Part 11

"Niin!" jatko herra Vere, "sinun epävakaa äänesi todistaa, että tuo epäluulo häilyy mielessäsi, ja minun täytyykin tuskalla tunnustaa, että sinun epäluulosi ei ole minua syyttä syytellyt. Mutta kuule, mikä minut siihen pakotti. Onnettomana hetkenä suostuin Sir Frederick Langleyn kosintaan, koska en katsonut mahdolliseksi, että sinä ajan pitkään voisit olla tätä avioliittoa vastaan, josta suurin etu olisi sinun puolellasi. Vielä onnettomampana hetkenä rupesin hänen kanssaan hankkeisiin, jotka tarkoittivat karkoitetun kuninkaamme takaisinsaattamista sekä isänmaamme vapauttamista. Hän on käyttänyt varomatonta luottamustani hyväkseen, ja minun henkeni on nyt hänen käsissään."

"Teidän henkenne, isä!" sanoi Isabella heikolla äänellä.

"Niin, Isabella", jatkoi herra Vere, "sen henki, joka sinulle hengen antoi. Niin pian kuin huomasin, minkälaisiin hillittömiin tekoihin hänen hurja rakkautensa (sillä oikeus vaatii hänelle sen myönnytyksen, ja minä uskon kiihkeän rakkauden sinua kohtaan olevan syynä hänen järjettömään käytökseensä) oli hänet johtava, koetin päästä siitä pulasta, johon olin kietoutunut keksimällä uskottavan syyn, jonka nojalla voisit olla poissa kotoa muutamia viikkoja. Sen vuoksi oli aikomukseni, jos tämä avioliitto olisi sinulle yhä edelleen vastenmielinen, lähettää sinut salaa pariksi kuukaudeksi Pariisiin, luostariin, missä äitisi sisar asuu. Sinut tuotiin kuitenkin erehdyksestä pois siitä salaisesta ja turvallisesta paikasta, jonka olin määrännyt sinulle väliaikaiseksi asunnoksi. Kova onni on siten tehnyt viimeisen pelastuskeinoni tyhjäksi. Minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin antaa sinulle siunaukseni ja lähettää sinut pois tästä kartanosta herra Ratcliffen seurassa. Minun oma kohtaloni sitten pian päättyy."

"Herra Jumala, isä! Kuinka se on mahdollista?" huusi Isabella. "Voi, miksi minut vapautettiin siitä vankilasta, johon te olitte minut saattanut? Tai miksi ette virkkanut minulle tahdostanne?"

"Ajattele pikkuisen, Isabella. Olisiko minun pitänyt halventaa sinun silmissäsi ystävää, jota olisin niin mielelläni tahtonut auttaa, ilmoittamalla sinulle, kuinka maltittomasti hän pyrki toiveittensa perille? Saatoinko minä kunnian miehenä sen tehdä, luvattuani tukea hänen kosimistaan? -- Mutta nyt on kaikki lopussa. Minä ja Mareschal olemme päättäneet kaatua miesten tavoin. Ainoa tehtäväni on vain lähettää sinut pois täältä luotettavan seuralaisen suojassa."

"Kaikkivaltias Herra! Eikö ole yhtään apukeinoa!" sanoi säikähtynyt nuori nainen.

"Ei yhtään, lapseni", vastasi herra Vere lempeästi, "paitsi se, johon et suinkaan isääsi kehoittane -- että hän kiiruhtaisi ensimmäisenä antamaan ilmi ystävänsä."

"Ei, ei suinkaan!" vastasi Isabella inholla, mutta samalla kovalla kiireellä, ikäänkuin sysätäkseen pois tämän mahdollisen kiusauksen. "Mutta eikö ole mitään muuta toivoa -- emmekö voi paeta -- välittää -- tai rukoilla? -- Minä lankean vaikka polvilleni Sir Frederickin eteen!"

"Se olisi vain turhaa alentumista. Hän on luja päätöksessään, ja minäkin puolestani olen yhtä lujasti päättänyt kestää kohtaloni. Vain yhdellä ehdolla hän lupaa luopua päätöksestään, mutta sitä ehtoa minä en koskaan ilmaise."

"Sanokaa se, isä kulta, minä rukoilen teitä!" huusi Isabella. "Voisiko hän pyytää mitään sellaista, mitä meidän ei tulisi myöntää, saadaksemme teitä uhkaavan kauhean kohtalon estetyksi?"

