# Murtovarkaus; Roinilan talossa

## Part 7

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/murtovarkaus-roinilan-talossa-13164/index.md

MAUNO. Sanokoonpas vielä kerran, etten minä ihminen ole, minä, joka kymmenen kertaa olen työni tehnyt siihen kun hän kääntää vetelää ruumistaan. Ja kymmentä vertaa suurempi rikkaus on minulla käsivarsissani kuin tuolla mullisaukolla ilman saaduissa tavaroissaan, se on totinen tosi.

OLLI. Mutta rengin suuhun on reikä tehty, johon palkkansa paneepi, ansionsa ammentaapi.

MAUNO. Varo vaan, ettei mene perintösi ennen pitkää samanlaiseen reikään.

ROINILA. Mitä tyhjästä riidasta ja pitkistä puheista. Parempi kun aikanasi eroat meistä, Mauno, ja haet itsellesi toisen palveluspaikan. Sinä olet käynyt kopeaksi siitä syystä, että olet ollut liian kauvan talossa.

MAUNO. Mitä? Ettehän vaan aiokaan minua kesken vuotta talosta ajaa?

ROINILA. Ja miks'ei? Parempi hyvä ero kuin paha yhteys.

MAUNO. Täyttä totta siis? Mutta entä jos en tahdokaan lähteä minä? Onpa maassa laki ja oikeus, koetellaan, saako palvelijan erottaa niin juuri kuin itse tahtoo. Koetellaan, sanon minä.

OLLI. Eikö syytä siinä kylliksi, ettet anna talon tyttärelle rauhaa.

MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä Annalle rauhaa anna?

OLLI. Se, joka asian tietää.

MAUNO. Niinkö Anna itse? Hyvä! Vai on hän sitä valittanut? No, olkoon! Nyt saatte minun puolestani panna hänet vaikka lasikaappiin.

OLLI. Morsiantani en anna lasienkaan takaa joka rengin ihailla.

MAUNO. Morsiantasi? Kuka sinun morsiamesi on?

OLLI. Anna se on, jos tietää tahdot.

MAUNO. Annako sinun morsiamesi? Sen toki valehtelet.

OLLI. Sanokaa, isäntä, onko valhetta.

ROINILA. Ei totuutta kieltää saa.

MAUNO. Anna Ollin morsian. Jo nyt on maailma nurin!

OLLI. Ja sinun tuulentupasi kellellään. Mutta kuka käski niitä niin korkeita rakentamaan, kuka käski. Ylpeys tämän teki, sanoi sittapörrö, kun päänsä lankkuun lensi.

MAUNO. Tänä päivänä ovat kiusan henget valloillaan. (Ottaa kiven ja paiskaa sen kaikella voimaila maahan.) Tuhannen tuhatta!

ROINILA. No noh! Hillitse luontoasi, mies.

MAUNO. Mitä tuo äskeinen puheenne olikaan? Käskittehän minua pois, vai kuinka? Hyvä juttu. Minä menen--menen tällä hetkellä juuri. Jätän ijäksi päiväksi mokoman talon. Sen teen. Hulluhan olisin, ellen vapauttani nauttisi, silloin kuin sitä minulle tarjotaan. (Menee aittaan ja jättää oven auki).

ROINILA. Elähän nyt sentään tuommoista kiirettä pidä, Mauno!

OLLI. Antakaa ruojan mennä vaan! Kuta pikemmin hänestä pääsemme, sitä parempi.

MAUNO (aitassa). Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala! Nyt saan olla omana herranani. En palvele ketään, en kumarra ketään, enkä pelkää ketään. Mutta järvet ne rämähtää ja vuoret ne rämähtää, kun tämä poika liikkuu. Ja naiset väistykööt syrjään, sillä niitä tästä lähtein vihaan ja inhoon pahemmin kuin käärmeitä.

OLLI (menee aitan ovelle). Elä vaan unhota mitään kamsuistasi jälkeesi, vähissä naiset ottaisi ne takavarikkoon.

MAUNO (ryntää ulos aitasta ja töyttää Ollin kumoon). Pois tieltä, talonpoika!

ROINILA. Siunaa ja varjele tuota miestä!

OLLI. Ai, aih! voi, voih! Tämän sinulle vielä kostan kerran.

MAUNO (pysähtyy portilla). Tahdotko tapella? No hyvä. Se minulle mieleen. Tule! Nyt olenkin juuri sillä päällä. Tule pian!

OLLI (kömpii ylös). Saatpa aika löylytyksen, jahka tästä paranen, sen lupaan ja vannon.

MAUNO. Sittenkö vasta! Ei, tule nyt jo,--nyt juuri! Tulkaa molemmat. Kirkas tuli ja salaman leimaus! Nyt tahtoisin taistella koko maailmaa vastaan. No mitä kuhnailette siinä? Ettekö tohdi tulla kaksi yhtä vastaan?

ROINILA. Mene tiehesi siitä, hullu. En ole vielä ikänäni tapellut.

MAUNO. Te ette tohdi, te kurjat pelkurit, ette tohdi, kun tiedätte, että yhdeksän teidän vertaistanne minä kumoon löisin. (Kääntyy menemään.)

OLLI. Niin, tietäähän sen. Kyllä pohjalainen puukkoineen tappelussa aina sankari on. Mutta malta; minä otan miehiä avuksi, ja sitten annamme sinulle semmoisen löylytyksen, että sen ikäsi muistat.

MAUNO. Tulkoon vaikka sata miestä, en pelkää sittenkään. (Menee vasempaan.)

ROINILA. Onpa hänestä totta tosiaankin paisunut aika pöppö.

ANNA (tulee sisältä). Mitä täällä riidellään?

OLLI. Tuo Mauno, pakana, oli minun vähällä tappaa. (Hieroo käsivarttaan.) Kun semmoista renkiä pidetäänkin talossa.

ANNA. Mitä sinä joutavia. Mauno nyt olisi ruvennut sinua tappamaan.

OLLI. Syöksi kuin raivokas koira ensin päälleni ja sitten tuonne metsään. Voi, armoton, kuinka käsivarttani pakoittaa! Eikö liene sijoiltaan.

ROINILA. Selkäsaunan ja hyvän hän olisi ansainnut, se on varma. Ja tulkoon vaan takaisin, niin enpä takaa, kuinka käy, jos tästä pahalle päälle rupean. Onko tämä laitaa! Niin hän riehui juuri kuin tuuliaispää.

ANNA. Eihän ihminen sille mitään voi, jos on kiivasluontoinen. Ja varmaan oli Mauno jostakin suuttunut.

ROINILA. Ole puolustamatta häntä sinä, taikka minä näytän. Vai luulette tässä saavanne olla ja elää niinkuin itse tahdotte!

ANNA. No, johan te nyt vallan, isä. En enää ymmärräkään--

ROINILA. Sinun ei tarvitse mitään ymmärtää. Ei mitään muuta, kuin että saat valmistaa itseäsi miehelään. Siinä kaikki, mitä tuommoisella tyttöhuitukalla on harkittavaa.

ANNA. Miehelään? Se lienee omassa vallassani, tahdonko vai en.

ROINILA. Kun minä kerran olen luvannut sinun Ollille vaimoksi, niin sinä myöskin menet. Siinä ei auta Antin armo eikä Tuomaan tulukset.

ANNA. Olet luvannut tai et, mutta se päivä ei ikinä valkene, jolloin siitä asiasta tosi tulee.

ROINILA. Eikö valkene? Sepä nähdään. Varo itseäsi, tyttö, nyt ei ole hyvä minun kanssani leikkiä laskea.

ANNA. Ei minua koskaan, isä, väkisin vihille viedä, ole varma siitä.

ROINILA. Nyt minä jo vimmastun kohta.

ANNA. Mitä riitelemme, isä, suotta. Jätä ennen koko tuuma. Naiminen on kahden asia ja kolmannen korvapuusti, tiedäthän sen itsestäsikin.

ROINILA. Tiedänkö minä? Niin, tiedän kyllä, mikä se on, joka estää sinua Ollille menemästä. Mutta siitä asiasta vaan ei mitään tule, kuuletkos, ei mitään. Joko menet sinä hyvällä Ollille, taikka annan sinulle samanlaisen lähtöpassin kuin Maunolle äsken. Pane se mieleesi! Kyllä minä näytän, kuka on isäntä talossa.

ANNA. Lähtöpassin? Maunolle? Onko--? Ei, mahdotonta se on. Eihän Mauno ole meiltä pois mennyt?

ROINILA. On kuin onkin. Eikä hän takaisin tule niin kauvan kuin minulla on sananvaltaa talossa.

ANNA. Mauno meiltä pois? Ja näin äkkipikaa. Mistä syystä? Mitä pahaa hän oli tehnyt, isä, kun sinä häntä pois käskit?

