Part 12

Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille. Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta. Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta. Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse. Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan. Valee pidätti hevosta.

»Mistä te olette?»

Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:

»Lehtimäeltä.»

»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»

»Voi Jumala!»

Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:

»Leipää!»

Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:

»Voi Jumala!»

Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan, pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.

Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä, ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen huomiota.

»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen. Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi, ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:

»Se nukkuu.»

»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.»

Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan lasta syliinsä.

Miksi se oli niin omituisesti kankea?

Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.

Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:

»Kun sais vielä voileipää.»

Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut toivomusta kuulevinaan.

Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein kyyneleet nousivat silmiin.

Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.

Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä, häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin kauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.

Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin vaihettelivat toivon ja pelon välillä.

Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä, ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:

»Mistä te olette?»

Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.

»Mitä asiaa?»

Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut. Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.

Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä, millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty, oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.

»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän katseensa epäilevän näköisenä mieheen.

»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?»

»Sama.»

Kuvernööri kohautti olkapäitään:

»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia rettelöitä?»

Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:

»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja totuuden puolella.»

Kuvernööri veti suutansa hymyyn:

»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:

»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät, mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa teille mitään.»

Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:

»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, -- niitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee köyhäväki sukupuuttoon.»

»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä.

»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin, ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.»

»Kahdeksan luotia!»

»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu, että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan kuolemaa.»

»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten olen kuullut?»

»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»

Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti. Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:

»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»

Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna sananvuoroa.

»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»

Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan erikoinen sävy.

»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka siihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin *viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme mene ilman jauhoja.»

Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.

»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen kättä.

Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.

Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen eteen ja virkkoi:

»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.»

Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.

XVIII.

Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko, jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi Märkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa »uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva, että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen nauraa.

Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen syvää tunnetta eikä kaipausta.

Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa, että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi:

»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi emäntä tavallisesti:

»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne ikänä maksa.»

»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä nyt ihmisiltä väkipakolla.»

Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät sen.

Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.

Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani jyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi:

»Ketä muita? Mikä Valeen on?»

Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja Varpulan Valee.

Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»

Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»

»Oon, oikein makoisia.»

Mikko nauroi ja sanoi:

»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari, tuliko se jo kirjaan, kanttori?»

Kanttori ei kuullut.

»Kuuliko kanttori?»

»Hääh?»

»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.

Kanttori nyysäsi nenäänsä:

»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari vaikka...»

»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää, -- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori, mitä te sillä teette?»

»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.»

Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:

»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa jo siitä sovimme.»

Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.

»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet kerran saanut.»

Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.

Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.

»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».

»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.

»Kanttorille vain tässä, joutavia.»

»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset kuulevat.»

Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä. Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan kertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden, niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala korjasi äijän pois.

Velkakirjat loppuivat.

»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori.

»Kaikki», myönsi emäntä.

»Kaikki? E--hei toki!» huudahti Mikko.

»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä.

»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!»

»Mitkä velkakirjat?»

Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.

»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei papereita kanttorille.

»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:

»Ei ne ole siinä kaikki!»

»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori.

»Mitä varten?»

»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee.

»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta puolestani, mutta lasteni.»

»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.»

»Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?»

»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.

Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta markkaa, paitsi takauksia.

»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut hillitä itseään sanomasta.

Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko taas ilmoitti:

»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin. Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:

»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista sopivin.»

Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta sanomatta se jäi.

»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen, »koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen holhooja.»

Mikko katsoi niihin sormiin.

»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!»

Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne huomasi ja setä loukostaan pani:

»Jassoo!»

Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.

»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio teroittui:

»Mitä?»

»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista, jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa.

Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus salata.

Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän aikaan oli.