"Sitä, Isabella", lausui Vere juhlallisesti, "et saa tietää ennen kuin sinun isäsi pää on vierähtänyt veriselle mestauslavalle. Sitten vasta saat tietää, että sinun isäsi olisi voitu yhdellä uhrauksella pelastaa."

"Mutta miksi ette sitä nyt ilmaise?" virkkoi Isabella. "Pelkäättekö, etten minä tahtoisi uhrata onneani teidän henkenne pelastukseksi? Vai tahdotteko jättää minulle katkeraksi perinnöksi koko elämän ajan kestävän omantunnonvaivan, joka on heräävä joka kerta, kun ajattelen, että te menitte kuolemaan, vaikka yksi keino olisi voinut pelastaa teidät uhkaavasta, hirveästä onnettomuudesta?"

"No sitten, lapseni", lausui Vere, "koska pakotat minut ilmaisemaan sen, minkä olisin tahtonut tuhat kertaa mieluummin salata, niin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että hän ei suostu ottamaan vastaan henkeni lunastukseksi mitään muuta kuin sinun kätesi, joka on vihittäessä ojennettava hänelle vielä tänä iltana ennen kello kahtatoista."

"Tänä iltana, isä!" huusi nuori neiti, jonka sydämen tämä ehdotus sai vihasta kohmettumaan, "ja tuommoiselle miehelle! -- miehellekö! pedolle, joka isän henkeä uhkaamalla pyytää tytärtä omakseen! Se on mahdoton asia!"

"Sinä puhut oikein, lapseni", vastasi isä, "se on tosiaan mahdoton asia; ei minulla olekaan oikeutta eikä edes tahtoa semmoista uhrausta vaatia. -- Onhan luonnon laki semmoinen, että vanhat kuolevat ja jäävät unhotuksiin, nuoret saavat elää ja olla onnellisia."

"Minun isänikö menisi kuolemaan, vaikka hänen lapsensa voisi hänet pelastaa! Mutta ei -- ei, rakas isäni, suokaa anteeksi, mutta se on mahdoton asia, te vain puhutte näin saadaksenne minut myöntymään. Minä tiedän, että te tahdotte saattaa minut siihen, mikä mielestänne on minun onneni, ja tämän hirvittävän jutun te olette kertonut vain siksi, että se vaikuttaisi päätökseeni ja kukistaisi vastahakoisuuteni."

"Tyttäreni", vastasi herra Vere, jossa loukattu isän arvo näkyi taistelevan isän rakkauden kanssa, "oma lapseniko luulee minun keksineen valheen, joka voisi vaikuttaa hänen sydämeensä! Sekin minun täytyy kärsiä ja alentua puhdistumaan häpäisevästä epäluulosta. Sinä tunnet serkkusi Mareschalin tahrattoman kunnian -- katso mitä minä hänelle kirjoitan, ja päätä hänen vastauksestaan, eikö meitä uhkaava vaara ole todellinen ja enkö minä ole pannut liikkeelle jokaista mahdollista keinoa sen estämiseksi."

Hän kävi istumaan, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, ja antoi ne käteen Isabellalle, joka tuskallisen ponnistuksen jälkeen sai vihdoin silmänsä ja päänsä niin selviksi, että käsitti sisällyksen.

"Serkkuni", niin kuului kirje, "minun tyttäreni, niinkuin arvasin, on tuskissaan Sir Frederick Langleyn sopimattoman ja kovin kiireisen vaatimuksen johdosta. Hän ei myöskään voi käsittää, missä vaarassa me olemme ja kuinka auttamattomasti Sir Frederickin vallassa. Koettakaa siis, Jumalan tähden, vaikuttaa häneen, niin että hän muuttaisi vaatimuksensa, johon en voi, enkä tahdo pakottaa lastani suostumaan vastoin kaikkia hänen omia tunteitaan ja vastoin tavallista hienotunteisuutta ja sopivaisuutta. Tehkää tämä ystävän työ mieliksi teitä rakastavalle serkullenne

_R. V:lle_."

