# Murtavia voimia ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/murtavia-voimia-14292/index.md Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma. Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi: »Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.» Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen, tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei edes katsonut häneen, uudisti Vennu: »Onko se totta?» Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan tavallisella äänellä: »On.» Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti sykkimään. »Mutta se on valhe!» huudahti Vennu. Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet ristissä rinnalla. Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg äkkiä: »Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?» »Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin tenhottomasti hän vastasi: »En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.» »Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?» Vennu puri hampaita. »Niin tietysti.» Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti: »*Te olette syyllinen*.» Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme. »Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän. »Minä.» Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden, joka häntä kiusasi. »Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan. Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat. Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten. »Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja. »Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin. Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen käsirautain väliin, sitten vasemman. Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua. Renki sai käskyn valjastaa hevosen. Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt, auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa. Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin. Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin. Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä, nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni. Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli yllinkyllin. X. Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana. Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin jätteitä. Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti: »Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt ne puunoksille iankaikkiseksi.» »Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn kiirettä.» »Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?» »Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.» »Pane s--noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se nyt on, taikka...» Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti. »Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se maksaa, jos se korjataan.» »Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan äärestä. »Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas, »mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle: »Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.» Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi: »Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa rahaa; palkat nousevat.» »Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet jotenkin näsäviisi mies.» Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi suurella vakuutuksella: »Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa nauttivat elämästä.» Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään emännältä: »P--ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista ikänä?» Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan piika-Tiinan kylänkepin kanssa. »Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.» *Tuo* oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän kävi ottamassa sen tytöltä. »Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin kuin Jumalan luoma.» Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain irvistelemään: »Kaikista ne moukat komeilevat.» Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä. »On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...» Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan. »Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä pannusta tulee.» Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon. »Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut. Ahlström istui juomaan hänkin. »Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis *talollisten tyttäriä*?» kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä mennään. »Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta. »Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan. »Mitä emäntä?» juuritti Ahlström. Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi. Ahlström jatkoi: »Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi penniä.» »Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään. Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa. »Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on poroja.» Emäntä jo suuttui: »Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.» »Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin herroiksi!» »Sakoista ne rahat maksetaan.» »Syökää itse sakkoja, koetteeksi.» Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä, ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän. Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa: »Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.» Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg. »Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.» »Mihin nyt?» »Sinne meille vaan.» »Mitä nimismiehellä nyt...?» »No no, sittenpähän näet.» Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja virkahti aivan kuin sivumennen: »Talossa ei ole puutetta.» »Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella. »Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?» »Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...» Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin. Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m. tällainen Ellaa koskeva muistiinpano: »Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton velaksi Karin Vennun takauksella.» Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein täydellinen katovuosi. Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi: »Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?» »Kaupungista on haettu ja...» »Vai kaupungista!» »Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.» »Sinä sanoit ostaneesi *rukiita* kestikievarilta?» »Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita, kun...» »Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi *valhetta*. Kerro nyt lyhyeen ja selvästi, *kutka* ovat olleet *osallisia* Klitsin jyväin varkaudessa?» »Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä tosiaankaan tiedä», jatkoi hän. »Etkö tosiaankaan tiedä mitään?» »En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä selkään karjaisten: »Ylös, lurjus!» Ella päästi heikon äänen. »Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...» Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn. »Heitä tuo takki päältäsi.» Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama. »Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä tiedät tuosta jyväin varkaudesta.» Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja sortumista. Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla. »Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. »Äsken annoin minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä odottamaan.» Ella nosti päätänsä: »*Onko Vennu pantu kiinni*?» »On.» Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta. Sitten hän sanoi aivan hiljaa: »Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään kaikenlaista.» Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa, joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut. Ei ollut tunnustanut. »Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella. Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen raukka, kun ilmoitti. -- Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus lähetetty. Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse. Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää. Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään tulleet tuttavat. »Hiljaa!» Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan. »Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen. Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut, kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit, niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat, niin saataisiin koettaa... »Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät kahleitansa. Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta rupesi parkumaan ja pyytämään armoa. Ja armo annettiin. Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa. »Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä noudatettiin paikalla. Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä: »En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!» »Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää. »Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!» »Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle, »taikka tahdotko saada lisää?» Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle myönnettiin. Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois. Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa. Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla. »Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen. »Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi. »Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta hedelmöi.» »Sen Jumala yksin tietää.» Halla olikin sinä yönä. XI. Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä. Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui väsyneenä levolle. Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut, tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana, olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa, -- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin, puunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta. Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät, sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa. Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen. Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua, silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului, ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse. Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä. Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn painon alla koukistunut. »Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle. Vastaamatta tähän virkkoi äijä: »Tämä yö vie kaikki.» Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän vanhimpaan isäntään. »Jollei nouse tuulta», vastasi hän. »Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja puhui sieltä: »Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.» Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti: »Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.» »Koskee se», myönsi äijä. »Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.» Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa. »Ei ole... Pitäiskö olla?» »Enhän minä sitä...» »Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.» Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan. »Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi ukko: