Part 14

Oli siis varsin ymmärrettävää, että Dick kävi levottomaksi Joannan kohtalosta ja päätti nyt heti koettaa päästä siitä selville. Hän siis valitsi miehistään neljä luotettavinta ja pyrki niitten kanssa sir Danielin talolle.

Tultuansa torin poikki vastakkaisille kaduille hän näki kaikkialla kuolemaa ja hävitystä. Kadut olivat täynnä ruumiita ja pois heitettyjä aseita, siellä täällä oli taloissa vielä asukkaita, jotka koettivat puolustautua sisään tunkevia ryöstäjiä vastaan heittämällä ikkunoista huonekaluja heidän päällensä.

Päästyään pääkadulle, jonka varrella sir Danielin talo sijaitsi, Dick huomasi heti kauhuksensa, että se oli jo valloitettu. Avonaisesta ovesta tulvi sotamiehiä sisään, toiset taas tulivat ulos, vieden mukanansa mitä suinkin jaksoivat kantaa.

Mielettömänä kauhusta Dick hyökkäsi sisään ja nousi yläkerrokseen. Huoneet olivat tyhjät asukkaista, ainoastaan ryöstäviä sotamiehiä juoksenteli ulos ja sisään.

Dick tarttui ohi kulkevan jousimiehen takkiin. "Olitko täällä taloa valloitettaessa?" hän kysyi.

"Päästä irti", sanoi juopunut jousimies, "taikka lyön."

"Maltahan", Dick sanoi. "Pysähdy ja vastaa minulle, muutoin syntyy toinen leikki." Mutta juopunut soturi löi häntä vain olkapäähän. Silloin Dickin kärsivällisyys loppui ja hän puristi vastahakoista miestä vasten rautapukuista rintaansa kuin pientä lasta.

"Armoa", soturi vaikeroi, "jos olisin tietänyt teidän olevan näin kiivas, en olisi niin varomattomasti teitä loukannut. Kyllä olin täällä."

"Tunnetko sir Danielin?" Dick kysyi.

"Tunnen hyvin", vastasi mies.

"Oliko hän talossa?"

"Oli, sir, mutta juuri tullessamme suuresta portista hän ratsasti puutarhan kautta pois."

"Yksinkö?" Dick huudahti.

"Hänellä oli mukanansa parikymmentä keihäsmiestä", mies sanoi.

"Keihäsmiestä! Eikö naisia?" kysyi Dick.

"Totta tosiaan, en minä naisia nähnyt", jousimies vastasi. "Mutta jos sen tahdotte tietää, ei täällä naisia ollutkaan."

"Kiitoksia", Dick sanoi, ja kun hän kopeloituaan vyölaukustaan huomasi, ettei hänellä ollut mukanaan rahaa, hän sanoi miehelle: "Kysele minua huomenna, Richard Shel -- sir Richard Sheltonia, niin saat runsaan palkkion."

Sitten hän riensi luostarin kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Tänne oli paennut suuri joukko kaupungin asukkaita, miehiä, naisia ja lapsia. Kirkko oli niin täyteen ahtautunut, että ihmiset painoivat toisiaan kuin sillit tynnyrissä. Alttarilla rukoilivat papit täydessä kirkollisessa juhlapuvussa Jumalan armoa. Kun Dick astui kirkkoon, kajahti äänekäs messu kirkon korkeissa holveissa.

Dick tunkeutui kansanjoukon läpi päästäkseen ovelle, josta noustiin torniin. Pitkä pappismies astui häntä vastaan.

"Mihin pyrit, poikani?" hän kysyi ankarasti.

"Isä", Dick vastasi, "älkää minua pidätelkö, liikun Gloucesterin herttuan asioissa."

"Gloucesterin herttuan?" toisti pappi. "Onko siis taistelu päättynyt niin surullisesti?"

