Part 1

MUSTA HEPO

Kertova saaristolaisrunoelma

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 29. p. Lokakuuta 1904, Kuopiossa.

Ensimmäinen laulu.

Peetrinmessun aikaan laski eestin jaala ohi "Mustan hevon" lahden suojaan, peräsintä käänsi itse Viron ukko, itse Körtsi, kalamies ja kauppi matkallansa uuteen kotiin Suomen saaristossa.

Vanaveessä keikkui kuutot, nuottavenheet, purjeet, viirit riippui laskoksissa, varppi vikisi, ja kiljui ankkurketjut, kun ne räminällä veteen vaipui, pienen torven kautta nousi sauhu kajuutasta.

Körtsin alileukaa kiersi sepelparta, korvissansa kiilsi vaskirenkaat, ilomielin katsoi hän nyt uutta rantaa, huokas, silmää varjosti ja mietti vainovuosiaan ja orjan onnetonta aikaa.

Tanakkana ruskettunein poskin seisten miehilleen hän huusi kumein äänin, silloin kajuutasta juoksi nurin niskoin Körtsin kaksi poikaa, kasaveikkaa pitkin saiman kantta Anna-Madli kälyn eellä.

Iikka nuorin piltti, vilkas liinatukka nousi tynnyrille tähystellen, mutta vakaa Risto, idän tummatukka, yli laidan katsoi oudoin mielin meren kalvoon, minne maston pitkät varjot vaipui.

Körtsi Saimastansa sousi, nousi maihin päänsä paljastaen vanhaan tapaan niinkuin itsekseen hän siunannut ois rantaa; rintehellä seisoi saarelaiset mykkinä kuin karsastellen tuulen tulokasta.

Mutta Matsas, saaren vanha luotsi astui Körtsin luo ja antoi kättä, käden pinnisti kuin merikravun sipsiin, virkkoi: "terve tultuasi, Körtsi, hyvät haltiasi suojatkoon sua saarellamme!"

"Tervehtijän osa olkoon onni aina, kiitos Matsas, terve Tallinnasta, hyvä täällä, meren riistaa riittää meille, mutta kylpyyn tahtoo kaukolainen, vieraat pölyt pesen ennenkuin ma mökkiin astun."

Sanan virkkoi, tervehti nyt saaren kansaa, mutta tyynen lahden tuolla puolen Niklas vaari, tihrusilmä naapur'ukko katsoi vihreästä akkunastaan niinkuin harmaa haukka katsoo pesän häirijätä.

Tutisevin parroin nous hän rahiltansa, missä rahojaan hän äsken laski, puhui kähein äänin ihan itseksensä: "häh, häh, Viron visva, meren hylky, kulkukoira, joko jouduit tänne pentuinesi!

Maat ja kalavedet sait sä ryöstöhintaan, tulivettä toit, veit viikon saaliin, syöksit naapurini velkaan sekä hautaan, mutta kirous sun osas olkoon, raskaana se langetkoon sun heimokuntas päälle!

Häh, häh, annas päivän tulla toisen mennä, kyllä tunnet vielä Niklas vaarin silmä silmää vasten kerran tuomiolla!" Mumisi ja kätki rahalippaan hirren taakse; silloin pieni Iine tupaan lensi.

Pieni Iine, tyttärensä tytär huitoi käsillään ja tanssiellen nauroi sekä hoki: "vaari, kuules, vaari, vieras setä toi niin kauniin jaalan, siell' on kaksi poikaa, toisen nimen tiedän, Iikka!"

"Häh, häh, vai on toinen Iikka, älä itke, enhän kiellä kanssaan leikkimästä, vaan jos vieraan tupaan, Iine, kerran astut, raippaa saat ja teljen kala-aittaan, enkä ruokaa, juomaa anna sulle kahteen päivään!"

Suurin silmin istui Iine ikkunalla vaarin hyväillessä pientä päätä, viekas, villi meri siinti maitotyynnä, yli lahden kuului hilpeet äänet, Niklas vavahti, hän nousi, hampaat kalisivat.

Toinen laulu.

Matsas hiljaa meloi kuutollansa rysillensä Mustan hevon karin luona, Pertti, Niklaan huutopoika istui Riston kanssa keskituhdolla, Iine, Iikka keulass' ilakoivat.