ROINILA. Huoli sinä siitä. Itse minä töistäni vastaan.

OLLI. Nähkääs, hän kalvenee kuin hyvästäkin asiasta. Pyörtyy, totta maarin.

ANNA. Pois, ei minua mikään vaivaa. Vähän häkää päässäni, siinä kaikki.--Mihinkä hän sitten meni, isä?

ROINILA. Ties Jumala, mihin hän lie mennyt. Onko pääsi kovastikin kipeä?

ANNA. Onhan se. Eikö hän luvannut jäähyväisillekään tulla?

OLLI. Vai jäähyväisille! Vielä maarin mitä. Semmoisella menolla hän täältä lähtikin.

ANNA (pitelee päätään). Ei suinkaan hän keveällä mielellä meiltä eronnut. Sitä hän ei voinut tehdä.

OLLI. Erosi vallan riemulla. »Tästäpä vasta elämä syntyy», sanoi hän. Eikö ole totta, Roinila?

ROINILA. Niinhän se junkkari taisi sanoa.

ANNA. Kuinka se oli? Kerropa vieläkin, Olli.

OLLI. »Tästäpä vasta elämä syntyy. Lennä ja pala. Hyvä on olla omana herranaan. En palvele ketään, en kumarra ketään enkä pelkää ketään.» Sillä tavalla hän tiuski tuolla aitassa.

ANNA. Noin uhkamielisenäkö hän täältä lähti? Noo,--kai mekin tulemme hänettä toimeen, vai mitä, isä?

ROINILA. Vallan hyvin. (Ollille.) Tuossa sen nyt näet.

OLLI. Hm.

ANNA. Vaikka itse tekisin rengin työt.

ROINILA. Sinäkö? Eihän nyt kumminkaan. Otamme toisen ja paremman kohta Maunon sijaan.

ANNA. Niin,--otamme toisen ja--(painaa molemmin käsin päätään). Voi kuinka tuskallista tämä elämä on. (Menee aittaan.)

ROINILA. Kuinka äkkiä se tautikin ihmiseen karkaa. Kun hän vaan, poloinen, ei liene peljästynyt kiivauttani äsken. He ovat maailman heikkoja astioita nuo naisparat.

OLLI. Hm, kyllä minä yskän ymmärrän, vaikk'en taudin tapoja tunne.

EERO (tulee äkkiä vasemmalta). Onko se totta, että olet ajanut Maunon meiltä pois, isä?

ROINILA. On kyllä se totta.

EERO. Ja minkätähden sen teit? Millä Mauno oli semmoista kohtelua ansainnut? Ja mistä luulet, isä, meidän toista niin kunnollista palvelijaa saavamme, kuin Mauno oli? Enkä tiedä, voimmeko saada miestä minkäänlaista näin kesän aikana.

OLLI. Kyllä rahalla renkiä aina saa.

EERO. Ahaa, vai olet sinäkin täällä. No, missäs harakka, ellei sian tappajaisissa. Kun et vaan olisikaan sinä tätä sekasotkua keittänyt. Enkös arvannut? Sinun työtäsi tämä kaikki on, kosk'et rohkene minua silmiinikään katsoa. Mutta malta sinä, Olli, kyllä se Jumala vielä Tiituksen löytää, jolla kostaa sinulle pahat työt.

ROINILA. Eero, ettet vähän ajattele. Kuka tuolla tavalla ihmisiä soimaa.

OLLI. Mitä välitän minä tuonlaisten nokkaviisaitten poikanulikkain suunpieksämisestä.

EERO. Aina olet sinä karsain silmin Maunoa katsellut, ja kadehtinut ja vihannut häntä siitä syystä, että hän on reipas ja komea poika eikä tuommoinen tallukka kuin sinä. Mutta minä en ole Roinilan Eero, ellen tällä kertaa hankkeitasi kumoon saa. Nyt haen, isä, Maunon käsiini ja yhdessä palajamme, taikka--(menee kiireesti vasempaan).

OLLI. Huutakaa häntä takaisin, huutakaa pian!

ROINILA. Eero! Eero! Tule pois! Ei hän kuule enää.

OLLI. Eero! Isäsi kutsuu sinua. Pahuus.

ROINILA. Minkä sille hunsvotille tekee. Hyvästä lykystä Mauno vielä purkaa häneen vihansa ja rupee tappelemaan.

OLLI. Ja puukottaa hänen. Sen hän pian tekee.

ROINILA. Syyttäköön Eero silloin itseään, jos niin käy. Mahtoi totella minua.

