Part 2

"Miten niin köyhässä maassa voi ihmiset asua ja toimeen tulla", kysyy yksi, vaan toiset vaientavat hänen sanansa katseellaan, ja hän tietää heti, että siellä tulee toimeen, kun siellä täytyy tulla toimeen, ja että on hyvä heille, että on tiukkaa, sillä ihmisissä siellä, niissä asuu alituinen tyytymättömyyden henki ja niillä on suuri tiedon puute. Niin, että he luulevat olevansa jotakin, jos he saavat käsiinsä maasta vaikka tuota halvinta, kultahiekkaa. Ja heillä on rangaistuksena alituinen kaipaus, joka polttaa heitä, pakottaa heitä pyrkimään ja kiirehtimään. Mutta heidän työnsä on arvotonta ja katoavaista, sillä he eivät tunne vielä itseäänkään ja he ovat oman itsensä vankeina koko elinaikansa.

Jope näki, miten heidän ajatuksensa oli totta. Niin köyhää ja niin vaillinaista oli siellä maanpäällä. Toista oli täällä. Täällä tuota olo tyydyttikin, täällä ei kaivannut mitään ja täältä näki kaikki.

"Mutta on täälläkin kaipauksen puu. Jos siitä maistat, itsesi löydät."

"Soma tuo olisi löytää itsensä. Sitä olisi sitten niinkuin kaksi Jopea täällä", ajatteli Jope ja sukellutti puun hedelmän taskuunsa. Ja Jope ei malttanut olla sitä haukkaamatta ja antoi palan Miehellekin. Vaan samassa oli koko ihanuus ympäriltä hävinnyt, ja Jope ja Mies nousivat ylös sammalilta, jossa olivat nukkuneet yönsä.

Jope tunsi kipeän polton rinnassaan. Hän kaipasi Liisaa ja kotia ja hän muisti olevansa matkalla Lappiin ja nukahtaneensa nuotiolle suuren järven rannalla.

"Lähdetäänpäs taipaleelle taas", sanoi Mies.

"Lähdetään vain", sanoi Jope. "Vieläkö sinne on pitkä matka?"

"Onhan sinne vielä matkaa", sanoi Mies.

VI LUKU

TULO LAPPIIN

Taivalletaan taas päivä yli soiden ja rämeiden, yli kanervaisten kangasten ja jäkäläkallioiden. Päivä paistaa miesten selkään, mutta se ei lämmitä. Ilma on viileä ja kuulas, avartuu eteen lakeat maisemat, matalametsäiset vaarat ja poronjäkäläiset kalliot, jotka hohtavina heloittavat auringon viileässä ja kirkkaassa kullassa. Maa on kuin ihana ilmestys ihmiselle ja ihminen kuin outo olento näin kirkkaan puhtaassa maassa.

"Tämäkö on Lappi", kysyi Jope.

"Tämä on Lappi", sanoi Mies.

"Ja mitä on tuolla harmaassa metsikössä tuo liike?"

"Siellä porolauma kulkee vaaran yli."

Yhä he astuvat ja ihmettelevät. Maat ylenevät ja vaarat muuttuvat tuntureiksi ja ilma yhä ihanammaksi.

"Mistä tämä valo tänne", kysyy Jope.

"Se on auringosta, tuosta laskevasta."

Kuljetaan yhä pohjoista kohti. Edessä on korkea tunturi kuin temppeli mikä, jonka huippu kullalta hohtaa.

"Tämä on Turjantunturi", sanoo Mies. "Kohta ollaan perillä."

Jo näkevät he Turjan kodan tunturin vihertävällä rinteellä, savu nousee kodan räppänästä sinisenä viiruna ja haihtuu kirkkaaseen ilmaan. Koira istuu kodan edessä ja nuuskii ilmaa. -- Sitten haukahtaa se.