"Hyvä Matsas, kuule, kerro meille kaunis satu Mustan hevon laivurista!" pyysi Risto kirkkain silmin. Matsas alkoi haastaa kummaa tarinaa, sylkäsi ja väänsi poskeen mällin.

"Monta vuotta sitten merta kynti Musta hepo, suuri kaksimasto haaksi, laivurina häijy saksa, niinkuin huuhkain huus hän ruorisillallaan, joi ja kiros, käytti nyrkkiänsä.

Tiilenkarvaisine kasvoinensa aamuin illoin tirkisti hän makuusuojiin, ajoi helmiruoskallansa meripojat myrskysäässä mastoihin, eineeks antoi palan homeleipää.

Musta hepo tuli Lyypekistä, jauholastinensa laski Riian rantaan, vieraan jauhot möi ja tuhlas ilohuoneiss' saksa, nosti ankkurin, säkit sannalla hän ensin täytti.

'Heitä säkit mereen! Laiva uppoo, Suomen kalliot jo pilkkuu pimeästä!' huusi kirvesmies, mut saksa sitoi miehen mastoon, ajoi uhallaan suoraan surmaan tälle kalliolle.

Sinne hukkui laiva miehinensä, niinkuin luuranko se veden alta hohtaa, mutta sumuöillä vielä aavelaivana se lentää, kerrotaan, rosonaama pitää peräsintä.

Rauhatonna harhaa rosonaama läpi myrskyn huutaa hullu rikostansa, ken sen sumulaivan kohtaa yksin yöllä, älyn kirkkaan kadottaa taikka hukkuu kurja haaksinensa.

Siitä karin nimi: Musta hepo, merimiehen hauta -- oiva kalahauta!" --, päätti Matsas, vaiti lapset veteen katsoi, vihreässä liejussaan haaksi ammotti kuin hylkyraato.

Risto tuijotti kuin lumottuna, Iinen silmään puhkes kimmelteinen kyynel, mutta Iikka uhkamielin merirosvoseikkailuitaan haaveili, niin he soutivat taas kotirantaan.

Isän katseen alla pojat varttui, vartevaksi kasvoi Risto, isän silmä, kalamies ja hyljekyttä, vakavana aamuin illoin ahersi, kulki yksin omaa polkuansa.

* * *

Iikka ilolintu, sorja poika, ui kuin saukko, kiipes jaalan väylingeissä, purress' Iinen kanssa lauloi taikka kulki suvi-illoin luhdeilla kisaellen saaren naisten kanssa.

Änkkä käly, tarkka Anna-Madli hoiti koturina Körtsin huoneutta, tiesi kaukaa vieraan tulon, tunsi myrskyn, tyynen tulon ruumiissaan, samein silmin katsoi korteistansa.

Iine, mustasilmä, saaren kukka monen sydänsurma rippikoulun tiellä, kevyt oli neidon luonne, keveämmin jalka hiipi keinulle salaa syksyisin, kun vaari nukkui.

Aina onni hyvä seuras Körtsin töitä, täydet apajat hän sai ja hyvät hinnat, veisti pöntöt, suolas hailit, salaa suolat, jauhot toi hän jaalallaan, laski satamissa kompiansa.

Ja hän ilkkui tuulenpieksijöitä, kun vain puhe tuli rahatynnöreistä: "Kultaa mull' on, hopeeharkot, vaan ei kivi-aitoissa, ei luodoilla, meren pohjalla ne arkut hohtaa!"

Niklas kitsas vaari, rättinuttu kävi kyliä ja kehui köyhyyttänsä, huutokauppoihin hän hoippui, tinki, osti, puntanaan viiputti, aitat täyteen raastoi romujansa.

Körtsiä hän aidan takaa näykki, ulkosaaren tähden kävi käräjillä, hylkylaivain rosvoks sätti, mutta Körtsi nauroi ukon uhalle, veisti venheitä ja tuvan laittoi.

Niin ne hetket heilui, vuodet vieri, ajan myrsky-aallot kiersi saaren rantaa, työ ja lepo, ilo viihtyi, taivas aulihisti siunas anneillaan, saaren puissa lemmen linnut lauloi.

Kolmas laulu.

