# Murtovarkaus; Roinilan talossa ## Part 4 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/murtovarkaus-roinilan-talossa-13164/index.md HELENA. Sen hyvin uskon, mutta en minä täältä pakoon lähde, Hoppulainen. Viekää terveisiä vanhemmilleni, ja--ja--kaikille, jotka minua muistavat. HOPPULAINEN. Mutta, ajatteles,--olethan sinä täällä juuri kuin ahven merrassa, ja entä, jos he vielä tuomitsevat sinulle neljäkymmentä paria? HELENA. Vaikka hengen ottaisivat, en sittenkään karkeisi heidän käsistään. Hyvästi nyt, Hoppulainen. HOPPULAINEN. Maltahan vielä. Kas tuossa on vähän voidetta, jota sain Penttulalta;--sillä kun selkäänsä voitelee, niin ei tunnu mihinkään, vaikka sata paria saisi. HELENA. Hyi, viekää pois-- HOPPULAINEN. Mieletön sinä olet, ellet ota. Penttula tekee aina hyviä taikoja, ja tämä rasva on--(hämillään; erikseen) ka, peijakas,--eihän minun sitä pitänyt sanomankaan. HELENA. Mitä se on? HOPPULAINEN. Niin--(hiljempaa) hän sanoi sen olevan ruumiin rasvaa.-- Mutta yhdentekevä, oli mitä hyvänsä, eihän se asiaan kuulu. HELENA. No, nyt suljen jo ikkunan, enkä tahdo enää sanaakaan kuulla. HOPPULAINEN. Äläs, Helena, minä vielä kysyisin sinulta yhtä asiaa. HELENA. Tehkää se sitten pian. HOPPULAINEN. Tuletkos omakseni, kun täältä vapaaksi pääset? Kyllä takaan, että sinulla suu napsaa niin kauan kuin minullakin jalka kapsaa. HELENA. Ettekö sen enempää kunniastanne välitä, Hoppulainen, vaan ottaisitte vaimoksenne vankina olleen naisen? HOPPULAINEN. Sinut ottaisin, vaikka kymmenen kertaa olisit vankina ollut. Herrajesta, olethan suloinen ja kaunis kuin taivaan enkeli. HELENA. Jättäkää ne tuumat sikseen, Hoppulainen, ei niistä kumminkaan ikipäivinä mitään tule. Ja Jumalan haltuun nyt! (Sulkee ikkunan.) HOPPULAINEN (huutaa). Yksi sana vaan, Helena,--en minä enää elä niinkuin tuulta pieksäen-- HELENA. Menkää jo, menkää, ennenkuin vartijat teidän huomaavat. (Poistuu ikkunasta) Isä on oikeassa,--hän on todellakin hyvänluontoinen, tuo miesparka. Olinpa jo vähällä unhottaa kaiken pahan, minkä hän on matkaan saattanut (istuu vuoteelle, miettien). »Isäsi kovin suree onnettomuuttasi», sanoi hän. Voi, jos rohkenisin toivoa, että tuo suru saisi hänen katumaan ja parannusta tekemään, kuinka iloisesti silloin kärsimyksen kuormaa kantaisin. Eikä se enää niin raskas olekaan, kun tiedän Niilon vielä luottavan viattomuuteeni. Mun jalo, uskollinen Niiloni! Paremman onnen olisi sun lämmin sydämmesi ansainnut kuin joutua tänlaisen köyhän ja kurjan tyttöraukan omaksi. Niin--köyhä tosin olen ja kurja maailman silmissä, mutta aarre minulla on, jota en kuninkaan valtikkaan vaihettaisi, ja se aarre on mun Niiloni rakkaus. Sitä ei laki eikä oikeus, eipä itse kuolemakaan multa riistämään kykene. (Käytävästä kuuluu kolinaa) Kuulen astuntaa käytävästä.--Varmaankin vanginvartija, joka tarkastaa, ovatko säilytettävänsä tallella. (Vanginvartija avaa oven ja laskee Niilon sisään.) VANGINVARTIJA (ovella). Puolen tuntia, niinkuin sanoin. (Sulkee oven.) (Niilo astuu likemmäksi, katsoo Helenaan, joka istuu pää käden nojassa eikä häntä huomaa.) NIILO (erikseen). Hän valvoo, vaan on vaipunut ajatuksiin. Kuinka suloinen hän nytkin on, vaikka kasvot ovat surusta kalvenneet. Ja murtovarkauden tehneelläkö olisi tuonlainen enkelin katsanto. Ei--se ei ole mahdollista! (Ääneen) Helena! HELENA (kavahtaa seisoalleen). Niilo!--Ah, kuinka peljästyin!--Miten olet tänne päässyt? NIILO. Vanginvartija minun laski. Puolen tuntia ainoastaan hän sallii minun täällä olla--ja minulla on sinulle paljon puhumista. Helena, sinun täytyy--minä pyydän ja rukoilen sinua kertomaan kaikki, mitä tiedät tuosta onnettomasta rahajutusta. Helena, luotathan minuun? HELENA (teeskennellen kylmyyttä). Kenen käskystä tulet tänne minua tutkimaan? NIILO. Kenen käskystä?--Taivaan Luoja,--hän kysyy kenen käskystä.