Part 9

Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä, mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan. Siellä istui Karhun Esa.

Mentiin kamariin.

»Mitä asiaa olisi?»

Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja.

»Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi renkiä, niin minä nyt tulisin.»

Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti edes rykiä karaistakseen itseänsä.

»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä minulla jo on renki pestattuna, mutta...»

»No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä.

»Älä nyt mene, istu.»

Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi.

»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?»

»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.»

»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin paikka.»

»Saisko se sen?»

»Kyllä.»

»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?»

Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta.

»Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on toinen aika.»

»Minä en niin paljoa pyydäkään.»

Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa.

»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti.

»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?»

»Jaa ... sinne päin.»

Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä.

»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ... minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää, sillä...»

Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät kyyneleet.

»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa.

»Kaksi.»

»Joko olette syöneet sekaleipää?»

»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.»

»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.»

»Kiitoksia.»

Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää:

»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja pian itken.»

Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui. Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme valvoneissa, veristävissä silmissään.

Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla.

Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä, mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?...

Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden:

»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?»

Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa.

»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?»

»Sinne.»

Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi:

»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä talvena.»

Lautamies ravisti päätään:

»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä siinä oikein tulleekaan neuvoksi.»

Grönberg johtui kysymään:

»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?»

»Onpahan niihin tullut mentyä.»

Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.

Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.

Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.

Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.

Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.

Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.

Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.

Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he kirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle ilmoittamassa ja lähdettiin pois.

Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän suuttui ja pani hakemukseen.

Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin Kustaan mökin kohdalle, sanoi:

»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää, niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!»

Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia ihmisiä.

Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta.

Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen, ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa oikeastaan ei ollut paljon mitään.

Nimismiestä liikutti.

»Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?» kysyi hän.

Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei ollut kyennyt nousemaan.

Missä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli... Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos.

Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille tarkastelemaan.

»Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin», kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää tarkastelemaan ja tutkimaan.

»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies.

»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin», sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi.

»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli.

Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan. Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi nostattavan Mikon aatamia.

»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi 16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin selvänä. Liisan oli 17:s.

Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä, hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta reipastuikin.

»Olkoon viisikolmatta!»

»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan.

»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.»

Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan.

»Liisa sai lehmän», sanoivat.

Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat.

»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät.

Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan tapauksesta akalle kertomaan.

Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli lähdössä.

»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?»

»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?»

»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen lehmänkin hintaan.»

»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin. Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni.

»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko.

»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään myödään? Lähde huutamaan.»

»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena, mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois.

»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä:

»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!»

Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat poskeensa älähti hän vielä:

»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.»

Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella. Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää.

XIV.

Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia, missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille. Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.

Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.»

Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan, joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että »vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä »kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään. Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa. Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja, lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää. Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella syyttäjäin hädän lievittämiseksi.

Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta se vilja maksoi rahaa!

Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua. Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.

Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki luotto kerrassaan hävisi.

Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30 ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.

Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi. Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu kotipaikoilleen palauttaa.

Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä. Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus, ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan, häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi pois.

Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota, jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle, mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.

Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.

Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet, joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.

Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.

Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, -- vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi, että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.

Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.

Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on, niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.

Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen, joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen, unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.