"Taistelu on päättynyt, isä", Dick vastasi. "Lancasterilaisten joukko on murskattu, lordi Risingham -- Jumala suokoon hänelle rauhan! -- makaa taistelukentällä. Ja nyt teidän luvallanne toimitan asiani." Ja samassa hän, hiljaa työntäen kauhistuneen papin tieltään, avasi oven ja ryntäsi tornin avonaiselle tasakatolle. Sieltä hänellä oli lavea näköala yli kaupungin ja sen ympäristön, kenttien, metsien ja meren.

Kaduilta tunki hänen korviinsa sekava moniääninen hälinä. Satamassa ei ollut ainoatakaan laivaa, ei edes venettä. Mutta kauempana merellä oli kokonainen laivasto valkeita purjeita, jotka turmion pesästä veivät pakolaisia kohti tuntemattomia kohtaloita.

Kentällä kaupungin ja metsän välillä liikkui ratsastajajoukkoja, toiset pyrkivät metsän suojaan, toiset taas, yorkilaiset, koettivat heitä estää ajamalla takaisin kaupunkiin. Valkealla lumella makasi kaatuneita miehiä ja hevosia.

Rannalla huomasi vielä tappelun jälkimaininkia. Ne jalkasoturit, jotka eivät olleet laivoihin ja veneisiin mahtuneet, tekivät täällä vielä vastarintaa ampuen kapakkain ikkunoista ja ovista yorkilaisia jalkamiehiä. Pari taloa oli sytytetty palamaan, ja mustat savupatsaat nousivat kylmässä auringonvalossa ja ajautuivat tuulen mukana yli meren.

Aivan metsän reunassa Holywoodin taholla ratsasti pakolaisjoukko, joka erityisesti herätti Dickin huomiota. Se oli jotenkin lukuisa, -- niin pitkälle kuin silmä kantoi ei missään näkynyt niin suurta lancasterilaisjoukkoa. Hevosten kaviot jättivät lumeen tumman ja leveän jonon mustia jälkiä, niin että Dick saattoi askel askelelta seurata heidän tietänsä ja erottaa mistä kohden kaupunkia he olivat lähteneet.

Dickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän reunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella sitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin, jotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.

"Tummanpunaista ja sinistä", Dick huudahti. "Saatan vannoa sen olevan tummanpunaista ja sinistä!"

Tuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt välttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä juopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa niin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei nähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä tyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta. Tämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa yrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.

"Sir Richard Shelton", sanoi herttua, "olen huomannut teidät täysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta -- toisesta, jota pidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä milloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos minulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin suoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne."

"Ilomielin, hyvä lordi", Dick sanoi. "Muuan henkilö, jota kohtaan minulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan neidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä keihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa kiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön."

"Kuka hän on?" kysyi herttua.

"Sir Daniel Brackley", Dick vastasi.

"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!" herttua huudahti. "Ei tässä ole puhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos teette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä keihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin teille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa."

Juuri herttuan puhuessa olivat "Valkoisen ruusun" miehet valloittaneet yhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri taholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli herttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit näkyviin.

Niitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja Risinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen laivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.

Nuori herttua katseli heitä pari minuuttia ankarasti.

"Hyvä", hän sanoi sitten, "hirttäkää heidät!" Ja sitten hän aikoi ratsastaa eteenpäin katselemaan, miten ottelu toisaalla menestyi.

"Hyvä lordi", kiirehti Dick sanomaan. "Olen teidän suosiollanne valinnut palkintoni. Suokaa minulle tämän vanhan laivurin henki ja vapaus."

Gloucester kääntyi Dickin puoleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.

"Sir Richard", hän sanoi, "en käy sotaa riikinkukonsulilla, vaan teräsnuolilla. Ne, jotka ovat vihollisiani, surmaan armotta. Sillä huomatkaa, tässä rikki revityssä Englannin valtakunnassa ei ole yhtäkään miestä joukossani, jolla ei olisi veljeä taikka ystävää vastapuolueessa. Jos rupean toiselle tai toiselle osoittamaan suosiota, saattaisin yhtä hyvin pistää miekkani tuppeen."

