudestaan, aina vain likempänä.

"Mitähän tämä oikein merkinnee?" arveli Dick, joka nyt oli täysin valveilla.

"Joku liikkuu", Matcham sanoi, "ja hänen kävellessään soi kello."

"Sen kyllä älyän", sanoi Dick, "mutta mitä varten? Mitä hän Tunstallin metsissä toimittaa? Kolea sointi ei minua miellytä."

"Niin", sanoi Matcham väristen, "se kuuluu kaamealta. Ellei jo olisi päivä --"

Hän ei ehtinyt lopettaa ennen kuin kilinä kävi varsin kiireiseksi ja tiheäksi, sitten kuului yksinäinen kilahdus, ja sitten se taukosi.

"On niinkuin joku olisi ensin juossut ja sitten hypännyt puron yli."

"Nyt hän taas kulkee rauhallisesti", Matcham sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Dick, "ei niinkään rauhallisesti. Hän käy nopeasti ja levottomasti. Aivan kuin olisi hengenhädässä tahi kiireisissä asioissa. Etkö huomaa kuinka nopeasti kilinä lähenee?"

"Nyt se on ihan lähellä", Matcham huomautti.

He olivat kavunneet hietakuopan partaalle, ja kun kuoppa oli kummun rinteessä, heidän eteensä avautui kanervikkoaukio metsään saakka. Aukion poikki kiemurteli valkeana juovana polku, Dickin mielestä Moat Houseen päin.

Polkua myöten hoiperteli valkoinen olento. Nyt hän seisahtui ja katsoi ympärilleen. Sitten hän taas hitaasti eteni kumartuneena miltei kaksin kerroin. Joka askelella tiuku kilisi. Valkoinen päähine oli vedetty kasvoille ikään kuin silmikoksi niin syvälle, ettei niitä laisinkaan näkynyt. Kulkija näytti tunnustelevan tietä sauvallaan. Nuorukaisten selkäpiitä karmi.

"Spitaalinen", Dick änkytti.

"Se, jota hän koskettaa, on kuoleman oma", sanoi Matcham. "Juoskaamme."

"Ei", sanoi Dick. "Etkö näe? -- Miesparka on sokea ja tunnustelee tietä sauvallaan. Hän on enemmän surkuteltava kuin pelättävä."

"Kyllä häntä surkuttelen, kun hän vain on mennyt ohi", Matcham arveli.

Sokea spitaalinen oli nyt tullut ihan likelle, ja samassa silmänräpäyksessä aurinko nousi ja valaisi kirkkaasti hänen valkoista päähinettään. Hän oli ollut pitkä mies ennen kuin tuo kauhea tauti oli hänet koukistanut, ja vieläkin hän astuskeli voimakkaasti. Tiu'un surullinen kilinä, sauvan kolahtelu maahan, silmäaukoton kasvojen peite ja tieto siitä, että hän ei ollut ainoastaan kärsimykseen ja kuolemaan tuomittu, vaan ihmisten seurastakin eristetty, saattoi nuorukaiset kammosta värisemään.

Tullessaan kuopan kohdalle hän seisahtui ja käänsi kasvonsa nuorukaisia kohti.

"Neitsyt Maria auttakoon meitä!" Matcham kuiskasi. "Hän näkee meidät."

"Vaiti!" kuiskasi Dick vastaan. "Hän vain kuuntelee. Onhan hän sokea, höperö."

Spitaalinen katseli tahi kuunteli muutamia sekunteja. Sitten hän taas rupesi liikkumaan eteenpäin, mutta ei montakaan askelta ennen kuin vielä kerran seisahtui ja kääntyi nuorukaisiin päin ikään kuin katsellakseen. Nyt myös Dick kalpeni ja ummisti silmänsä. Mutta pian tiuku taas kilisi ja spitaalinen sen enempää empimättä kulki eteenpäin metsään saakka, johon hän hävisi.

"Hän näki meidät", Matcham sanoi. "Sen vaikka vannon."

"Lorua!" sanoi Dick. "Hän vain kuunteli. Hän oli peloissaan, miesparka. Jos sinä olisit sokea ja aina kävelisit umpipimeässä, säikähtäisit jo lehden kahinaakin tai linnun piipitystä."