Luuli Jope oltavan jo likellä, mutta näkikin sitten, että oli vielä järvi välissä. Järvi tyyni ja kirkas kuin syvä malja lepäsi autioiden ruohorantojen ympäröimänä. Miehet huutamaan Turjalle, että hakisi venheellä heitä, mutta ääni ei kantanut varmaan, koska Turjaa ei kuulu, ei näy. Sytyttävät miehet risuista nuotion rannalle merkkituleksi. Savu kohoaa kirkkaaseen ilmaan. Sen huomaa Turja, hakee noitakiikarinsa ja kiikaroipi tulijoita. Etelän miehiä ovat. Mitä asiaa näillä etelän miehillä on? Tärkeät asiat tuolla pienemmällä miehellä, lapsi kadonnut on, eikä ole löytynyt vielä.

Turja työntää veneen rannasta vesille. Soutaa etelän miesten luo.

Outo on Jopesta tämä Turja nahkapeskissään. Mustapartainen, viistosilmäinen, takkutukkainen äijä. Ja sen katse tuntuu tunkevan läpi luiden ja ydinten ja näkevän vaikka puhki maan, halki kiven.

Jope koettaa jotakin selittää, mutta ei löydä sanoja.

Turja ei anna toisten puheisiin päästä, vaan sanelee itse:

"Vai tietäjiin tultiin. Eipä Jope Pölläkkä omilla tiedoillaan taida sotkuja selvittää. Niinhän ne peikot lapsia vievät ja metsät saaliinsa salaavat. Ja nyt jo sinun väkeäsi hätyyttävät. No, käykäähän kotaan miehet", sanoi Turja rannalle tultua, "pitkä on tehty taival ja monet kuumat koettu, syödä tässä ensin pitää."

Kävivät miehet tupaan ja Turja toi eteen leipää, poronlihaa kappaleen, mehevää poronjuustoa ja padassa äsken keittämänsä poronmunuaissopan. Siinä syötiin ja miehet yrittivät tarkemmin selittää asiaansa, vaan Turja ei antanut kertoi itse heidän ajatuksensa.

"Tiedänhän minä, mistä, Jope, olet. Siellä on pieni talo sinulla lammen rannalla. Heinässä olit, kun lapsesi katosi. Sitä nytkin ajattelet, miten tyttösi takaisin saisit ja miten minulta tiedot. Vaan en sano tietojani, ennenkuin kodassa yöpynette."

Turja viskasi poronnahkoja lattialle. Ei auttanut muu kuin painautua nahoille lepäämään.

VII LUKU

TURJAN TAIAT

Saatuaan hyvästi syödä nukahtivat miehet heti. Mutta Turja ei nukkunut. Hän otti esiin taikarumpunsa ja kyseli siltä Liisan kohtaloita. Rumpu näytti, minne Liisa oli kadonnut ja missä nyt nukkui. Tietäjä ei ollut erehtynyt. Siitä hän jo tiesi, mitä tarvittiinkin.

Kun hän oli taikonut, alkoi hän matalalla äänellä joikua unijoikuja Jopelle ja Miehelle. Hän muutti heidät unessa linnuiksi. He lensivät ylös sinisiin korkeuksiin, niin ylös, että heidän allansa näkyi koko Lappi kuin kirjava niitty, valkeat tunturit, siniset järvet, jäkäläkalliot ja punertavat kanervakankaat. Ja kaiken yllä ihanat ilmat, jossa tuulet lepäsivät liikkumattomina ja soittelivat, viihdyttelivät allansa leviävää maata näkymättömillä soittimillaan. Ja kultainen aurinko, joka ilmankannella lepäsi ja onnestansa hohti. Sen näkivät he, mutta eivät pysähtyneet katselemaan sitä. He lensivät yhä korkeammalle, huimaavaan korkeuteen, josta koko maa näkyi heidän allansa yhtenä kirjavana niittynä. Ja yhtäkkiä huomasivat he tulleensa ilmalinnaan, joka kohosi ilmojen päällä.

