Part 4

»Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti.

»Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.»

»Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.»

»Joutais jo kyllä kuolla.»

Mikko ikäänkuin säpsähti:

»Mitäs joutavia!» sanoi.

Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan matkimaan:

»Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.»

Sairas oihkasi ja kirkaisi:

»Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!»

Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut.

»Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas.

»Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi, ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa.

»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.»

Mikko alkoi kadottaa malttinsa.

»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani», sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun sen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!»

Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi maltillisemmin:

»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.»

Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin vaan heittää.

»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.»

»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan:

»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä tiettä!»

»Älä nyt... En minä viitsi kuulla.»

Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo:

»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.»

Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut, mistä täällä oli kysymys.

»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?»

Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan. Lattiata katsellen sanoi:

»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.»

»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua, vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.»

»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty».

Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa ja jatkoi:

»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo vähänkin saada pidetyksi omaansa.»

Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa.

»Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?»

Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti:

»Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni, joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia edes velkakirjat koroista.»

»Saispa kyllä», myönsi vaari.

»Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.»

Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan.

Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni, sanoi hän vielä:

»Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset epäluotettavimpia.»

»Kuinka niin?»

»Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse »leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella varmempi mies kuin Hautalan Janne.»

[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä.

»Mitä sanot?»

»Älä nyt taas!...»

»Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä jaksaako.»

»Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari.

»Paljonko sitä on velkaa teille?»

»Viisisataa markkaa.»

»Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?»

Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt. Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille.

»Hm. Siitä pääsee ylöspäin.»

»Häh?»

»Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on *hyvänapuinen* mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan asiaansa.

»Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin aikanansa varani.»

Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden.

»Ei sitä tehdä», virkahti emäntä.

»Ei -- ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko.

»Miksi ei?»

»Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä.

»No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos tarpeelliseksi tulee.»

»Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.»

»Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?»

Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän.

»Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Tarkoitin mitä tarkoitin.»

»Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.»

»Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä hymyssä.

»Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä huvittavan.

»Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä velkakirjoja?»

»Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat.

Mikon silmät iskivät.

»Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan muutamia tuhansia.»

»No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä.

»Eipä tiedä?»

»Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.»

»Minä *pidän*, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.»

Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla. Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja kysymään:

»Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?»

»Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa Matille, -- on sille, Annikalle, parempiakin.»

»Ettäkö...?»

Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita. Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän, katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi:

»Mitä äiti itkee?»

Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa, jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä, yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois.

Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän, rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui.

Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää!

VI.

Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta j. n. e.

»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti naurahtaen.

»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.

»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.

Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti:

»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.»

»Mitä sinä niillä?»

»Minä ne vaan ottaisin.»

»Käske äitis tänne.»

Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka niitä tahtoi.

»Minä ne vaan säilyttäisin.»

Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi:

»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?»

»Eei olekaan, mutta...»

»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...»

Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:

»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin... Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.»

»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua, eikä se tähän mitään koske, mutta...»

Tyttö rupesi kyyneltelemään.

»Mitä?» kysyi äiti.

»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.»

Ukko katsoi muorin silmiin:

»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.» Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään niitä arkkuunsa.

»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille Matille», tuumaili vaari.

»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.»

»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin, joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena:

»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään muistutti:

»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo lennätti porstuassa.

Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle.

Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille.

Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa.

»Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia tupaan menemästä. Sitten vanhemmille:

»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan, kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.»

»Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu, pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella.

»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä. »Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä». Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa:

»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin täytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut. -- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa.»

»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.

»Niin -- in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi, sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!»

Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen lyöden:

»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!»

Eliina punotti hämillään ja sanatonna.

Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.

Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois menossa.

»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli.

»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään pihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen juoksuttamaan Hautalaan.»

»Menen.»

»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen jo tekemään valkeata takkaan.»

Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä poskipäitään.

Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti.

Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä.

»Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa.

»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi Annikan siinä nauramassa.

[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha kulta, mulla on jo uusi».

»Keskimmäinen», penäsi Annikka.

»Kultako?»

Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.

»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena. »Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs... Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.

Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni, noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi. Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa, oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.

»Kuka se oli?»

Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja vastasi välinpitämättömästi:

»Ei paljo kukaan.»

Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.

»Sepä kummallinen otus oli sitten.»

»Märkäsen Annikka se oli.»

»Mitä asiaa sillä oli?»

»Kylänkeppiä toi.»

Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta, mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille:

»Isäsi tulee, mene työhösi.»

Matti kiirehti seivästukille.

Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä, tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset, parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi ensimäisenä:

»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?»

»Toi kylänkepin.»

»Hm ... mitä se tahtoo?»

»Kokoukseen tietysti.»

»Mistä asiasta?»

»En minä kysynyt.»

Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista.

»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.»

»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon.

Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista kiinni rattaisiin ja meni tupaan.

Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun muukin väki tulee.

»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä.

»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee. Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.»

»Eikö ollut eläimiä?»

»Ei.»

Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen toisaalle:

»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?»

Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut tuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme silmissä, kun vastasi:

»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.»

»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!»

Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän:

»Miksi ei?»

»Siihen on monta syytä.»

»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet lanteilla kuuntelemaan.

»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle langoksi.»

»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden emäntä on kuollut?

»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en, Jumal'auta...»

»Älä vanno!»

»Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.»

Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei heti uskaltanut vastata mitään.

»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin.

»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.»

»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan hyväksi, pelon...»

»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta, missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?»

Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää tulisen miehen kiukkua.

»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären kanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.»

»Ajattelehan nyt vähän...»

»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä. Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia velkojani, vaan takauksista syntyneitä.»

Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa, mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin hervahtuneena penkille ja huokasi:

»Jumala koettelee meitä.»

Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.

VII.

Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.

Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli. Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.

Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa:

»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen, jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi:

»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.»

»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois.

»Niin kauan», matki isä.