Kenkäin kolke kuului myllyltä, huuliharppu soi ja yököt lensi, mylly häämöitti kuin suuri, musta perho päresiivin; yöhön Iine astui tanssin tuli vielä silmissään.

Risto hiljaa kulki Iinen luo, huokas, käsilyhtyyn tulen iski, saaripolkua he rinnan seurasivat, mykkämielin katsoi Risto maahan, vakaa tuska paloi povessaan.

Silloin Pertti rengin nauru soi, hulmahdellen juoksi neitoliuma, Iikka kiihkein katsein juoksi kintereillä ja hän hihkui, Iinen lyhty sammui, saaren kallioihin kaiku löi.

Ja hän tarttui Iinen vyötäisiin, nauroi, juoksi, kiskoi kaunokaista läpi mustan metsän venevalkamalle, missä vihreet aallot vastaan tanssi, immen purteen kantoi sylissään.

Täynnä hehkua ja hekumaa huulet huulta etsi, silmä silmää, Iikka purjeet päästi, huusi, ruoriin tarttui, Iinen perään painoi polvellensa, niinkuin pilven varjo pursi lens.

"Iine, Iine, kuinka rakas oot, vapaa meri, ah se meidät kantaa, onnen saarta kohti kultapilven taakse, hukkukoon nyt taivas, maa ja kaikki, kun vaan omana sun pitää saan!"

Niinkuin tiiran siipi kaaressaan purje pulleana vettä viisti, nuorat piukki, tyrskyt kokkaan murtui, taakse kuohuun muiden purret jäivät, Risto kalpeana katseli

ulapalle, sydän synkistyi, kiskoi jalusnuoraa, puri huulta, veljeisviha, kateuden myrkky silmiss' säkenöi kuin merivirva, Pertti naisten kera riehakoi.

"Katsos Iine, tuli tuikkailee vaarin tuvasta, hän vielä valvoo, nyt en surmaa pelkää, miksi vanhaa miestä, arvan kohtaloni vaakaan lasken, vaarin puheille nyt kohta käyn.

Haastan: kultaasi en tahdokkaan, armas aarre sull' on, nuori Iine, sydämmeni ilo, halujeni määrä", virkkoi Iikka, käänsi purren rantaan, hiipi Iinen kanssa kuistille.

Postillansa takaa vaari nous, katsoi tulijaan, kun ovi aukes, ortta hapset hipui, seisoi kulmakarvat, niin hän astui keskilattialle, Iine eteisessä värisi.

"Mitä etsit myöhään yöllä, mies? Kas, kas virolainen laivarotta, häh, häh, kuinka nakertelit itses tänne, onko pitkäviiksen juuston nälkä, vaiko kotokerma loppui jo!"

-- "Vaimoks pyydän, Niklas, Iineä." -- "Lapsenlastain? Ootko pähkähullu!" -- "Selvään haastan, sydämmeni pakko käskee, kuule vaari, syvään Iinen silmiin monta vuotta oon jo katsonut!"

-- "Katsonut? Häh! Katsoit rahojain joskus ruudun takaa salaa yöllä; lasna varastit jo kirsikoitani, vielä rahat veisit, tyttäreni, enpäs siihen loukkuun luistakkaan."

-- "Minä vannon." -- "Mitä, tuki suus! laita, yötyri, jo heti luusi muuten luodikolla annan spanskan kyydin!" käheästi kirkui kiivas vaari, sieppas seinältänsä puntarin.

Iikka pihaan väistyi paljain päin, Pertti vastaan tuli laiturilla: "hähhää, kanan varas, maaltako nyt tuulee!" vaiti Iikka venheen veteen työnsi, Iine itki aitan portailla.

Kotiin Iikka souti vimmoissaan, Riston viereen painui vuotehelle, myrskyn maininkina nousi nuori rinta, liikkumatta veljet pimeässä tuijottivat tummaan kattohon.

Inhon vaisto hiipi välilleen, salakirot liikkui huulillansa, hurjat unet, enteet kiehui aivoissansa. Nurkass' soitti tuuli kiivain kuiskein, yöstä kuului meren mumina.

Neljäs laulu.

Elohopein hohti meren väreet, päivän alla välkkyi satkat, suomut, talaat, kala-aitat lahteen varjostui, vaimot, lapset perkas haileja, kalasta juur tullen Körtsi verkkojansa kuivas.