"Dick hyvä! Hän näki meidät", toisti Matcham. "Tuolla tavoin ei kukaan kuuntele. Hänellä on paha mielessä. Kuulehan, hänen tiukunsa ei soi enää."

"Se on totta", Dick sanoi. "Se ei tiedä hyvää. Menkäämme, pyhän messun kautta."

"Hän meni itään päin, menkäämme me länteen", sanoi Matcham. "En voi tyynesti hengittää ennen kuin tuo spitaalinen on selkäni takana."

"Olet liian pelkuri, John", vastasi Dick. "Aiommehan pyrkiä suoraa tietä Holywoodiin, niin suoraan kuin osaamme, ja meidän on siis mentävä pohjoiseen päin, ymmärtääkseni."

He rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten puron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi epätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli vaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys hidasti kulkua.

Äkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan päässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä sauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä ainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.

Nuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.

"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa", Dick sanoi. "Näitkö, hän piti tiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä pyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan."

"Mitä hän aikoo?" Matcham huudahti. "Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan kuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut onnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa? Dick, tässä piilee jotakin pahempaa."

"En käsitä mitä tämä tietää", kuiskasi Dick, "olen ihan hervoton. Pyhimykset auttakoot meitä!"

"Aiotko jäädä tähän loikomaan?" Matcham sanoi. "Palatkaamme aukiolle, siellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme."

"En minä", sanoi Dick. "Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi meitä huomaamatta."

"Jännitä edes jousesi", toinen huudahti. "Oletko sinä olevinasi mies?"

Dick teki ristinmerkin. "Älä, älä!" hän sanoi. "Terveitä ihmisiä vastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan -- enkä spitaalisia. En tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!"

"Jos miehen rohkeus on tuollaista, niin kylläpä hän on aika raukka!" Matcham sanoi. Silloin kuultiin taas tiu'un kilahdus. "Hän ei enää pidä kiinni tiu'un kielestä", Matcham kuiskasi. "Pyhimykset auttakoot! Kuinka likellä hän on!"

Dick ei vastannut sanaakaan; hänen hampaansa kalisivat.

Nyt vilahti jotain valkeata pensasten välistä, ja sieltä tuli näkyviin ensiksi pää ja sitten koko haamu. Äkkiä hän päästi huudon ja juoksi suoraan kohti nuorukaisia. Nämä pakenivat kirkaisten, yksi yhtäälle, toinen toisaalle. Mutta heidän kauhistava vihollisensa syöksyi Matchamin jälkeen, saavutti tämän muutamalla harppauksella ja tempaisi hänet käsiinsä.

Nuorukainen päästi parahduksen, johon kaiku vastasi läheltä ja kaukaa, hänen hento ruumiinsa värähteli, sitten hänen jäsenensä herpaantuivat ja hän lyhistyi taintuneena kiinniottajan käsiin. Dick kuuli parahduksen. Hän kääntyi ja näki Matchamin kaatuvan. Silloin hänen rohkeutensa ja voimansa palasi. Säälin ja vihan huuto pääsi hänen suustaan ja samassa hän jännitti varsijousensa. Mutta ennen kuin hän ehti ampua, spitaalinen nosti kätensä.

"Seis, Dick", huusi tuttu ääni. "Älä ammu, houkkio! Etkö tunne ystävääsi?"

Samassa hän laski Matchamin maahan ja paljasti kasvonsa.

"Sir Daniel!" Dick huudahti.

"Juuri niin, pyhän messun kautta, juuri sir Daniel", vastasi ritari. "Aiotko ampua kasvattajaasi, veijari? Mutta tässä on tämä --" Hän keskeytti ja osoittaen Matchamia hän kysyi: "Miksi häntä sanot, Dick?"

"Niin", sanoi Dick, "minä sanon häntä nuoreksi herra Matchamiksi. Ettekö häntä tunne? Hän sanoi teidän tuntevan hänet."