Liikutuksensa vallassa, kun kyyneleiset silmät ja pyörryksissä oleva pää tuskin saivat selvän siitä mitä hänen tuli lukea, ei neiti Vere -- ja oliko se kummaa? -- huomannut, että tässä kirjeessä sanottiin hänen vain vastustavan naimisliiton muotoa ja aikaa eikä suoranaisesti itse kosijaa. Herra Vere soitti kelloa, käski palvelijan viedä kirjeen herra Mareschalille, ja tuolilta noustuaan astui rauhattomasti edestakaisin huoneessa, kunnes vastaus tuotiin. Hän vilkaisi siihen ja antoi sen tyttärelleen puristaen samalla Isabellan kättä. Kirje kuului näin:

"Rakas sukulaiseni: Minä olen jo koettanut saada Sir Frederickiä muuttamaan mieltään puheenaolevan asian suhteen, mutta hän on luja kuin Cheviot-vuori. Olen tosiaan kovasti pahoillani, että kauniin serkkuni on pakko luopua nuorelle neidolle kuuluvasta oikeudesta. Sir Frederick sitoutuu kuitenkin lähtemään minun seurassani täältä heti, kun vihkiminen on tapahtunut: me nostamme silloin miehemme ja käymme kahakkaan. Onhan se mahdollisuus tarjona, että sulhanen saa kolon kalloonsa, ennenkuin hän saa taas nähdä morsiantansa, ja Bellasta voi näin _à tres bon marché_ (sangen huokealla hinnalla) tulla Lady Langley. Muuten, en voi sanoa muuta -- jos sievä serkkuseni voi taivuttaa mielensä tähän liittoon -- niin nyt ei ole aika neidollisiin kursailuihin. Hänen täytyy väkisinkin mennä kiireesti vihille, muuten saamme kaikki kylliksi aikaa katua taikka oikeammin sangen vähän aikaa katua. Muuta ei tällä kertaa rakastavalta sukulaiseltanne

_R. M:ltä_.

J. K. Sanokaa Isabellalle, että minä kaikesta huolimatta mieluimmin tahtoisin leikata Sir Frederickin kurkun ja lopettaa siten tämän pulman kuin nähdä Bellaa vihittävän vasten hänen tahtoaan."

Tämän kirjeen luettuaan Isabella pudotti sen kädestään, ja samalla hän olisi kaatunut tuolilta, jollei isä olisi häntä tukenut.

"Herra Jumala, lapseni kuolee!" huusi Vere, sillä _hänenkin_ sydämessään luonnon ääni voitti tällä hetkellä itsekkään viekkauden. "Katso ylös, Isabella -- katso ylös, lapseni -- tulkoon mikä tuleekin, sinä et saa joutua uhrattavaksi -- minä tahdon itse kuolla tietäen, että sinä tulet onnelliseksi -- minun lapseni itkeköön minua haudallani, mutta hän ei saa -- ei ainakaan tässä asiassa -- muistella minua katkeruudella." Hän kutsui palvelijan. -- "Käske herra Ratcliffe tänne paikalla."

Sillä välin oli neiti Vere tullut kalmankalpeaksi, hän väänteli käsiään, pusersi ne kovasti kokoon, ummisti silmänsä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin ankara yritys kukistaa tunteitaan olisi vaikuttanut myös ruumiin jäseniin. Sitten hän kohotti päänsä ja veti syvään henkeä ennenkun sai sanotuksi: "Isä, minä suostun tähän avioliittoon."

"Sinä et saa -- sinä et saa -- lapseni -- armas lapseni -- sinä et saa mennä varmaan onnettomuuteen pelastaaksesi minut epätietoisesta vaarasta!"

Näin huusi Vere, ja -- niin kummallisia, häilyviä olentoja me olemme! -- siten hänen sydämensä todellinen, vaikka vain hetkellinen tunne purkautui esiin.

"Isä", uudisti Isabella sanansa, "minä suostun tähän avioliittoon."

"Ei, lapseni, ei -- ei nyt ainakaan -- alentakaamme itsemme ja rukoilkaamme häneltä viivytystä. Vaikka, jos vain voisit voittaa aiheettoman vastahakoisuutesi, niin ajattelepas, minkälainen avioliitto se olisi! -- rikkautta -- korkea sääty -- valtaa!"

"Isä", uudisti Isabella taas sanansa, "minä olen suostunut."

Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt sanomaan mitään muuta tahi edes muuttamaan niitä sanojakaan, jotka hän niin suurella tuskalla oli pakottanut suustaan.

"Jumala siunatkoon sinua, lapseni! -- Jumala siunatkoon sinua! -- Ja hän _onkin_ siunaava sinua rikkaudella, asemalla, vallalla."

Neiti Vere pyysi heikolla äänellä, että hänet jätettäisiin yksin lopuksi iltaa.

"Mutta etkö tahdo sallia Sir Frederickin tulla puheillesi?" kysyi isä pelolla.

"Minä sallin hänen tulla puheilleni", vastasi Isabella, "minä sallin hänen tulla puheilleni -- silloin kun pakko vaatii ja siellä missä täytyy -- mutta armahtakaa minua tällä hetkellä."

"Olkoon niin, armaani, en pakota sinua mihinkään, mistä vain voin sinut säästää. Älä tästä Sir Frederickille kovin suutu -- se johtuu vain liiasta rakkaudesta."

Isabella viittasi maltittomasti kädellään.

"Anna anteeksi minulle, lapseni -- kyllä minä lähden -- Jumala sinua siunatkoon! Kello 11, jollet ennen kutsu minua -- kello 11 tulen sinua noutamaan."

Isabella lankesi hänen lähdettyään polvilleen. "Herra taivaassa auttakoon minua täyttämään tehdyn päätökseni! Jumala yksin sen voi. Voi, Earnscliff parkaa, kukapa häntä nyt lohduttaa? Ja millä ylenkatseella hän on mainitseva sen tytön nimeä, joka tänä päivänä kuunteli hänen puheitaan ja jo samana iltana antoi itsensä toisen omaksi! Mutta halveksikoon hän vain minua -- parempi se kuin että hän tietäisi totuuden! Halveksikoon hän minua jos se lievittää hänen suruaan, niin on hänen kunnioituksensa menettäminen oleva minulle lohdutukseksi."

Isabella itki katkerasti. Hän yritti aika ajoin rukoilla -- sitä varten hän oli polvilleen laskeutunut -- mutta hän ei saanut mieltään kyllin hiljennetyksi hartauden harjoituksiin. Hän oli yhä samassa sydämentuskassa, kun hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni.

XIV LUKU

Pimeän luolan sisään astuen Ne tapasivat miehen suruisen, Kuin martahana maassa makaavan, Ja alla huolten kuorman ankaran.

_Keijukais-kuningatar_.

Se, joka näin häiritsi neiti Vereä kesken hänen suruaan, oli Ratcliffe. Herra Vere oli levottomassa mielentilassaan unohtanut peruuttaa herra Ratcliffen kutsun; tämä siis avasi oven, sanoen: "Te käskitte minut tänne, herra Vere." Sitten katsahdettuaan ympärilleen, hän lisäsi: "Neiti Vere! Te yksinänne -- maassa polvillanne -- vesissä silmin!"

"Jättäkää minut, jättäkää minut!" virkkoi onneton neito.

"En voi nyt paikalla lähteä", sanoi Ratcliffe, "minä olen usean kerran pyytänyt saada tulla tänne jäähyväisiä sanomaan, vaan se kiellettiin aina, kunnes isänne nyt viimein itse kutsutti minut. Älkää panko kovin pahaksenne, jos olen rohkea ja häiritsen teitä, minulla on toimitettavana asia, joka minut siihen pakottaa."

"En voi nyt kuulla teitä, herra Ratcliffe, -- en voi nyt puhua teille. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen, mutta jättäkää minut nyt Jumalan tähden."

"Sanokaa minulle vain", jatkoi herra Ratcliffe, "onko totta, että tuo luonnoton naimiskauppa solmitaan vielä tänä iltana. Minä kuulin palvelusväen siitä puhelevan, kun astuin suuria portaita ylös -- minä kuulin sen siitä, että käskettiin laittaa kappeli kuntoon."

"Armahtakaa minua, herra Ratcliffe", vastasi onneton morsian, "ja ymmärtäkää siitä tilasta, jossa minut tapasitte, kuinka kipeästi nämä kysymykset koskevat sydämeeni."

"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! -- se ei saa -- se ei voi tapahtua -- se ei tapahdu."

"Sen _täytyy_ tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on hukassa,"

"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne pelastaaksenne sen, joka... Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän pahatteot -- ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä _voi_ tehdä? Meillä on kiire -- minä tiedän vain yhden keinon -- jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia -- neiti Vere, rukoilkaa suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."

"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"

"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se, jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."

"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä kurjuudessani!"

"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä, varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä avioliitosta."

"Ja samallako myös turvata isäni henki?"

"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"

"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän, tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"

"Älkää epäilkö -- älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"

"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"

"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä, kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. -- Vieraat ja palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa -- salaliiton päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa -- minun hevoseni seisoo valmiina tallissa -- minä satuloin teille toisen hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."

