Part 2
Niin minä silloin morsius-illoin istuin sirpillä kuun, keinua joutelin, aavoja soutelin, vierellä ylhän unteni purjepuun. Loitos matkasin satujen saariin, kauas katselin taivahan kaariin, huumion kukkasin kiertelin pään. Ehkä ma silloin sieluni hukkasin onneeni häikäisevään.
-- Tuu tuu tummahuista! Ihaninta et itseäs löydä, et muista! Tuu tuu ruma-parkaa, syynraskasta, arkaa! Soi toisin, ah, kerran sun vertesi tahti! Olet loihdittu muoto, lumokoira ja vahti, kahlittu ikuisin pakkovyö-kahlehin portille Helvetin!
-- Tuu tuu Manan hurtta, sisu ilkeä sulla, ei hyvä lie vieraan sun lähelles tulla. Olit kuitenkin kerran sa ihminen hellä ja liidätit vienoa lemmen purtta! Nyt syömmes on kellä?
-- Hau hau, Manan Halli! Et rintaasi sairasta koskea salli, et silittää selkää. Kaikk' yrmyäs pelkää. Ken olet, ken olit? Ken päästäisi loihdun ja heittäisi sieluhus auringon soihdun? Tuu tuu tuiretuinen!
Olen itseni ilta, vain kummitus, aave, vain himmeä haave, ah, päiviltä muinen niin onnellisilta. Ei sielua mulla, sen kadotin ma. Se sulla, se sulla on tallella, sydän-ystävä mun. Ma itseni löydän, jos löydän ma sun!
MUUTTOLINNUT.
Niityt tummuu, vainiolla vaiti, alastomia sänki rukiin, kauran. Rientää kukkaisempain kumpuin puoleen saatto muuttolintuin lumi-auran, Siipein havina kuin haave soi, mieli vaikeroi:
Sinne, sinne, kerallanne kauas, sinne kukkaisempain kumpuin puoleen! Sinne, sinne, joss' on lohdun yrtit, huojennusta joka tuskaan, huoleen, lempeämpiin lehtoloihin pois, kunpa lentää vois!
SYKSY.
Maaemon syksynkypsään äidinhelmaan niin lasna katsoin syvään, ihaellen kuin ihanaiseen tauluun, runoelmaan.
Nuoruuden seppelöimään nousi päähän syysrypäl-viini maljass' elojuhlan: kuin häihin syöksyin hävityksen säähän.
Taas huminoivat huilut syksyn tuulen, mut häihin ei, ah pelkään: hautajaisiin; sen omaan rintahani tulleeks kuulen.
Kuink' olin rikas, kun mun kaukaa kaarsit, yön, kuihtumuksen karkeloiva kuoro, kuin köyhä nyt, kun sydämeni saarsit!
Veronsa vertyin maksaa elämälle maaeon parmas. Toist' on ihmislapsen: varisee kaikki, mitään ei jää hälle.
SANAJALKA.
Sanajalka, miks sua pelkään, salasiittiö inha ja kuolemankoura! Väre kylmä nousevi selkään, kun lehvies lomitse joiun yli varjoisan polun.
Et pure, et pistä, kudot pitsiä helmellistä ja katveessa korven päälakeas lauhkeaa kampaat. Mut juurissa sulla on sakset ja loukut ja raateluhampaat! On niinkuin haastaisi mulle, vuostuhanten takainen muisti: on alla sun vaippasi päärmeen vihan sakka ja vihreä myrkky sen kuningaskäärmeen, esi-äitimme Eevan mi suisti.
Valituksesi raskahan kuulen. Sanajalka, sua säälin, ma luulen! Liet valtias syösty, jälkeläinen sen jättiläisruohon, mi kerran juurtui alkuaikojen hehkuvaan suohon, yläilmoille suurtui, kera saurusten julmain näin hallitsi piiriä maan.
Nyt eksynyt sydänmaan lehtoon miljoona-vuotisen ehtoon liet nähnyt sa hämärtäyvän, elon kaiken pieneksi käyvän. Myös itse oot orpo ja heikko, vain vaivaispeikko, mi koristaa helmoja korven ikimurheellaan.
PÄIVÄNLASKU.