Sielläkös vasta soitto soi, kun ilman pojat ja tyttäret löivät kultaista kiekkoa lasisilla tantereilla. Tanner helisi vain, kun kiekko kiisi taivaanrannasta taivaanrantaan. Helmeili siellä kuumat nesteet lasisista lähteistä. Niistä kun maistoi, ilmaksi keveni ja pääsi, tantereeseen jaloin koskematta, nopeasti kuin ajatus liitelemään taivaanrannasta taivaanrantaan.

Kaikkea siellä sai huvikseen tehdä ja nähdä. Yhtä vain ei. Kristallipuutarhan keskellä oli siellä aukko, siitä ei saanut alas katsoa.

"Mutta miltähän näyttäisi täältä käsin maa", sanoi Jope.

"Tuosta sen luukusta näkisi", arveli Mies.

Jo painuivat maahan ja kurkistivat.

Silloin murtui ilmalinnan tanner ja he suistuivat suin päin maahan. Halki ilmojen he putosivat, niin että tajun vei.

Koskipa kylkeen, kun he heräsivät kovalla lattialla. Unissaan olivat he vierähtäneet porontaljalta maahan.

"Oh-hoh, jopa on nukuttukin", sanoi Mies.

"Kylläpä nukuttiinkin", sanoi Jope. "Pitäisi tästä kotiin päin jo käydä."

"Mene vain kotiin, Jope", sanoi Turja. "Siellä on lapsesi kotona jo. Eikä sillä ole hätää ollut. Jope, rakasta sinä vain lastasi aina, se tyttö sinulle vielä iloa tuottaa."

Ihastui Jope, tarttui Turjan nahkapeskin liepeeseen ja kiitteli Turjaa, minkä itkultansa kykeni ja lupasi hänelle palkaksi parasta, mitä hän antaa voi.

Veti tietäjä suunsa nauruun ja sanoi:

"Ainapahan noilla sopii, mutta viipykää nyt vielä päivä."

"Ei nyt päivää enää", sanoi Jope.

Tultiin siitä kodan edustalle. Suuri, hehkuva aurinko läksi kierrolleen itäisen tunturin pohjoiselta rinteeltä, kohosi verkalleen, oli jo tunturin laella ja alkoi viskellä säteitään kuin kultavasamoita yli koko Lapin.

"Jos tänään lähdette, on jo aika", sanoi Turja.

"Tänään", sanoivat miehet.

"Mutta matkalla on monta vaaraa", sanoi Turja. "Jospa tehnen teidät näkymättömiksi, paremmin vaarat vältätte."

Haki Turja tuhkaa kodasta, meni pohjoispuolelle kotaa, siroitti tuhkan maahan ja istutti siihen kirjavan pavun siemenen ja loihti:

"Kasva, papu, palkoinesi Maahan juurin juurteleite, Levittele lehviäsi, Työnnä varsi taivahalle, Varren päähän kaunis kukka. Kehitä kukasta palko, Palkohon hyvä hedelmä. Saattele salainen voima, Mahti mannusta valuta Yhtehen pavun jyvähän, Palon kaunokasvattihin!"

Ei kulunut kuin hetki, niin sekös alkoi kasvaa. Nyt se jo kukki, nyt oli siinä kolme isoa palkoa. Isoimmassa palossa oli seitsemän siementä, joista yksi teki ihmisen näkymättömäksi ja ilmaa kevyemmäksi. Ei tarvinnut muuta kuin pistää se suuhunsa, niin ei kukaan nähnyt. Eikä tarvinnut muuta kuin sanoa: "Paina papu, minä kevenen", niin nousi ilmaan keveämmin kuin lintu.

Turja otti pavun, halkaisi sen kahtia ja antoi osat miehille.

"No, millä kyydillä tahdotte kotiin päästä", kysyi Turja.

"Miten nopeimmin pääsisi", kysyi Jope.

"Tahdotko mennä niinkuin lintu lentää, vai niinkuin pyssyn luoti, vai niinkuin ihmisen ajatus", kysyi Turja.

"Paljonkohan tuo viimeinen kyyti maksaisi?" kysyi Jope.

Turja naurahti.

"Mitäs sinulla olisi antaa? Annatko mitä tahdon?"

"Annan", sanoi Jope.