"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu heikompaankin korteen -- minä siis turvaan teihin -- minä noudatan neuvoanne -- minä tulen puutarhan takaportille."

Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.

"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! -- Voi, voi, herranen aika -- mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."

"He puhuvat totta -- he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen. "Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."

Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa -- kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä -- parin minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon mökille päin.

Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli tullut hänen mieleensä.

"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin. Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa apua semmoiselta ihmiseltä."

"Olisinpa luullut, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että tuntisitte mielenlaatuni ja mielipiteeni siksi hyvin, ettette epäilisi minun uskovan tuollaisiin hullutuksiin."

"Mutta millä muulla tavalla", kysyi Isabella, "saattaa olennolla, joka itse näyttää olevan niin kurjassa tilassa, olla voimaa auttaa minua?"

"Neiti Vere", virkkoi Ratcliffe oltuaan hetken aikaa vaiti, "minua sitoo vaikenemisen juhlallinen vala. Teidän pitää siis ilman tarkempia selityksiä uskoa sanani ja vakuutukseni, että hänellä on se voima, jos te vain voitte taivuttaa hänet puolellenne; ja sen te epäilemättä voitte saada aikaan."

"Herra Ratcliffe", sanoi neiti Vere, "voittehan te itsekin erehtyä -- te vaaditte minulta aivan rajatonta luottamusta."

"Muistakaa, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että kun te säälistä pyysitte minua puhumaan isällenne Haswellin ja hänen köyhtyneen perheensä puolesta -- kun te pyysitte minua taivuttamaan isänne tekoon, joka oli hänen luonteelleen ihan vastakkainen -- antamaan anteeksi loukkauksen ja jättämään rangaistuksen sikseen -- niin panin sen ehdon, ettette kyselisi kuinka minulla saattoi olla sellainen vaikutusvalta. Te ette katsonut silloin tarpeelliseksi epäillä minua -- älkää nytkään epäilkö."

"Mutta tämän miehen eriskummallinen elintapa", sanoi neiti Vere, "hänen eroamisensa muista ihmisistä -- hänen ulkomuotonsa -- se katkera ihmisviha, joka, niinkuin sanotaan, ilmenee hänen puheistaan -- herra Ratcliffe, mitä minä voin hänestä uskoa, jos hänellä todellakin on semmoinen voima kuin te sanotte."

"Tämä mies, neitiseni, on saanut katolisen kasvatuksen ja siinä kirkossa on tuhansin kerroin nähty ihmisten luopuvan mahtavuudesta sekä rikkaudesta ja antautuvan vapaaehtoiseen köyhyyteen, paljoa pahempaankin kuin tämä tässä."

"Mutta eipä hän tunnusta tehneensä sitä uskonnollisista syistä", keskeytti hänet neiti Vere.

"Ei", vastasi Ratcliffe, "kyllästyminen maailmaan on ollut syynä hänen luopumiseensa, eikä hän olekaan peittänyt sitä syytä millään uskonnollisella teeskentelyllä. Sen verran voin teille kertoa: hän on syntynyt suuren rikkauden perijäksi, ja hänen vanhempansa aikoivat kartuttaa tätä rikkautta avioliiton kautta jonkun sukulaisen kanssa, jota he siinä tarkoituksessa kasvattivat kodissaan. Te olette nähnyt tämän kääpiön ulkomuodon ja voitte siis käsittää, mitä tuo nuori neiti ajatteli tästä hänelle tarjona olevasta kohtalosta. Mutta kun hän oli tottunut häntä joka päivä näkemään, ei hän osoittanut vastahakoisuutta, ja puheenalaisen miehen sukulaiset luulivat, että kääpiön tulinen rakkaus, monenlaiset hengenlahjat ja rakastettavat avut olivat voittaneet sen luonnollisen inhon, jonka näin hirmuisen julma ulkonäkö tietysti herätti aiotun morsiamen sydämessä."

"Oliko siinä luulossa perää?" kysyi Isabella.

"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. -- 'Minä olen', näin hän puhui minulle -- eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan, 'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle, jossa hän nyt matelee.' -- Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla. 'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi? Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä -- kukaties myös Letitiaa ja teitäkin -- karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen, samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"

"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.

"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä. Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi, kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen antaa enemmän kuin muut. -- Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan. Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat -- niin hänen sairas mielensä päätti -- siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen ruma ulkomuotonsa herätti. -- Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"

"Ette suinkaan, minä -- minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle. Olkaa hyvä ja jatkakaa."