"Saattaahan olla niinkin, lordi, mutta siitä huolimatta pyydän suosionne uhallakin saada olla niin uhkarohkea, että vetoan teidän armonne lupaukseen", Dick vastasi.

Gloucesterin Richard punastui kovasti. "Pankaa mieleenne", hän sanoi terävästi, "en rakasta armoa enkä armonpyytäjiä. Te olette tänä päivänä alkanut kohota nopeasti kunniaan ja maineeseen. Jos vetoatte sanaani, olen velvollinen siinä pysymään, mutta taivaan kunnian kautta, siihen suosioni sammuu."

"Tappio on minun", Dick sanoi.

"Antakaa hänelle hänen laivurinsa", sanoi herttua, ja pyöräyttäen hevosensa hän käänsi nuorelle Sheltonille selkänsä.

Dick ei ollut iloissaan eikä suruissaan. Hän oli nähnyt liian paljon herttuan luonnetta pitääksensä tämän ystävyyttä sanottavassa arvossa. Hänen voittamansa suosion synty ja kasvu oli ollut liian nopeata, löyhää ja pintapuolista, synnyttääkseen luottamusta. Yhtä seikkaa vain hän pelkäsi, sitä että kostonhaluinen päällikkö ei antaisikaan keihäsmiehiään. Mutta siinä kohden hän ei oikein arvostellut Gloucesterin herttuan kunniantuntoa ja ennen kaikkea hänen päättäväisyyttänsä. Jos hän kerran oli katsonut Dickin oikeaksi mieheksi ajamaan sir Danielia takaa, niin hän ei ollut niitä miehiä, joka olisi muuttanut päätöstään. Sen hän piankin näytti huutaessaan Catesbya kiirehtimään, koska ritari odotti.

Sillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan ihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.

"Arblaster", sanoi Dick, "olen pahoillani siitä, että menetitte laivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne."

Vanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan avaamatta.

"Reipastukaa!" Dick jatkoi. "Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on laivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi, sillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut loistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani kalliisti, älkää noin jörritelkö."

"Jos minulla olisi ollut laivani", sanoi viimein Arblaster, "olisin ollut turvassa kaukana täältä merellä -- minä ja laivamieheni Tom. Mutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä Tomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi. 'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa, henkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä, Tom-raukka."

Dickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin käteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.

"Älkää!" hän sanoi, "olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni, tyytykää siihen."

Sanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa horjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira, jota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti käsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty teko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.

Mutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli koonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän tarjosi Dickille hevosensa.

"Tänä aamuna", hän sanoi, "olin melkein kateellinen teille voittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard, hyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen -- kiirehtikää pois täältä."

"Suokaa minun kysyä", Dick vastasi, "mistä johtui tuo nopea suosio?"

"Teidän nimestänne", Catesby vastasi. "Semmoinen on hänellä taikausko. Jos minun nimeni olisi Richard, olisin huomenna kreivi."

"Hyvä sir, kiitän teitä", Dick vastasi. "Ja koska minun onneni täällä on mennyttä, sanon teille hyvästi. En ole erikoisesti suruissani tämän onnen kukistumisesta, joskin valta ja rikkaus saattavat houkutella. Sananen korvaanne -- tämä teidän herttuanne on kauhea nuorukainen."

Catesby hymyili. "On", hän sanoi, "sen, joka tahtoo ratsastaa Kyttyräselkä Dickin kanssa, täytyy istua lujasti satulassa. Niin, Jumala varjelkoon meitä pahasta. Kiirehtikää!"

Dick asettui ratsumiestensä etunenään ja lähti matkalle.

Varovasti ja verkalleen Dick ratsasti läpi kaupungin. Katuja peittivät kuolleet ja haavoittuneet, joiden vaivat kovassa talvipakkasessa kipeästi vihloivat Dickin mieltä. Talosta taloon liikkui räyhääviä, kiljuvia sotureita ryöstöpuuhissaan. Kaikki tämä kurjuus koski Dickin sydämeen, sitä syvemmin, kun äskeinen tapaus vielä painoi hänen omaatuntoaan.

Viimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi lumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli nähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin ratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä oli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.

Noin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan joukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä likellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin silmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä tuntuivat tavattoman tutuilta.

Hän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin putosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat olkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.

"Oh, jalopeuranajaja!" sanoi heikko ääni. "Tyttönne on edempänä. Ratsastakaa -- ratsastakaa nopeasti!"

Ja sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.

Yksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin onnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän satulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.

"Mistä syystä otitte minut?" sanoi tyttö. "Te vain siten viivästytte."

"Oi neiti Risingham", Dick vastasi, "Shoreby on täynnä verta, juopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa."

"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän puoluelaisistanne", hän huudahti. "Laskekaa minut maahan."

"Neiti", Dick vastasi, "ette tiedä mitä sanotte. Olette haavoittunut --"

"En ole", hän sanoi. "Ainoastaan hevoseni ammuttiin."

"Saman tekevä", Dick sanoi. "Olette täällä keskellä lumikinoksia, vihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien teidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin maksaa osan velastani."

Tyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi: "Setäni?"

"Lordi Risingham?" Dick sanoi. "Mielelläni kertoisin teille hyviä uutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran tappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta."

VIIDES LUKU

Yö metsässä. Alicia Risingham

Saattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen. Mutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko kulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen matkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen aamua.

Dickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin jälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä tien hänen linnaansa.

Kumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän pelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut tehnyt päätöstään.

"Mitä arvelette?" hän kysyi eräältä mieheltään, "seuraammeko sir Danielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?"

"Sir Richard", mies vastasi, "minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan kuin he pysyvät yhdessä."

"Epäilemättä olette oikeassa", Dick vastasi. "Mutta asian kiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan valmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja ravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät. Mitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan vaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme äitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta omasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte minua seurata."

Melkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne hän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.

Sir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että takaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin valtatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen jälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän lumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut joukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.

Dick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet jakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.

Epätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena kehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien välitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri hyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.

"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin", sanoi Dick. "Menkäämme kaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall, auringon asemasta päättäen."

He poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi nyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin tällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt heidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet tuikkivat.

Ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun valossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.

Vartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman turhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio loimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin mitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.

Dick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi Risinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä muista, selkä puun nojassa.

Kun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja kieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.

"Armollinen neiti", Dick sanoi, "rukoilen teitä, älkää rangaisko minua niin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin kuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä tarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle alttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa ja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää ainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän vuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne."

"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut sukulaiseni", tyttö vastasi.

"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole häneen koskenut kädelläni."

"Vannokaa, että hän vielä elää."

"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että hän on kuollut."

"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän -- joka on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne -- eläisi vielä."

"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi -- taivas tietää, että se on hartain toivoni -- hän kiittäisi minua eikä moittisi."

"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir Daniel kostaa kyllä puolestani."

Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.

"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka puolustitte minua -- joka olette Joannan ystävä!"

"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika -- luuta ja lihaa vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain aikaansaada meteliä -- siinä kaikki."

"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin, se sotii luonnon järjestystä vastaan."

"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."

"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen kypsä. Olen jo anastanut laivan -- siinä luulossa, sen vannon -- että voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin -- ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon sukulaisenne sielun puolesta."

Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.

Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen mutta ei epäystävällinen ilme.

Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena koko maan piirissä."

"Voi sinä poikaparka -- sinä suuri, kiltti poika!" huudahti Alicia Risingham.

Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti. Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.

"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi, tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"

"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."

"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä? Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti, syön minäkin kuin susi."

Näin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki hänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen mielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli koko joukon edellä ruokatoveristaan.

"Jalopeuranajaja", Alicia sanoi, "te ette erityisesti ihaile pojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?"