"No, kun annat sen täpläotsaisen, mustan härän, joka on navetassasi, toimitan sinulle semmoisen kyydin."

Jope ymmärsi, että nyt ei käynyt tinkiminen.

"Annan", sanoi hän.

"Joko olet valmis", kysyi Turja.

"Jo", sanoi Jope.

"Pistä papu suuhusi."

Turja vihelsi pitkän vihellyksen. Alkoi kuulua kuin tuulen kohina pohjoisesta.

Turja vihelsi toisen kerran. Alkoi kuulua kuin myrskyn mylvintää.

Turja vihelsi kolmannen kerran. Jo nousi sellainen rajuilma, että se tempasi puut maasta juurinensa, kiskoi kivet kallioilta ja pyörremyrskynä läksi pyyhkäisemään etelää kohti, mennessään iski se kuin ukonnuoli Turjan pihalle, koppasi Jopen syliinsä ja viuuh -- löyhähti miehen tukka, ja kun hän kourasi päätänsä ja arveli: "hattuni jäi", oltiin jo seitsemän kirkon takana. -- Näkyi vain, että jotakin vihreätä kaatui alla, sinistä vilisi sivulla. Ja ennenkuin Jope ehti ajatella ajatuksen: "no, en mokomaa kyytiä ole ennen saanut", oli hän jo kotona.

VIII LUKU

JOPE KOTONANSA

Jope heräsi sängyssänsä, hieroi silmiänsä ja katseli, katse ympärillensä.

Aurinko paistoi suoraan itä-ikkunasta tupaan, Kaisa oli ollut jo ylhäällä ja musta kahvipannu porisi liedellä.

"Taisitpa olla kipeäkin, kun hourailit koko yön", sanoi Kaisa.

"Mitä minä hourailin?"

"Mitä lienet Lapin tietäjistä ja muista peikoista. Lienetkö ollut Liisaa etsivinäsi?"

Hätkähti sydän Jopen rinnassa. Jokohan hän uskaltaa kysyä? Kysyi kuin kysyikin:

"Missäs on Liisa?"

"Missä? Missäs sen pitäisi olla? Tuolla sängyssä nukkuu."

"Eikö se ollutkaan kateissa", kysyi Jope epäröiden.

"Eilen, olihan se eilen jäänyt metsään nukkumaan."

"Eikös, eikös se vuoreen joutunutkaan?"

"Sammalillahan tuo kuuluu nukkuneen, kun tuo Helvi ja Pekka olivat säikähtäneet Routalan ukkia ja juosseet pakoon. Ukki oli ottanut Liisan syliinsä ja kantanut sateesta kotiinsa. Oli maitoa sillä juotellut ja nahkapeittojen väliin pannut, mutta Liisa oli vain kotiin itkenyt, ja eikös ukki lähde sitä kantamaan tänne vielä niin myöhään iltasella. Siinä se on sängyssä Liisa yönsä nukkunut niinkuin muutkin", naurahti Kaisa.

Jope epäili vielä, ettei ihan niin tainnut olla, ja kysyi epäröiden:

"Entäs se musta härkä, jonka minä lupasin sille --?"

"Sille vieraalle, sille eiliselle ostajalle. No, etkös sinä sitten tolkussasi ollutkaan eilen? Niin pääsi olikin väliin tulinen, väliin näkyi taas vilu puistattavan kuin kuumeessa ihan", arveli Kaisa. "Lupasithan sinä sen härän myydä ja minä möin sen. Tuolla tupakkakukkarossasi, sukanterän sisässä on rahat."

Kaisa nosti kahvipannun tulelta, laittoi kupit pöytään.

Kissakin hyppäsi pankolta, venyttelihe lattialla auringonpaisteisella kohdalla ja Kaisa kaatoi tilkan maitoa sen tuohiseen.

"No, tulepa Jopekin nyt ryyppäämään kuppi kahvia", sanoi Kaisa, "niin virkistyt eilisen vilustumisen jälkeen."

"Vilustuinkos minä?"