OLLI. Ei, kotiin täytyy mennä, nyt on jo myöhä. Hyvästi jääkää!

ROINILA. Herran haltuun! Ja kuule, ole vaan huoletonna Annan suhteen, kyllä minä tytön taipumaan saan. (Menee tupaan.)

OLLI. Hyvä! Pysykää sanassanne!

MATTI (tulee oikealta). Hynttäntyy ja purjetuuli, merimiehiä ollaan. Kultaa ei ole kummallaan, vaan toimeenhan tuota tullaan. (Haukottelee.)

OLLI. Minne matka?

MATTI. Tallin vinttiin menen kyljelleni.

OLLI. Ei, elä vielä maata mene. Kesäinen yö, jaksaa sen valvoakin. Kuules mitä minä sanon. (Ottaa kukkaron housuinsa taskusta.)

MATTI. Nooh? Mitäs nyt?

OLLI. Lyöttäy sinä Maunon ja Eeron pariin. Tuossa on rahaa, osta viinaa ja juota heitä humalaan. Ja nosta sitten riita ja antakaa Eerolle aika lailla selkään.

MATTI. Mitä varten?

OLLI. Huoli sinä siitä. Tuossa on vielä enemmän rahaa. Juokaa ja juokaa oikein.

MATTI. Siihen ei monta käskyä tarvita.

OLLI. Ja sitten tapelkaa.

MATTI. Syntyy se sekin.

OLLI. Se on, näet, juuri pääasia. No, tule nyt.

MATTI. Tullaan. (Menevät vasempaan.)

ANNA (tulee hetken kuluttua aitasta). Siellä on niin tukahduttavan painava ja raskas olla. Ja päätäni niin kivistää. Tuskin saan unta koko yönä.--Missä asti lienee jo Mauno! Päivä tulee, toinen menee, kaikki jää entiselleen, Mauno vaan on ja pysyy poissa. Kuinka hän sentään saattoi mennä jäähyväisiä edes ottamatta! (Taukoaa kuuntelemaan laulua, joka etäämpää lähenee.)

KÖÖRILAULU. [Kansanlaulu.]

Käki kukkuu kuusikossa. Pienet linnut laulaa. Minä lennän liehautan Kullalleni kaulaan.

ANNA. Nuoret laulaen palajavat Sorsakosken aholta. Hauskan illan jälkeen on mieli raitis ja virkeä. (Laulu kuuluu likempää.)

Tuossa kasvaa nuori poika Niinkuin kesän heinä, Minä otan oman kullan Vaikka läpi seinän.

ANNA. Niin on onni onnellisten, kuin keväisen päivän nousu; niin on onni onnettomain, kuin syksyinen yö pimeä.

(Laulu taaskin etenee.)

Elä kultani kaivoon mene, Elä herran tähden. Olenhan minä rakastanut Isän, äidin nähden.

MAUNO (vielä kulissien takana). Tänne poikkeemme, miehet, tänne.

ANNA. Jumala! Se on Maunon ääni. Hän tulee kuitenkin!

MAUNO. Menemme Roinilan sivutse ja huudamme ja pauhaamme, että seinät tärisee. Hih vaan, hih! (Tulee muutamain miesten kanssa esiin. Räyhäävät ja pauhaavat, Maunon ääni ylinnä.) Kuusen latvat ne kumartaa ja järven rannat ne räjähtää, kun nämä vallat vaeltaa. Ryyppää veljeni, ryyppää! Vielä on tilkka viinaa pullon pohjassa, kallista poskeesi. Noin! Loiskis! Niin se meni kuin Mänttälän kaivoon.--No, hiis! Kuka seisoo tuolla? Aaveko olet vai ihminen? Vastaa, jos kieli suussasi kääntyy.

ANNA. Te kelvottomat! Kuinka julkeatte tuommoista menoa pitää ja häiritä ihmisten yörauhaa?

MIEHET. Lähtään pois, lähtään, lähtään!

MAUNO (seisoo portilla). Ei askeltakaan tästä, sanon minä, ennen kuin olen tuolle korskealle tytölle lausunut vielä kaksi sanaa vanhaa virttä ja sitten hyryä kolmanneksi.

ANNA. Pois täältä, pois! Humalaisten rähinätä ei kärsitä tässä talossa.