Vakaa Risto nylki hyljettänsä, ruskeen nahan naulas aitan seinään, tumma muoto oli, katseen kalsean ohi aran Iinen syrjään loi, neito kumarassa huivin nurkkaan silmät peitti.

Lempein katsein virkkoi änkkä Madli: "Iikka viipyy, missä miehen aatos, naisten naurattaja; Matsas eilen ties Iikan purjehtineen möljälle, siellä norjalainen parkkilaiva suolaa purkaa."

Yli meren Körtsi pitkään katsoi, talaan rakoon kelan pisti, virkkoi: "kaksi päivää poissa, kohta aika mies, vielä naisissa vain ailakoi, työntää muille työn ja mässää, etsii souvein seuraa."

"Älä moiti, Iikka viel' on nuori, myrsky käyköön, talttuu huima luonto, sitte syksy-öisen myllykarkelon poika muuttui, sydänvamma lie", sanoi Anna-Madli, salaa Iinen silmiin vilkui.

"Vamma, vimma! Sinä puollat aina, täm' on liikaa, tästä loppu tulkoon, tule Risto, tuulihatun kotiin tuon!" Risto: "en oo veljen vartija." "Sinä tulet!" tiuskas isä, airot veteen työnsi.

* * *

Nelimiehin istui kajuutassa laivur', Iikka, rattimies ja Matsas savipiiput suussa, lakit kallellaan, seinää peitti kartat, kompassit, nahkasohvan eessä pöydäll' loisti rommileili.

"Juo, hurei, ja seiso niinkuin masto, irvistä kuin musta hottentotti, murheen liikalasti viiniin upota!" ilkkui laivur', Iikkaa olkaan työns, posket hehkuvina nauroi Iikka hämillänsä.

Matsas sinimekko, karvarinta, sormin kaivoi tiuhaa takkupartaa. "En sua tunne", sanoi, "oot kuin toinen mies, kokka kaakkoon, onnen ruoriin mies!" Mutta Iikka: "koti, ilma polttaa, kauvas tahdon."

"Multa puuttuu mies, no, hiisi vieköön, ota pestit, pääset jungmanniksi, kuusi ruplaa kuussa, oivan muonan saat, kyllä meri huuhtoo polton pois, ilmaa riittää Tulimaasta aina Pernanpukkoon."

Laivuri noin seuloi sanojansa, kaatoi pikariin ja piipun täytti. "Sanan sanoit, laita kirjat, valmis oon, terve laivuri, no, Matsas juo, vapaa oon kuin merikotka kuohun kuninkaana!"

Kirjat laitettiin ja malja juotiin; oven suulta kuului Körtsin ääni, Riston kasvot läpi sauhun haamoitti. "Kurja poika, karkaat kotoas, Risto raataa, sinä tanssit ristituulten mukaan!"

"Riittää isä, taidan tiellä olla kodin kynnyksellä, nyt sen tiedän, hamehoukko Risto on kai rakkaampi, lähden merille jo huomena, jätän kotitarpeet, maat ja laineet, joilla lauloin!"

"Varo kieltäsi", puuttui Risto, "muuten... pilkkas viiltää niinkuin veitsi nilkkaasi" Iikka: "sameassa veessä kalastat, taidat samaa pyytä pyydystää!" Risto kivahti, mut vanha Matsas väliin astui.

Kotiin soutivat he ankein mielin, vaiti söivät miehet atriansa, katuvaiset katseet hämyyn harhaili, lämmin sana nieltiin; -- illalla Iikka Iinen nouti "Toivon ankkurille."

Kalkin kirjaellun paaden luona kuiskas Iikka sydän palavana: "rakas Iine, Iine, lähden kauvas pois, meri kutsuu, veri vaati niin, kultaa koota tahdon, tahdon muuttaa Niklaan mielen.

Kolme vuotta! Palaan silkkipurjein, kultanastat keulan kaaripuissa, valtamerill' illoin sua ikävöin, kirjelehdet sulle lennätän, jollet viestiäni saa, niin tiedät kuolleheksi.

Meren äärihin kun mastot vaipuu neljään juovaan, hiivi silloin tänne, päivän sammuessa paina paateen pääs, silloin tiedän: Iine rakastaa, Iine katsoo merta, oottaa, itkee merimiestään."