"Mitenkäs muuten. Sellainen Luojan ilma. Kovempi vielä se oli kuin se, jolloin Liisa syntyi."

"Kaisa, minä näin pahoja unia yöllä."

"No, tottahan, kun houritkin."

"Vaan nyt on hyvä olla."

"Tuohan on hyvä."

"Näet", sanoi Jope epäröiden, "kun se härkäkin --"

"On myyty, tottahan --"

"Ja Liisa se meille vielä ilot tuottaa."

"Tottahan. Niin kaunis lapsi, Jope, ihan sinun näköisesi, sydän ja silmät ihan samat."

Jopelle tulivat vedet silmiin.

Samassa heräsi Liisa ja katseli suurilla sinisillä silmillään vanhempiaan.

Jope hymyili hänelle ensi kertaa eläessään. Nyt hän oli löytänyt Liisan, jonka sielu kulki niin puhtaissa maailmoissa, ettei Jope ollut sitä koskaan tavannut. Jope meni Liisan luo, nosti hänet syliinsä ja Liisa pani pienet kädet hänen kaulallensa.

"On isä ollut kadottaa pienen tyttönsä, tämän oman, tämän rakkaan."

Äiti hymyili Jopen oudoille sanoille ja sanoi nauraen:

"Nyt Jope, eiköhän oteta aseita ja lähdetä panemaan paikoilleen se heinäladon katto, jonka tuuli eilen lennätti maahan. Se vieras, sehän se uhkaili tulevansa ja ostavansa vielä tämän kesän heinät, on tässä nyt rahankin tulo."

Kaisa pyörähteli siinä askareillaan, meni navettaan.

"Minä tulen kohta", sanoi Jope hänelle. Vielä ei hän raskinut jättää Liisaa. Hän nosti Liisan pöydänpäähän istumaan, istuutui itse Liisan eteen rahille ja painoi päänsä Liisan syliin.

Kukaan ei heitä nähnyt, aurinko vain onnellisena paistoi. Kukaan ei kuullut, mitä isä lapsellensa kuiski, vaikka eihän hän sanoilla kuiskinut, ei Liisa sanoja tarvinnut, sanoittakin hän isän rakkauden tunsi.

Liisa silitti siinä isän päätä hennoilla kätösillään. Mutta yhtäkkiä hän puhkesi sanomaan:

"Isä."

"Mitä lapseni?"

"Minulla on niin ikävä."

"Mitä lapseni?"

"Sitä mustaa härkää."

"Kuule, Liisa, älä sitä ikävöi. Se johti isää harhauskoon, isä oli kuin lapsi. Ja nyt on isä selviytynyt siitä ja löytänyt sinut. Nyt on isällä hyvä olla."

"En minä ikävöi sitä sitten. Näkisin vain kerran, vain yhden ainoan kerran sen vielä."

"Ehkäpä näet, eihän sitä tiedä."

"En näe", sanoi Liisa suruissaan. Ja jatkoi: "Mutta jos olisin lintu, näkisin varmaan. Minä lentäisin sinne, minne se vietiin ja sanoisin hyvästi sille ja sanoisin, ettei pelkäisi, jos pitääkin mennä kuoleman maille, siellä on hyvä olla, isä, eikös siellä ole hyvä olla?"

"On, lapseni."

"Kun siellä on koti meillä."

"Niin, lapseni."

"Sen vain sanoisin sille, että siellä on koti. -- Isä, jos olisi suuret siivet, voisiko lentää?"

"Ehkäpä voisikin."

"Mutta osaakos äiti tehdä sellaiset siivet?"

"Ei osaa."

"Ei isäkään?"

"Ei isäkään."

"Vaikka kuinka kauas minä lentäisin nähdäkseni sen kerran, vaikka metsien taakse, vaikka niinkuin pääskyset kaukaisille maille, isä, niin minä sitä ikävöin --"

Jope nosti Liisan sänkyyn ja peitti hänet hellästi.

"Nuku vielä, Liisakulta, näe kauniita unia."

