# Murtavia voimia ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/murtavia-voimia-14292/index.md »Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?» Mikon mielihalut heräsivät. »Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen. »Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!» Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon. Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia. »Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?» »Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle. Kastori nauroi: »Mikä tuo on?» »K se on, tiedänmä.» »Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi Kastori suurennellen. »Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.» »Niinkö hyvin kuin minäkin?» »Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.» Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti: »Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja. Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle talonpojalle.» Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta penniä. »Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.» Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen: »Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun vuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!» Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin. »Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä pennillä.» »En vaikka ... nylje minut ennen!» »Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.» Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan sisäänostohintaa. »Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol' ... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...» »Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan, kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin 15 penniä, myö jos tahdot.» Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan. Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi: »Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää menee tynnyriin?» »Hojaa!» »Valehtelet.» »Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.» Kastori alkoi sentään jo leppyä. »Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...» Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat ajattelevan näköisinä paperiin. »Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän. Kastori purskahti nauramaan: »Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!» Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi: »No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin puoli hintaa, mutta olkoon.» Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä viimeisenkin pennin, meni hän kamariin. Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi. »Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan. »Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen päästä. »Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään. »Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli Siikalahti. »Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.» »Ei kannata muiden niin kuin porvarien.» »Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...» Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin. »Mitä se puhe on?» »Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden Mikko sanoi: »Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö kuin sinä myyt.» Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin. Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti, samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin. Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja, jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa, sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä. Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän. »Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen. Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti ikäänkuin Siikalahdelta kysyen: »Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?» Sitä ei toinen sanonut tietävänsä. Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen, joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi tahtonut olla. Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan. »Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.» »Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä, mitä oikein sanoisi. »Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee. »Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen vastaten. Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla tavallaan: »Sano asias, Valkolainen.» Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat oikein järjestää. »Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne rukiitkin varastettiin.» »No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.» »Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti, ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki, että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin innostuneena lausui: »Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion sillä maksaa velkani.» »Soo!» huudahti Klitsi. »Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta. Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa. »Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja pani piippuunsa »porvarin kasakoita». Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä, että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä! Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa. »Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas. »Siinäpä on saappaat kerrassa!» »Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.» »Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho. »Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin. »On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa. »Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee kyseli: »Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?» Klitsi selitti: »Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin trikoosta...» »Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi. »Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.» Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä: »No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.» »En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle. »Meinaatko panna hakemukseen?» »Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.» »Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.» Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella, muistutti: »Maksatko sinä sen vai?...» Valkolainen peräytyi päätä raapien. »Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja, ja muutenkin...» »Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa velkojasi maksaa... Saaturi!» Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta: »Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.» Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä. »Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena. Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin. »Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen oli mennyt. »En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja monta kertaa yhdessä ryypätty.» »Ilmaiseksiko?» Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei ollutkaan ihan odottamaton. »Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun pitäis hyvää tehdä?» Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä kärsivä. Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada ikävyyksiä takausmiehille. »Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena. Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään: »Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?» Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan Klitsin viime kysymykseen sanoi hän: »No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se on, kuule, liian paljon.» »Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.» »Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.» »Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.» Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti, ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen: »Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.» »En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.» »Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani. Koeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä, kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle. Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200 markkaa, se nosti sydämeen tuskan. Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ... jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina ehtiikään... Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen: »Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.» »Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella, koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta. »On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen äskeiseen huomautukseen. »Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi Hautalainen. »Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...» Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista sanoi hän: »Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi. Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi. »No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.» Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja Siikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi. »Mistä saada rahoja?» Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi, senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään. IX. Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka salaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa. Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia. Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla, joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun häränpakaran tahi muuta. Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin tuontuostakin parempia paloja kädessä. Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla. Tietääkö nimismies? Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt, niin... Oikein todenteolla moni pelkäsi. Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta... Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä. Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna. Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä, valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy ladattuna. Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita. »Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.» Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran, y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena. Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla. Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi suu hymyssä: »Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan ketun juonet.» »Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili ajopoika. Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa, isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta. Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet mukaansa. Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin Vennu.