* * *

Huomenissa lähti parkkilaiva kohti päivän välkkyvätä väylää, raikas lounastuuli puhui purjeisiin, Iikka käissään piti solkea, kälyn lahjaa, missä kiilsi äidin vihkisormus.

Sinikirstultaan hän katsoi rantaan, Körtsi nyökkäs, kevein rinnoin Risto vieress' seisoi; "Toivon ankkurilta" päin Iinen liina liehui ilmassa kilvan lokkiparven kanssa yli vaahtopäiden.

Viides laulu.

Viikot vieri, vaihtui luode vuoksi, Iine kävi "Toivon ankkurilla" laivain tullen mennen taivaan rantaa, kotiin kulki neito miettien punapurjein saapuvata sulhoansa.

Pertti renki hiihti mantereelle, samos sauvoillansa meren jäätä, vaarin tietämättä kirjeet kantoi, mutta kolmannen hän avasi, kätki kademielin lahon ruuhen pohjaan.

Musta lempi kalvoi Pertin rintaa, varjona hän Iinen teitä seuras, mutta Iine luki hämärissä kälyn kanssa Iikan kirjeitä Körtsin tuvassa ja heltyi, vuoroin nauroi.

Käpy käissä istui Risto yksin nurkassaan ja kutoi verkkojansa, neuloi purjeet, veisti kölinpuuta, kun hän Iineen katsoi yli työn, syttyi silmiin miehekäs ja lämmin liekki.

Iine tunsi, kuinka tuvan lämpö kietoi unelmiin ja öisiin usviin, niinkuin näyssä hän näki Iikan maston alla --, niin hän havahti, Riston kumma katse veti häntä luokseen.

Kahden talven lumi suli salmiin, kaksi kesää kukki saarimaalla, meren kaukomailta viestit viipyi, harvemmin nyt itki impyinen, harvemmin hän kuiskas Anna-Madlin kanssa.

Kevyt luonto, kepeämpi jalka kiihtyi kisaan taas ja Riston seuraan, Iine ilkkui miesten juroutta; niin hän kerran kesken katrillin vaihtoi paria ja Riston piiriin sulki.

Niinkuin sulku laukes Riston tieltä, Iinen hengityksen huumaamana unohti hän Niklaan, Iikan, kaikki rakkauden mettä isoten Iinen viehkeen ruumiin vastaan laikkuessa.

Siitä illast' Iine harvoin kävi kalliolla, nyt hän rannall' istui katsellen, kun Risto nuottaa veti, metsätiellä Riston nähdessään hätkähti hän, kun hän nauroi, nauroi Risto.

-- "Iine raukka!" soimas käly illoin, "ties on liukas, muisteletko Iikkaa?" -- "Hän mun unhotti tai löysi toisen", vastas tyttö, "ehkä meri vei. --" Niinkuin kuohun kupliin Iikan kuva haihtui.

Käly yöhön katsoi, Iikkaa itki, lehdistään taas etsi lohdutusta, mutta Körtsi nauroi hyvin mielin, Niklaalle hän Riston riemuksi riidan hyvitteeksi antoi ulkosaaren.

Vaari penkoi, puhkui itseksensä, verkot mätäni ja tuulaat ruostui, Iinen ilo poisti epäluulot, yli aidan vaihtoi sanaa kaksi Körtsin kanssa, hähätti ja syrjään vilkui.

Kevätjäiden lähdön jälkeen Niklas siikalastin laittoi meren yli, käski Pertin salaa yöllä tuoda, vaihtaa rahat "Riian palsamiin". Jaala viipyi, vaari hoippui huolissansa.

Ulkosaarille nyt Risto lähti rihlapyssy kangaskotelossa, aamun sarastaissa näki jaalan ankkurissa; miehet nukkuivat, haahkat sukelsivat rannan sammallettoon.

Kiven taa hän hiipi nelinryömin, kuului pauke, haahka veteen vieri, hienot unnut leijui meren liekoon, silloin tullipurren nokka nous saarten takaa, jaalaa kohden kaukaa pyrki.

Risto hoihotti ja jaalaan nousi, nosti ankkurin ja päästi purjeet: "ylös Pertti, toinen tonttu mastoon, jaalan kimppuun tullikoirat käy, isot kivet mereen, pystyyn latvapurjeet!"