Jo päivän läikkä painui vuorten taa. Se sinne palajaa, miss' alkaa aamun maa, tie ilman kotkien taa yltää pilvien ja metsän harhasalit aukeaa, ja minne sielu mun, yön helmaan vangitun, ah, ijät kaiket turhaan halajaa!
Maa huoliutuu huntuun illan sään. Pien' peippo aran pään jo verhoo siivellään, siks kunnes aamun koi taas yllään karkeloi, vain ihmislaps jää pitkään ikävään. Niin sydän verkkaan lyö, kuin sais jo iki-yö, kaikk' ainiaaks jäis alle varjon tään.
VASAMAT.
TULIPIIRTO.
Tuli taivahan löi, savu noroista nous, tuhatpäisenä aaltosi kansa. Jumal-aattehet synkkien sieluissa sous: elo kaipasi kalleintansa. Ota säilä ja jous, sillä halkaise yösi, riko rautaiset vyösi! Vapaus, vapaus jalo sankarityösi!
Veli veljensä kätehen tarttuvi rehtiin. Elo sai, mitä kauneinta pyys. Vapaus, vapaus, vuoks sun tämä tehtiin: tulipiirto jäi kohtalon kirjan lehtiin. Suur-ihmisyys, älä voimias salaa, nyt valloita alaa! Jo kansasta kansaan sun loimusi palaa!
Myös otsalla sun, polo synnyinmaa, jo on kansojen kruunu kallein: vapaus, vapaus sua johdattaa oman lippusi hulmuta sallein! Nyt onneas jaa joka orvonkin kantaa; nyt on oikeus antaa! Päin purtemme rientää jo untemme rantaa.
III. 1917.
VAPAUDEN AAMUNA.
Nousivat sankarit, särkivät teljet. Ihmisyys suuri nyt viiriä vie. Kätenne tänne, te ihmiset, veljet; yhtään ei rintaa kylmänä lie!
Vapauden ruusu, kylvetty verin, aamuhun outohon aukenee. Veljeyden lilja, ah, lempein terin heimosta heimohon siltaa tee!
Vait'olon vanki, kahlittu kansa, kuuletko: vapausvirtesi soi! Tulkita tunteita parhaitansa vieläkö sielusi sorrettu voi?
Painajais-untesi alta jo havaa ihanaan ilmaan ja aurinkohon! Häkkilintunen, siipesi avaa! Vieläkö nousuhun voimaa on?
Isänmaan rakkaus loimua yöstä taivaankantehen valkenevaan! Ei sua enää syytetä, syöstä; hehku nyt puolesta poljetun maan!
Muotosi entisen puhtahat juonteet aika on jällehen kirkastaa. Kaikk' alas iske sa alhaiset luonteet, uudesti syntyvä synnyinmaa.
Huomaatko päivästä säteilevästä: hetki on lyönyt, aika on uus! Vaativat tilille hetkestä tästä mennehet vaiheet ja vastaisuus.
Satojen vuosien sammalen alta kirkkaana nouse ja kaikille näy! Oikeus, kansojen maailmanvalta, lippusi nosta ja voittohon käy!
III. 1917.
PÄÄSIÄIS-YÖ.
Tuli sammakot inhat ja rutto ja rakeet, tuli sirkkojen lauma, mi leivän söi, tuli pimeys suuri ja pilvet sakeet. Käsi Herran Pharaon huoneen löi. On Pääsiäis-yö, Pian valkeaa. Ylös kansa, ja vapaus valloittakaa, ja Siinain vuori ja Kaanaan maa!
Syvä kaipaus kannusta kylkiä ratsaan! Niin pitkä ja outo on eessämme tie. Mut Oikeus ohjaa, kuin tulenpatsaan valoviiri se korvessa kansaansa vie! On Pääsiäis-yö, kevät-tuoksuva sää. Niin kaukana, kaukana määrän on pää, sitä nähnekään sukupolvi ei tää!
Mut kaihomme keitaass' on Saaronin liljat ja palmut ja seedrit ja granaattipuut; siell' aaltoo lehdoissa lempeät viljat, pyhän Jordanin päilyvi lahtien suut. On Pääsiäis-yö. Ijät muistoa sen me vietämme polvesta polvehen kera harppujen, huilujen, symbaalien!
1917.
TOTTAKO ON?