--Minä rakastan sinua Helena, minä kärsin, kun sinä kärsit,--minä tuskaa tunnen, kun sinua vaivataan, ja sinä kysyt, kenen käskystä tänne tulen. Helena, minä tahdon saada viattomuutesi selville, tahdon pelastaa sinun vankeudesta, ja sitten--niin--sitten elän taaskin toivossa ja odotan kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin sydämmesi heltyy ja sinä suostut tulemaan mun armaaksi vaimokseni. Oi, Helena, armas tyttö--ainoa sana vaan,--elämäni onni siitä riippuu,--sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt. HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut. NIILO. Helena, minä olen rakastanut sinua puhtaana, viattomana, ylevämielisenä tyttönä, ja vaikka olisit mieronkulkijana ollut, olisit sinä kuitenkin minun silmissäni ollut herttaisin, armahin olento maan päällä juuri sentähden, ettei puhtaudessa eikä jaloudessa kukaan voinut mielestäni sinun rinnallesi nousta. Kun sinä tuona kauheana hetkenä sanoit itsesi syypääksi rikokseen, josta sinua ahdistettiin,--voi, Helena,--silloin tuntui ikäänkuin olisin taivaasta äkkiä heitetty pimeään syvyyteen ja epätoivossa luulin jo järkeni menettäväni. Mutta kun surun ensimmäinen huumaus hälventyi, nousi minuun uudestaan vakaa luottamus sinun viattomuuteeni. Koko kiinniolon aikasi olen pannut kaikki voimani liikkeelle saadakseni selkeyttä tässä suhteessa, olen puhutellut vanhempiasi,--olen tutkinut ja miettinyt pääni ympäri,-- mutta kaikki on tähän saakka turhaa ollut. Helena--armahani, mikä sinun on? Miksi vapiset, miksi kalvenet noin? HELENA (erikseen). Vahvista minua, o taivaan Herra! NIILO. Älä käännä noita hempeitä kasvojasi pois, vaan salli mun niitä nähdä se hetkinen, kun minut on suotu täällä olemaan. HELENA (sortuneella äänellä). Oi, Niilo, jätä minut nyt,--voimani uupuvat,--olen kenties valvonut liiaksi. NIILO. Älä vaadi minulta sitä, Helena,--toista kertaa, kenties, en enää puheillesi pääse. Sano vaan, että olet viaton, ja minä uskon sinua enkä enää sinua kiusaa. HELENA (erikseen). Ah, Jumalani, tämä on liian katkerata. (Ääneen) Niilo, etkö minua enää rakastaisi, jos olisin sen rikoksen tehnyt? NIILO. Jos olisit sen tehnyt--Kuolisin kenties, tai joutuisin mielipuoleksi, mutta väkivallalla riistäisin varkaan kuvan sydämmestäni--Älä puhu mahdottomia, Helena, sinä et ole sitä tehnyt. HELENA. Oi, Niilo! Sinä riistäisit minulta rakkautesi, riistäisit minulta ainoan iloni, sen tähden, joka valaisee onnettomuuteni yön. Kauheata on vankeus ja kahleissa oleminen, kauheampata häpeä. Ja ihmisten ylenkatse,--mutta kauheinta kaikesta olisi sinun rakkautesi menettäminen. Ei Niilo--ei--Sitä en jaksaisi kantaa. NIILO (tarttuu hänen käsiinsä). Helena--mitä tämä on? Noin suurta arvoa et panisi rakkaudelleni, jos sydämmesi olisi kylmä minua kohtaan, niinkuin olet luuletellut. HELENA. Olen vaan sanonut niin, kun luulin velvollisuuteni sen vaativan. Kenties tulisi minun vieläkin peittää sinulta rakkauteni, mutta minä en voi. Minä rakastan sinua, Niilo! NIILO (sulkee hänen syliinsä). Onko se totta, Helena, katso minuun,--oi, nuo silmät eivät petä. Omani sinä olet, mun armas, herttainen tyttöni. Taivaan nyt syliini suljen, enkä huoli vaikka koko maailma meitä vastaan olisi. Minä puolustan sinua, minä etsin oikean syyllisen vaikka maailman äärimmäisestä kolkasta, ja hänen pitää saaman ansaittu palkkansa, pitää monenkertaisesti saaman tuntea ne vaivat, jotka sinä syyttömänä olet saanut hänen tähtensä kärsiä. HELENA (irroittuu hänestä). Minä poloinen, mitä olinkaan tehdä? NIILO. Kuolema ja kadotus,--minä tahtoisin sulloa ja survoa murskaksi sen ihmisen, joka sallii, että puhdas ja viaton tyttö hänen tähtensä vankeuteen heitetään. HELENA (erikseen). Mikä neuvoksi tulee, jos hän saa sen tietää. NIILO (tahtoo jälleen sulkea häntä syliinsä). Helena, mun armas morsiameni, mun ihana, suloinen kultani, sano minulle jo, mikä saattoi sinun ottamaan syyksesi rikosta, jota et tehnyt ole? HELENA (välttäen häntä). Niilo, anna minun olla. Voi, Luojani, armahda minua! NIILO. Tai sano vaan, että olet viaton, että-- HELENA. Sitä en voi,--en voi, Niilo. Ooh--minä tukehdun! NIILO. Älä pelkää, armaani, miksi taaskin vapiset noin? Luota minuun, luota rakkauteeni, minä toimitan syyllisen kiinni ja silloin olet sinä vapaa. HELENA. Herkiä jo, herkiä! Sinä et voi minua auttaa, Niilo. NIILO. Senkötähden, että säikähdyksestä sanoit itsesi syylliseksi? Ole huoletta ja jätä asia minun huostaani, kyllä selvitän kaikki, kun vaan sanot tuomarille ja kaikille olevasi viaton. HELENA. Sitä en sano--(polvillaan, puristaa molemmin käsin päätään) älä kiduta minua enää--sitä en koskaan sano. NIILO (peräytyy). Etkö sano? Minkätähden et sano? HELENA. En voi,--en saata.