Risto vihelsi kuin tuulta ilkkuis, Pertti onnenrahan mereen heitti, musta viima kiiti vettä pitkin, puski, purskui, alus kallistui, kilpaa pursi luovi, kaikki liitteet ryskyi.

Ohi saarten hurja pako alkoi, telkät, allit kimpos kiljahdellen, pursi läheni ja kuohut kiehui, tuuli kääntyi, yltyi yrinään, jaala soljui niinkuin sotka niemen taakse.

Raunioon he lastin pikaa veivät aamu-usman suojass' salaa maihin, myötätuuleen taasen jaala laski, tullipursi eksyi väylästään, ylväkkäänä Risto laski Niklaan rantaan.

Vaari kiitti, hieroi hyppysiä, kutsui naapurinsa vierastupaan, oluthaarikoita Iine täytti, miehet rattosasti rupatti, silloin Körtsi ryki, veti esiin kihlat.

-- "Tiedät vaari, mull' on kaksi poikaa, toinen tuulen teillä, toinen tässä, viluinen on elo emännätön, Risto kaipaa vuoteen pöyhijää, Risto talon saa ja kirstun pohjan kätköt."

-- "Pontta pojass' on ja selvää rautaa, kalliin lastin korjas, mies kuin kaksi, sentään miehelään on monta mutkaa, Iine nuor' on, raihnas, köyhä oon, pesästään ei lennä lintu höyhenittä.

Häh, häh, kultaan hiukan untuvia, lentää, löytää ehkä, neuvot nähdään!" sanoi saita ukko kaksimielin hyvästellen viimein vieraitaan, Risto lähti, katsoi Iineen iloisesti.

Majallensa souti Matsas, mietti venäänlehtiänsä pureskellen: "naikko ruoriton on huvipursi, viepi minne hullu tuuli vie kompastuksen kiveen, pyh, ja -- lehmänkäännös!"

Kuudes laulu.

"Puolipaaston" jälkeen paukkui pakkanen sula vesi jäätyi meren jäällä, kuulaan sinisinä loisti iljanteet Körtsin, Niklaan väki lähti talvikalaan turhaan varoitteli Anna-Madli.

Körtsi jäihin hakkas kala-avannot vapeen päällä painoi ruskeet verkot avannoiden väliin alle jään, verkot pujotti ja veti köydellänsä; ulompana aava meri läikkyi.

Purjeteltat hohti huurteen helyissä, miehet ruuhta veti jäätä pitkin, naiset sulloi kalat tynnöriin naurain supatellen lammasturkeissansa, vilkas Kille viuhtoi hännällänsä.

Verkkopussit pulskui täynnä norsseja, miehet nosti, laski pitkin päivää, kintaat jäässä, lakit korvalla, lumihileet kiiti pitkin jäistä pintaa, Pertti, Iine hyöri rannemmalla.

Muista etäällä ja meren sulaa päin valkein vaattein ryömi Risto hiljaa työntäin purjesuojaa edellään, tiukkaan sormiensa väliin pyssyn painoi punaposkin pyyntikiihkossansa.

Päivän paistehessa leikki iloissaan hyljeperhekunta poikinensa hiljaa ulisten ja sukeltain, ruskeet silmät kiilui, kaankeet viikset välkkyi, Risto luikun nosti silmillensä.

Vonkui jää ja kuului pamahdus, hylkeen silmään sinkui harmaa lyijy, lämmin veri lumen värjäsi, ilon raikas huume täytti kytän rinnan, reippaasti hän riensi saaliillensa.

Pertti rannall' ilkkui Iinelle: -- "tyhjä sydän sull' on, kaksi mieltä, teirinpelissä et arka lie; Risto, tiedän, toivoo Niklaan perinnöitä, voithan Riston heittää niinkuin Iikan."