Jope odotti, kunnes Liisa nukkui ja läksi sitten ulos töihinsä onnellisempana kuin koskaan ennen.

IX LUKU

LIISA ETSIMÄSSÄ MUSTAA HÄRKÄÄ

"Mitä sinä toivot", kysyi pikku haltia Liisalta.

"Että saisin siivet", sanoi Liisa.

"Tahtoisitko olla lintu?"

"Tahtoisin olla pikkulintu. Tahtoisin olla pääsky."

"Miksi?"

"Tahtoisin lentää kauas."

"Miksi?"

"Minulla on niin ikävä."

"Mitä sinä ikävöit?"

"Minulla oli ystävä, Kointähti, minä rakastin sitä. Mutta nyt en tiedä, minne hän on joutunut. Tahtoisin nähdä hänet, vaikka vain yhden ainoan kerran."

"Sinä saat nähdä hänet."

"Saanko?"

"Saat. Sinä olet ollut hyvä minun väelleni, pikkulinnuille, siksi saat nähdä hänet. Saat pääskynä lentää hänen luoksensa. Oletko sitten tyytyväinen?"

"Oi, olen, olen", riemuitsi Liisa.

Pikku haltia kosketti sauvallansa Liisaa, joka pääskynä kohosi ilmaan. Hän tunsi, kuinka ilma kantoi häntä. Hän katsoi allensa. Hän näki, kuinka hän oli lähtenyt lentoon heinäniityltä Uuhilammen rannalta. Hän näki koko lammen, sen ruohoiset rannat, hän näki kodin toisella rannalla. Sinne hän lensi, kotipihalle ensin.

Hän istuutui räystäälle ja sirkutti siinä. Isä ja äiti eivät aavistaneet, kuka siellä oli, eivät tienneet, että se oli Liisa, heidän oma tyttönsä, joka riemuissaan siellä sirkutteli.

Ja siihen lensi paljon toisiakin pääskysiä, ja sittenkös siinä sirkutus kävi. Keskusteltiin matkalle lähdöstä. Emot antoivat neuvoja, pojat kuuntelivat ja kyselivät. Kun kaikki oli selvillä, heitti Liisa hyvästi kodillensa ja pääskysparvi kimposi korkealle ilmaan. Siellä se leijaili hetkisen, katseli seutuja, joista nyt piti erota, tutki matkan suuntaa ja alkoi sitten nopein ja kevein ottein sinkoilla suoraan kohti etelän lämpimiä maita.

Parvi yhä taajeni. Siihen liittyi matkan varrella yhä uusia pääskyjä. Vauhti kiihtyi. Ei joudettu enää ajatuksia vaihtamaan. Päivä lennettiin, yöt levättiin.

Niin kului matka nopeasti. Lämpiminä alkoivat etelän tuulet hulmahdella heitä vastaan. Yhä siintävämmäksi muuttui taivas, yhä hohtavammaksi ilma.

Vihdoin sinersi rannaton meri edessä. Sen laineet karehtivat kevyinä kuin leikkiä lyöden. Sen yllä oli taivas sinisempi ja kuulakampi kuin missään muualla. Kuin sininen, hymyilevä äärettömyys kaikkialla.

Alkoivat väsyä jo nuoremmat, mutta vanhat ja kokeneet rohkaisivat heitä ponnistamaan viimeiset voimansa. Kohta oltaisiin ikuisen kesän maassa.

Jo laskeutui etelän tumma yö yli meren. Taivaanranta kuin katosi. Kaikkialla sama tumma syvyys ja äänettömyys. Sitten tuhannet tähdet syttyivät taivaalle ja kylvivät hohdettansa yli avaruuden, jonka läpi pääskysparvi lensi.

Mutta kun tähdet aamun sarastaessa sammuivat ja aurinko kohosi sinisen meren takaa, näkivät he edessään oudon maan. Kullalta se paistoi. Niin kauas kuin silmä kantoi, levisi edessä keltainen hiekkameri, joka säteili lämpöä ja kullanhohtaista valoa.