-- NIILO. Et voi,--et saata? Miksikä et saattaisi? HELENA. En saata, sillä--voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi. NIILO. Sano, että olet viaton. HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä--rakasta minua, vaikka olen näin kurja ja onneton. NIILO. Olethan viaton? HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo,--älä hylkää minua. NIILO. Vastaa kysymykseeni? HELENA. Mitä pitää minun vastaaman--olen vallan sekaisin--mitä tahdoitkaan tietää? NIILO. Ethän ole varas? Helena,--sanastasi riippuu meidän molempain onni. HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen--ellen minä olisi vankina ja raudoissa, olisi joku toinen. NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön? HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä olen syyllinen. NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi, selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen kaapistaan rahat? HELENA. Niin,--aivan niin. NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt. HELENA (on vaiti). NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän, minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin? HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä. NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena, jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja pyhä liitto meidät toisiimme sitoi? HELENA. Niilo, oi, armahda! NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää? HELENA. Ei mitään. NIILO. Eikö mitään selitystä? HELENA. Ei mitään--ei mitään? NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka. HELENA. Niilo! NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi. HELENA. Niilo! (Vanginvartija aukaisee oven.) VARTIJA. Aika on kulunut. NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi--ainiaaksi! (Menee vartijan kanssa ovesta.) HELENA. Niilo! (Pyörtyy.) VIIDES KUVAUS. (Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.) HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei,--hiiteen jo jääkööt kaikki laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin. Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok'ainoan liian pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän,--tyttö, joka on aivan kuin katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä! Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee?--Penttula totta maarin siellä tulla kähmii.--Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee ympärilleen--Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista--Ollaan hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma. (Kätkeytyy pensaihin oikeaan.) PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei ketään ole likitienoolla--ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies, Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt, nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen kanssa menettelen--Uh--tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei--mun täytyy kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.) Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on pyhäaamu,--sitä en ollenkaan muistanut.--Niin--aikoja on kulunut siitä, kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas.--No, niin! Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha, ha!--nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha! LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte, Penttula? PENTTULA. Ilman vaan lystikseni. LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä metsässä, poikkesin puheillenne. PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen. LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen enempää välitä? PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme nyt kuitit. LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän. PENTTULA. Vaan--? LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan. PENTTULA. Se on eri juttu. LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun taipumaan... Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten kun olen Niilon kanssa naimisessa. PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä--se on palkka, jota ei saa ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka. LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu. PENTTULA. Niin, tietysti,--vasta sitten kuin isänne nukkuu. PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin peljästyitte. LOVIISA. Minä--enhän minä--pyysin vaan rohtoja--taikka tuota neuvoa, kun olin kadottanut kultasormukseni,--juuri nyt kirkkoon. Ollessani,-- näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa. PELTOLA. Niin vaan, niin vaan;--sinne olin minäkin menossa, mutta heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä tänä iltana luonanne. LOVIISA. Ei maar',--minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula! PELTOLA. Herran haltuun! PENTTULA. Hyvästi, hyvästi! PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että--(Aikoo istua sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.) PENTTULA. Älkää,--älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi. PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin, ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua tavaraa takaisin tulemaan. PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat. PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna. PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi! PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula. PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte. PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne? PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi, että mun täytyy saada puolet varastetusta. PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta? Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette pohjaton kuin papin säkki. PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä. PELTOLA. Mutta ajatelkaahan toki-- PENTTULA. En minä teille apuani tarjoo. Jätetään asia sikseen. PELTOLA. Eikö siinä ollenkaan ole tinkimisen varaa? PENTTULA. Ei penniäkään. Mutta niinkuin sanoin: jätetään sikseen. PELTOLA (erikseen). Tuhannen tuhatta, mimmoinen nylkyri hän on. (Ääneen.) No, täytyneehän minun suostua. Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla. PENTTULA. Ennenkuin päivä puoleen ehtii, on teillä rahat kädessä. Lähtekäämme asuntooni, Siellä säilytän aineet, jotka salaiset asiat ilmi tuovat. PELTOLA. No, antaahan olla! Enpä ole tämmöisessä pelissä vielä ennen ollut. Mutta olkoon menneeksi, jos vaan rahat takaisin saan. (Nousee; menevät yhdessä vasempaan.) HOPPULAINEN (tulee kontaten pensaista oikealla). Menkää te Jumalan nimeen, lyökää nenänne ensimmäiseen kiveen. Ja nyt sukkelaa, sanoi Rusiini, kun sauna paloi. Katsotaan, mitä aarteita noita kiven alle kätki. (Nostaa kiveä ja ottaa sen alta laatikon, jonka kantta hän aukaisee.) Voi sinä pyhän Pirkitan pannurieska,--rahaahan täällä on! Yksi, kaksi, kolme, neljä--viisi sadan markan seteliä;--kaikki harmaita ja kauniita kuin Laukaan varikset (nostaa laatikkoa korkealle). Hei, hurratkaa pojat! Näin suurta rahasummaa en ennen ole nähnytkään yhtä aikaa, vielä vähemmän kädessäni pitänyt... Mitä tekisin? Pistänkö poveeni?--Ei--en tee sitä, olisihan se niinkuin puolta varkautta. Mutta--panisinko ne toiseen kätköön. Esimerkiksi tuon kiven alle tuossa? Se kelpaa (nostaa toista kiveä ja kätkee sen alle laatikon). Pian hän omansa sieltä saa, jos hän kerran tietäjä on. (Hyräilee.) Älä hiisku, hiirulainen, katti päällesi katselee. Älä hiisku hiirulainen--(menee oikeaan). (Peltola ja Penttula tulevat vasemmalta.) PENTTULA. Tämä sama paikka se oli, jonka näin tulikiven liekissä ja tuossa on kivi, jonka alta rahanne löydätte. PELTOLA. Tuonko kiven alta? No, ei uskoisi! (Nostaa kiveä.) Mutta ei täällä mitään ole. PENTTULA. Eikö ole?