-- "Mitä haastat, miksei Iikka kirjoita, kolme vuotta kului unhoon, umpeen, vapaa oon, lie vara valita! --" -- "Vaan jos Iikka vihin saa ja kohta palaa, Ristolle sä olet liian kaunis." --

-- "Sinä", nauroi Iine, "miesten mainio, ehkä kelpaisin ma, simppu, sulle!" -- "Älä pilkkaa, sydän mullai on, syvät salat tiedän, vaari höpsii yksin... hämyssä hän hioo koukkujansa. --"

-- "Nytpä itse höpsit puita heiniä viime kesän jälkeen vaari muuttui." -- "Muuttaa mieltä niinkuin riepujaan ole hyvä mulle, Iine... voin sun auttaa, ole rakas, joskus... oottaa tahdon. --"

-- "Hahhahhaa! Jo riittää, korppi kuhertaa, voitko mustan tehdä valkeaksi, taidat korkealle kurkistaa." -- -- "Älä ilku! Naurus itkuks vielä vaihtuu, korpilla on kynnet, haaskaa vainuu.

Rakas Iine, älä hylkää, muista myös: entisyyden varjo tielles lankee, sua varjelen ja varoitan, yksi sana vaan ja vaari nöyrtyy, suostuu mull' on keinot, jotka tarkkaan tepsii."

-- "Mene kiusan henki! Sua kammoan, Pertti, sano, ei, et puhu totta! Pois mun silmistäni urkkija!" -- "Ei oo meri mykkä... kuules, kun se mylvii, kerran kuolleet nousee haudoistansa!"

Iine vihaisena katsoi merelle, raju luode ruoski jäiden reunaa, silloin kuului pitkä kiljahdus: "Herra auta! Jää on irti, liikkuu, liikkuu! meri ruuhen vei ja railo kasvaa!"

Hälinässä juoksi vaimot rantaan päin, miehet kiskoi kalat kelkoillansa, Pertti Iinen nosti kivelle, jäykin jäntein Körtsi seisoi, tempas keksin, huusi poikaansa ja jäälle juoksi.

Vaimot miehet tyrtyi rantariutoille, yhä Risto ryömi reunaa kohti ojennellen pyssynpiippuaan, huudot tuuleen hukkui, jäinen lautta liukui, Körtsi kompastui ja sulaan suistui.

Hylkeet ulisi ja meri myllersi, Iine kääntyi pois ja kasvot peitti, mutta Körtsi iski keksillään, nousi jäälle taas ja jatkoi turhaan matkaa, sillä lahtena jo railo läikkyi.

Pohjatuuli ajoi lautan aavalle, kauvas rannat jäi ja merimerkit, niin he yössä yksin seisoivat, katse levotonna etsi purjeen kaistaa, yöstä armottomat tähdet vilkui.

Mustan veden alta kalma kaamotti, nääntymys ja uni, vilu väijyi, yllä taivas, kylmä ikuisuus, miehet katsoi kirjavata tähtikirjaa, taivaan raukeata mustaa rantaa.

Silloin kellertävän juovan ääriltä nousi mustin mastoin purjelaiva, keksin päässä liinan liehuvan huomas vieras laivuri ja luokse luovi, korjas heikot haaksirikkolaiset.

-- -- Mikä riemu! Iikka seisoi varpilla, hämmästyi ja riensi isää vastaan: "isä, isä, näinkö tapaan sun!" virkkoi lempeesti ja makuusuojaan saattoi, laivaväki oli kummissansa.

Kalastajat jäivät ensi satamaan, laiva suuntas suoraan Tanumarttiin. "Syksyllä ma palaan!" huusi hän ilman aavistusta Iinen veikeilyistä. Sairasvuotehelle Körtsi kotiin kääntyi.

Seitsemäs laulu.

Rummut pärräs kadun kulmissa Mikonpäivän kalamarkkinoilla, ilveilijät kulki säkkipilleinensä, kauppakojuin huivit, helyt heilui, tattarit ja kamasaksat kilvan huusi.

Kadut kansaa täynnä kuhisi, tullimiehet, nuoret veikeet luotsit, vakaat majakoiden vartijat ja jätkät, merimiehet sinipuseroissaan helapuukot vyöllä polvet notkahdellen.

Pojat tulta iski koroillaan, ujot ulkosaarten tytöt tirskui, kengät nirskui, lanteet notkui, silmiin väikkyi kyltit, kujat taitekattoinensa vanha raastupa ja valkee ristikirkko.

Satamassa purjein käärityin saimat kellui, monet mastot häilyi, vaimot hyöri vihrehissä hameissansa, miehet ruumastansa maihin nosti säkit, pöntöt, tynnörit ja kalahaavit.