Ja keskellä kultaista hiekkamerta oli ihana keidas kuin vihreä saari mikä, jossa korkeat palmupuut kohottivat lehviänsä ja riemuitsivat auringon valosta.

Ja keskellä vihreää keidasta solisi kirkas, viileä lähde. Ja sen viileän lähteen reunalla oli kaunis, kultainen temppeli.

Ja sen kultaisen temppelin harjalle laskeutui nyt pääskysparvi. Ja matkan vaivat unohtuivat ja he laulelivat onnestansa.

Ja lähdeveden kirkas solina säesti heidän laulujansa, ja lauhkea aamutuuli heräsi ja hyväili heidän siipiänsä.

Liisa katseli kaikkea ihmetellen. Se oli kuin unta, kuin satua, paljon ihanampaa vain kuin mitä hän oli koskaan kuvitellut.

Ja paljon huumaavampaa kuin mitä ajatella voi, huumaavampaa, kuin jos katseleisi pilven reunalta alas maahan. Sillä täältä näki enemmän, näki iäisyyden, näki ajan lyhyyden.

Aavisti, kuinka vuosisadat ja vuosituhannet kulkivat jälkeä jättämättä. Samoin kuin nyt, samoin oli maa aikojen alussa hohtanut, samoin se hohti tuhansien vuosien perästä. Ja kun se ei enää hohtanut, oli, kuin vain yksi hetki olisi lyönyt, yksi päivä yöksi muuttunut. Aurinko kiersi rataansa ja tähdet jatkoivat kulkuansa. Ja kun aurinko ei enää kiertänyt radallansa, oli kuin toinen päivä olisi kulunut -- aurinkojen auringot kulkivat radoillansa ja avaruus pysyi ennallansa.

Ja maan päällä ihmiset vaihtuivat, sukupolvet muuttuivat, kansat kukoistivat ja hävisivät, mutta niiden kaipaus oli aina sama. Ja vuosituhansien vieriessä olivat he pystyttäneet temppeleitä, joissa he viihdyttivät kaipaustansa ja unelmoivat unelmiansa.

Niin oli pystytetty temppeli ikuisen kesän maahan.

Liisa näki, kuinka juhlapukuinen, outo kansa polvistui kultaisen temppelin kultaisessa pilaristossa ja kulki polvillansa temppelin portaita ylös. Ja temppelin sisältä kuului soiton hyminä ja lasten laulu.

"Miten kaunista täällä on kaikki", ajatteli Liisa. "Voi, jos pääsisin tuonne sisälle."

Samassa hän oli muuttunut ihmiseksi ja katseli temppelissä pilarin juurella ihmisjoukkoa, joka kasvot maahan painettuina kuunteli laulajien ylistystä:

"Kaunis olet sinä, ihana Apis-härkä."

Liisan sydän lakkasi lyömästä. Hän tuijotti alttarille. Siellä, purppuraverhojen ympäröimänä kultaisella alttarilla seisoi Kointähti.

Ja kaikki kansa kumarsi häntä, Kointähteä. Ja lauloi hänen ylistyksekseen, hänen, hänen oman mustan härkänsä!

Olihan Liisa tiennyt, että se oli hyvä härkä, mutta että sitä näin kumarrettiin, sitä hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa.

Kun kansa poistui kasvojaan nostamatta, meni Liisa alttarin luo, astui kultaportaita ylös ja sanoi:

"Kointähti."

Kointähti tunsi hänet ja ynähti iloissaan: "Liisa."

Liisa taputti härkää, pani kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:

"Minulla oli niin ikävä sinua, että piti tulla katsomaan sinua vielä kerran."

"Sinä olit niin hyvä minulle", sanoi Kointähti.

"Minä pidin sinusta", sanoi Liisa.

"Niinhän minäkin sinusta", sanoi Kointähti.

"Mutta nyt sinä olet hallitsija."

"En minä ole hallitsija, he ovat panneet minut vain merkiksi tähän."

"Minkä merkiksi?"