"Kyllä tunnen", sir Daniel vastasi hihittäen. "Hän on mennyt tainnoksiin ja, totta puhuen, vähemmästäkin hän olisi voinut pyörtyä. Hei Dick, pelästytinkö teidät pahastikin?"

"Pelästytitte, sir Daniel, kyllä te meitä kauheasti pelästytitte", sanoi Dick ja päästi vieläkin huokauksen muistellessaan sitä. "Teidän luvallanne, sir, olisin melkein mieluummin tahtonut kohdata itse mustan paholaisen. Ja totta puhuakseni minua värisyttää vieläkin. Mutta mikä saattoi teidät esiintymään tuommoisessa valepuvussa?"

Sir Danielin kasvot synkistyivät vihasta.

"Mikäkö minut saattoi?" hän sanoi. "Hyvä että muistutit minulle. Mikä? Minä piileskelen henkeni takia täällä omissa metsissäni. Jouduimme onnettomuudeksemme liian myöhään taistelupaikalle, juuri parhaiksi suuren pakopyörteen nieltäviksi. Missä ovat reippaat ratsumieheni? Pyhän messun kautta, Dick, en tiedä itsekään. Meidät pyyhkäistiin pois, jouduimme keskelle pahinta mellakkaa, en ole nähnyt ainoatakaan oman värini miestä sen jälkeen kun näin kolmen heistä kaatuvan. Minä itse pääsin eheänä Shorebyhin, ja 'Mustaa nuolta' muistellen hankin itselleni tämän puvun ja tiu'un ja rupesin hiljakseni pyrkimään Moat Houseen. Tämä valepuku on kerrassaan verraton, Dick. Tiu'un kilinä suojelee pahimmaltakin rosvolta, sen ääni panee joka ainoan kalpenemaan. Viimein satuin kulkemaan sinun ja Matchamin ohitse. En heti varmasti teitä tuntenut, päähine esti minua selvästi näkemästä ja sen lisäksi minun oli mahdoton käsittää, mitenkä te olitte joutuneet yhteen. -- Mutta huomaan", hän keskeytti, "että tämä sinun toveriparkasi rupeaa näyttämään toipumisen oireita. Pari tippaa hyvää viiniä ei liene hänelle vahingoksi."

Näin sanoen hän veti tilavan kaapunsa alta isohkon pullon ja rupesi hieromaan Matchamin ohimoita sekä kostuttamaan tämän huulia viinillä. Vähitellen pyörtynyt tointui, avasi silmänsä ja katseli kummastuneena vuorotellen sir Danielia ja Dickiä.

"Rauhoitu, Jack!" Dick sanoi, "ei se ollutkaan spitaalinen, se oli sir Daniel, näetkö!"

"Otapas kunnollinen kulaus tätä", sanoi ritari, "se palauttaa tarmosi. Sen jälkeen annan teille hyvän aterian ja sitten kiiruhdamme kaikki kolme kotiin Tunstalliin. Sillä tunnustanpa suoraan, Dick", hän jatkoi asetellessaan heidän eteensä leipää ja lihaa, "minulla on kiihkeä halu päästä neljän muurin turvaan. Siitä alkaen kun ensi kerran nousin hevosenselkään, en ole ollut näin kovassa ahdingossa; henkeni ja omaisuuteni on vaarassa, ja kaiken lisäksi nuo roistot ajavat minua takaa metsässä. Mutta en ole vielä hukassa. Kyllä jokunen joukko miehistäni pelastautuu kotiin. Bennet Hatchilla on kymmenen miestä, Seldenillä oli kuusi. Ei, kyllä me pian jälleen olemme entisissä voimissa. Kunhan vain pääsen sovintoon onnen suotta suosiman Yorkin herran kanssa, Dick, niin olen kyllä taas miestä ja valmis vaikka mihin."

Ritari täytti viinillä juomasarvensa juodakseen siinä vieressä seisoneen, tyrmistyneen näköisen Dickin terveydeksi.

"Selden", tämä änkytti, "Selden --", ja sitten hän vaikeni.

Sir Daniel laski juomasarvensa alas juomatta.

"Mitä!" hän huusi muuttuneella äänellä. "Selden! Puhu! Mitä hänestä tiedät?"