MAUNO. Luotu on lintu laulamahan, humalainen huutamahan, viinainen viheltämähän. Kurjalla ei ole kotoa, ei katalalla kartanoa, mutta se huoli, sanoi sepän muori, kun vasikka kuoli. Paistaa Jumalan päivä muuallakin maailmassa, ei tämän talon ikkunalle, Roinilan veräjän suulle, eikös niin pojat?

MIEHET. Jatketaan matkaa!

MAUNO. Ei vielä. Yhden virren olen vasta veisannut; nyt seuraa toinen. Matala olin minä Annalle, ylen pieni piikaselle, mutta luuletko minun sentähden murheesen murenevan? Heleijaa! Nyt vasta onkin mieleni kuin vesi kaukalossa, se läikkyy ulos molemmin puolin. Joko huomaat, ettei tämä poika tuommoista tytön henttua sure,--vai tahdotko vielä varmempaa todistusta, niin sano, ja saapas pitää.

ANNA (vavisten vihasta). Menetkö, menetkö tiehes täältä, sinä häijy herjaaja--sinä ilkeä--

MIEHET. Jo nyt riittää. Tule pois, muuten saamme Annalta ikuiset vihat.

MAUNO. Kohta, kun panen pikkuisen hyryä vaan lisäksi. Katsopas tätä, Anna! (Hyppää ja keikkuu laulaen.)

Viisitoista nättiä likkaa. Nättiä likkaa, nättiä likkaa, Viisitoista nättiä likkaa, On näin pulskalla pojalla.

Kuusitoista kuolemani jälkeen. Kuolemani jälkeen, kuolemani jälkeen, Kuusitoista kuolemani jälkeen Itkevi hautani partaana.

ANNA. Se ei ole totta, sinä valehtelet, sinä--

MAUNO (jatkaa edelleen).

Onkos lystiä, kun minä laulan, Kun minä laulan, kun minä laulan, Onkos lystiä, kun minä laulan. Ja mieleni on näin iloinen.

Hih! (Juoksee miesten jäljessä oikeaan.)

ANNA. Hävytön kerskailija, kelvoton,--voi Jumalani! (Puhkee itkuun.)

(Esirippu alas.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama paikka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa.)

ELLI. [Kansanlaulu.]

Koko yön minä valvoin hukkaan, Monta kertaa suutuin ma sukkaan. Eikä kultaa kuulunutkaan.

Tulevan yön minä odotan vielä. Jos ois kulta eksynyt tiellä.

Kolmatta yötä en odota enään. Enkä sure kultani perään.

Neljännen yön minä hyppään ja häärään, Jos ois' kultani eksynyt väärään.

LEENA. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.

ELLI. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.

LEENA. Viskaa jo järveen tuo sukankudin ja tule ennemmin auttamaan minua näitten astioitten pesemisessä.

ELLI (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).

(Hetkisen äänettömyys.)

ELLI. Voi sentään sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.

LEENA. Sanos muuta!

(Taas äänettömyys.)

ELLI. Mihin luulette hänen joutuneen?

LEENA. En ollenkaan voi arvata.

ELLI. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.

LEENA. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan.

ELLI. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee.

LEENA. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.

ELLI (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua--

LEENA. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.

ELLI. Armollinen taivas! (Herkeää työstään.)

ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme?

ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut. Leena--mitä luulette?

LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi!

LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani kuulevinaankaan.

ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi.

LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

ELLI. En minä ole mitään kuullut.

ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista! Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!

LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen--?

ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu? Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!

LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut »Isä meidän».

ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?

LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.

ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?

LEENA. Ei ole.

ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)

ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).

ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.

ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).

ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat, tappelevat--(istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.

ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut,--eikä Eero liioin.

ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet?

ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti).

ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

ELLI (hiljaa). En mitään.

ROINILA. No, elä sitten puhu!--Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh--eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai?

ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).

ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi?

ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.

ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla!

ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa siitä!

ANNA (menee tupaan).

ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.

LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.

ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).

ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.) Hapanta sekin oli.

ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).

LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.

LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ellette minua usko.

ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.

LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.

ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?

LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista elämää ruvetaan pitämään.

ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!

ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä?

LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä,--mutta ... hoi oi--ihminen on heikko, herra paratkoon--hoi oi--ja tuo paha sydän--niin, herra paratkoon--hoi oi--se on niin paha.

ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?

ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.

LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks' toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli?

ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.

ROINILA. Niin--tunnet!--Ole vai!

OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.

ANNA. Eerosta.

ELLI. No, Jumalan kiitos.

ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?

OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin vaimoväen tapa on.

ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna?

OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan olen aavistanut, vaikk'en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain varmoja tietoja.

ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana kaupunkiin.