"Kaipauksensa merkiksi. Minä muistutan heitä, että heidän pitää koettaa karttaa pahaa ja pyrkiä hyvään ja pitää sopiutua ja sopia keskenänsä."

"Niin minäkin tahdon sopia Helvin ja Pekan ja kaikkien kanssa", sanoi Liisa.

Kun Liisa muisti kotinsa, tunsi hän ikävän valtaavan sydämensä.

Hän oli jättänyt kodin ja isän ja isä kaipasi häntä nyt ja etsi häntä. Hädissään kysyi hän:

"Miten pääsisin täältä, minulla on niin ikävä kotia?"

"Minä neuvon. Ota minun otsatähdestäni kolme valkeaa karvaa. Niillä saat kolme toivomustasi toteutumaan. Mitä sinä toivot?"

"Toivon, että pääsisin kotiin. Toivon, että isä rakastaisi minua. Toivon, että tuottaisin isälle iloa."

"Toivomuksesi toteutuvat. Mutta opi tyytymään, opi iloitsemaan, opi alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä. Ja rakasta kaikkia."

Kointähti painoi päänsä alas ja Liisa otti kolme valkeaa karvaa hänen otsatähdestään. Ja puristi niitä kädessänsä.

X LUKU

LIISA KOTONA

Samassa heräsi Liisa sängyssänsä.

Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli. Hän avasi kätensä ja katsoi sitä. Se oli tyhjä.

Mutta olipa hän kotona, niinkuin oli toivonutkin.

Helvi ja Pekka istuivat pöydän ääressä, ja heillä oli suuret voileivät kädessä. Äiti nosti juuri perunapataa tulelta ja kaatoi veden pois. Samassa isäkin tuli tupaan kirves kainalossa.

"No, nyt se heinäladon katto on taas lujasti kiinni", sanoi hän. "Mutta katsopas minun tyttöäni, onko se näin kauan nukkunut", sanoi isä Liisalle.

"Väsyihän se raukka eilen", sanoi äiti.

"En minä väsynyt", sanoi Liisa, "mutta minä kävin niin kaukana."

"Niin, unissasi", sanoi äiti.

Isä nosti Liisan polvellensa ja silitteli hänen valkoisia hiuksiansa.

"Ei minulla nyt enää ole ikävä Kointähteä", sanoi Liisa isälle.

"Sehän on hyvä", sanoi isä.

"Vieläkö se Liisa sitä härkää muistelee", kysyi äiti.

"Minä muistelen sitä aina", sanoi Liisa.

"Muistelen minäkin", sanoi Pekka, suu täynnä leipää.

"Ja minä", sanoi Helvi, "minä muistan sen aina."

"Mutta en ikävöi sitä", sanoi Liisa, "sillä pitää oppia tyytymään ja alistumaan siihen, mikä on välttämätöntä."

Toiset katsoivat ihmeissään.

"Ha-ha-haa", nauroi Pekka.

"Kointähti sanoi minulle niin", sanoi Liisa katsoen isää silmiin.

"Eihän Kointähti osaa puhua", sanoi Pekka.

Liisa hämmentyi, mutta sanoi sitten vahingossa:

"Osaapas, osasi minulle."

"Osaa se", sanoi isä Liisaa auttaen. "Osasi se minullekin puhella."

Mutta äidille sanoi isä:

"Nyt tuntuu niin hyvältä, tuntuu ihan kuin olisi päässyt irti jostakin pahasta."

"Siitä sairaudestasi, jospa tuota voimistut nyt."

"Kun on tapahtunut sellainen ilo, kun on löytynyt Liisa."

"Pidätkö sinä minusta, isä", kysyi Liisa peloissaan ja henkeään pidättäen.

"Minä pidän sinusta, Liisa. Minä rakastan sinua."

Ilokyyneleet vierähtivät äidin poskille. Ja Liisa sanoi:

"Minäkin rakastan isää, äitiä, kaikkia, kaikkia -- niin käski Kointähti."

Toiset nauroivat ja Pekka sanoi:

"Tee sinä se, koska niin käski oikein itse se -- musta härkä."