--Kuolema ja kadotus! Onko maa ne niellyt, vai itse paholainenko täällä on käynyt? PELTOLA. Entä, jos ei niitä ole siellä ollutkaan. PENTTULA. Siellä ne olivat vaikka hirteen minua vietäisiin. HOPPULAINEN (tulee hyräellen säkki seljässä). Mistä kukko kullat saapi, kana hopiat kaivaa. Mistä kukko--Päivää, isäntä! Päivää, sinä mailman mainio noita! PELTOLA. Päivää, päivää! HOPPULAINEN (laskee pussinsa maahan.) Ostakaa, isäntä, puutavaraa. Täällä on lusikoita, kauhoja, taikinan hierimiä, ja nähkääs vaan! Kehloa ei saa sievempää, ei jauho uurre eikä suu. Oksa on pikkuinen pohjassa, mutta se on vaan nuottia sen elämälle. PELTOLA. Kauppaako sinä jumalaton hierot pyhäpäivänä? Laitatko itsesi kirkkoon siitä. HOPPULAINEN. Mitäpä koira kirkossa tekee, ei siellä haaskaa ole. PENTTULA (erikseen). Minä epäilen tuota miestä. HOPPULAINEN (hyräilee). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa? Mistä kukko kullat saapi--Ostakaa pois, isäntä, 25 penniä,--ei ole hinnalla pilattu. PENTTULA. Kuuleppas--oletko sinä jo kauankin täällä metsässä kuljeskellut? HOPPULAINEN. Ajan määrää en tiedä, mutta perille en kumminkaan vielä ole päässyt. PENTTULA (erikseen). Hän sen varmaankin on tehnyt. (Ääneen) Minne olet sitten menossa? HOPPULAINEN. Minne menet, pöpönkäpälä? Sinne, kunne läätsäkkö? Minne menet, läätsäkkö? Minne, kunne pyöräkkö. Mutta arvaas, minne pyöräkkö menee? (Hyräilee.) Mistä kukko kullat saapi, kana-- PENTTULA. Mies, sinä olet vienyt Peltolan isännän rahat tuon kiven alta. HOPPULAINEN. Peltolan isännän rahat? No, nyt minä kummia kuulen. Ovatko teidän rahanne olleet tuon kiven alla, isäntä? PELTOLA. Niin Penttula sanoo. HOPPULAINEN. Enpä, lempo vieköön, olisi luullut teidän tuonlaisessa paikassa rahojanne säilyttävän. PELTOLA. Sinä et ymmärrä. Ne viisisataa, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin-- PENTTULA. Hän vaan suotta viisastelee, mutta sillä hän ei pitkälle pääse. Hoppulainen, kuule tarkkaan, mitä nyt sanon. Joko tuot rahat tänne heti, taikka minä sinun vaivaiseksi noidun, eikä pidä sinulla tervettä hetkeä oleman tämän päivän perästä. HOPPULAINEN. No noh,--hiljaa lapset lehterillä, taikka pappi saarnaa koko päivän. PENTTULA. Älä saata minua vimmaan, mies. Tuhat tulimmainen, sinun paha perii, jos vihani kuohumaan rupee. Tunnustatko, tunnustatko heti, että piileskelit tuolla pensaissa äsken, kun ne kiven alle kätkin, vai väitätkö-- HOPPULAINEN. Oma suu tikanpojan surma. Kuulitteko, isäntä, kuinka hän sanoi: »äsken kun ne kiven alle kätkin». PELTOLA. Minä sen kuulin ja ihmettelen. PENTTULA (erikseen). Kiusa ja kuolema, olenko järkeni menettänyt? (Kirkkoon soitetaan. Kirkkoväkeä, Niilo, Loviisa y.m. tulee vasemmalta. Kaikki pysähtyvät uteliaina.) PELTOLA. Mutta sanos nyt sentään, Hoppulainen, oletko sinä todenperää nähnyt niitä rahoja? HOPPULAINEN. On niitä nähty, vaikkei ole syöty, sanoi hämäläinen silakoita. KIRKKOVÄKI. Mitä rahoja täällä kaivataan? Onko jotakin kadonnut? HOPPULAINEN (hyppää kivelle). Kuulutus! Nyt taas on Hattulan pappilasta kadonnut yksi mustanpruuna hevonen, täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa; joka tämän sanan veisi lukkarille taikka läänin kupparille, hänen palkkansa pitää kunniallisesti maksettaman, annetaan tynnyri tyhjää rukiita, kaksi markkaa olematonta rahaa, karpio kauran kuoria. Navetsuu, sanon minä. (Alas kiveltä.) PENTTULA (erikseen Hoppulaiselle). Sata markkaa sinulle annan,--saat vaikka kaksikin, jos minulle ilmoitat, missä rahat ovat. HOPPULAINEN. »Mik' on raha, tavara. Lika, multa katoova.» PENTTULA (samoin). Viisi kannua viinaa annan vielä kaupan päälle. HOPPULAINEN. »Viina viisaan villitsee, Vallan väkevält' pois ottaa.» PENTTULA. Sinä olet mieletön. Viimeisen kerran sinua varoitan: älä yllytä minua vihaan. HOPPULAINEN. Mitäpä sinun vihastasi. Ei se tunnu minussa enempää kuin talonpojassa viina. PENTTULA (ääneen). Konna, heittiö, varas! HOPPULAINEN. Se itseens' rienaa, joka toista soimaa. PENTTULA. Hän on yksissä neuvoin Aholan Helenan kanssa varastanut Peltolan rahat. Ottakaa hänet kiinni, miehet! HOPPULAINEN. Oho! sanoi savolainen, kun säikähti!