Dick kertoi änkyttäen, mitä oli tapahtunut.

Ritari kuunteli äänetönnä, viha ja murhe vääristivät hänen kasvojaan.

"Malttakaa", hän huusi, "vannon oikean käteni kautta, kyllä minä kostan! Minä murskasin tuon Duckworthin kuin ruo'on, poltin katon hänen päänsä päältä, saatoin hänet mieron tielle, ajoin hänet pois näiltä mailta, ja nyt hän palaa astuaksensa minua vastaan! Mutta odotapa, Duckworth, kyllä saat tämän velan maksaa!"

Hän seisoi kotvan aikaa äänetönnä. Hänen kasvoistaan kuvastui kova sisäinen taistelu.

"Syökää!" hän huusi, "ja sinä siinä, vanno minulle", hän jatkoi Matchamille, "että seuraat minua Moat Houseen."

"Kunniani kautta", Matcham vastasi.

"Viis minä sinun kunniastasi!" huusi ritari. "Vanno minulle äitisi autuuden kautta!"

Matcham vannoi vaaditun valan. Sir Daniel korjasi päähinettään, otti tiukunsa ja sauvansa.

"Syökää nopeasti", hän sanoi, "ja seuratkaa sitten minua kotiin!"

Niin sanoen hän poistui viidakkoon, ja heti rupesi tiuku jälleen kilisemään. Nuorukaiset istuivat kuunnellen kilinän häviämistä kaukaisuuteen.

"Sinä aiot siis Tunstalliin?" kysyi Dick.

"Totta kai", Matcham vastasi, "kun täytyy. Olen urheampi sir Danielin selän takana kuin hänen kasvojensa edessä."

He söivät sitten kiireesti ja alkoivat kulkea Tunstalliin päin. Pari tuntia kuljettuaan he näkivät Moat Housen punaisten muurien ja kattojen vilahtavan puitten välistä.

"Nyt", Matcham sanoi seisahtuessaan, "saat jättää ystäväsi John hyvästi, et enää koskaan häntä näe. Anna, Dick, hänelle anteeksi, jos hän on sinua loukannut, niinkuin hän sydämestään ja rakkaudella antaa sinulle anteeksi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Dick. "Jos me molemmat menemme Tunstalliin, tapaamme tietysti toisemme useinkin."

"Et sinä milloinkaan enää saa nähdä John Matcham parkaa", toinen vastasi, "häntä joka oli sellainen pelkuri ja niin vaivalloinen ja joka kuitenkin veti sinut virrasta. Kunniani kautta, Dick. Kun olemme saapuneet Moat Houseen, sinä et enää näe John Matchamia."

Hän avasi sylinsä ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Ja Dick", Matcham jatkoi, "minä aavistan, ettei hyvä meitä Tunstallissa odota. Sir Daniel ei ole enää sama kuin ennen. Onni on tähän saakka ollut hänelle myötäinen, mutta nyt, kun hänen kohtalonsa on kypsymäisillään ja hänen on taisteltava henkensä puolesta, pelkään että hänestä tulee huono isäntä meille kummallekin. Hän saattaa olla uskollinen tappelussa, mutta hänellä on vilpistelijän silmä. Hänen silmissään, Dick, piilee pelko, ja pelko on julma kuin susi! Me menemme sisään tähän taloon, Pyhä Maria auttakoon meidät siitä pois!"

Vähän matkaa äänettöminä käveltyänsä he astuivat ulos metsästä. Heidän edessänsä kohosi sir Danielin pyöreätorninen metsälinna. Linnankaivannon veteen kuvastuivat tummanpunaiset, siellä täällä sammaltuneet muurit. Heti kun nuorukaiset tulivat näkyviin, avautui linnan portti, nostosilta laskettiin alas ja sir Daniel itse, Hatch ja pappi hänen vieressään seisoivat valmiina ottamaan heidät vastaan linnan muurien sisäpuolelle.

TOINEN KIRJA

Tunstallin Moat House

ENSIMMÄINEN LUKU

Dick kyselee

Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä. Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.

Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi pudistelivat päätään.

Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä, erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.