Untako tää vai tottako on? Kansako vapaa ja kahleheton? Muuttuiko riemuks, mi murhe ol' ennen, harteilta vierikö orjuuden taakka, hengen mi salpasi lapsesta saakka, viel' oli saattona Manalle mennen? Tottako on: Suomi on vapaa ja kahleheton?
Untako tää vai tottako on: päästy on tyrmästä aurinkohon! Aavojen tuulet jo purttamme ajaa, keuhkot paisuu, valtimot tykkää, sydämet suuresti, laajasti sykkää, ei ole onnella määrää, rajaa! Tottako on: päästy on tyrmästä aurinkohon!
Untako tää vai tottako on: leppyneet vallat on kohtalon! Saa taas syttyä nuorten mieli, laineena laulaa vapauden vaisto; arvonsa entisen saa elon taisto, kaikunsa kantelon kaunein kieli. Tottako on: leppyneet vallat on kohtalon!
1917.
TÄHTITULET.
Saa talven tähtihuntuun suuret salot. Lumisten töllein akkunoista valot taas kuusten loistaa, mut ei koskaan ennen näin loistaneet ne synkkiin sydämiin. Ja tähtitulet Suomen taivahalla näin tuikkaneet ei vuosiin tuhansiin.
Ne kylvää kohtaloja, tulta, tuhkaa; ne lupaa autuutta, ne syyttää, uhkaa. Mik' onkaan osamme? Nuor' vapautemme, tuo kauan kaivattu, jo valittaa, sen aateluus kun suotiin alhaisille... Vuoks sorron oman huokaa vapaa maa!
Hyvyyden juhlaan käymme, vaikka lymyy hyvyyden henget. Huulet kalvaat hymyy, kuin unelmalle, joulu-aatokselle. Lävitse nälän, hurmeen, kyyneleen kaikk' kurkoittavat kansat onneen yhteen: ah, joulurauhaan, rauhaan ikuiseen!
XII. 1917.
ISÄNMAALLE.
_Nuorten laulu_.
Isänmaa, ota lempemme lämpöinen, käsivartemme voima ja työ! Veren, hengen me annamme alttiiksi, jotta poistuis yltäsi yö!
Isänmaa, sun tuskasi kyyneleet meist' urhoja kasvattaa: ei sortaja polkea milloinkaan sun muistojes tannerta saa!
Isänmaa, sulle hehkuvi rintamme lies; sinut kannamme kirkkauteen! Elonpäivämme sitten vaipua saa kuin rantaan aaltonen veen!
Isänmaa, ijäks tenhosi henkemme sinijärves ja harjantees! Paras palkkamme nuorena nukahtaa, emo suuri, sun siunauksees!
1918.
KORKEIN HETKI.
Jo täyttyy maassa miehen työt ja nuoruus-unelmamme, siks säilä säihkyt, sydän lyöt, kaikk' yhteen loimuamme! Jo saapui hetki sankarin, tuo hetki korkein, ankarin, jot' aavisteli taatot, vuossatain harmaat saatot.
Ja vapauden viiri, niin, nyt välkkää kädessämme! Sit' ennen lahjaks aneltiin, nyt sydänverellämme sen iki-omaks ostamme, maan kansain keskeen nostamme kuin kotilieden lunnaan yl' armaan kotikunnaan.
Nyt vaappuu vaaka kohtalon. Koht' antaa Klio selon. Jokainen urhoks' tulkohon! Nyt lyödään arpa elon: me sanoako saatamme vapaaksi synnyinmaatamme ja elää, kuollen sille, polville tuleville.
1918.
VARTIOLAULU.
Me linna oomme Suomenmaan, sen vankempaa ei lie. Vain puhki meidän rintamme käy vihollisen tie!
Me lippu oomme Suomenmaan, käy tiemme valkeuteen. Jos vaadit, hurmein kastamme tään kalliin tantereen!
Me sulle valan vannomme, mi kestää haudan taa: me emme väisty, ennenkuin on vapaa Suomenmaa!
1918.
MAAN NOUSU.
Tuhatvuosien tyrmästä, vuorien alta maan sankarit rynnistää: Enää heimoushenkemme maata ei malta! Nyt voita tai hangelle jää! Maa, orjuuden käynyt mi on joka asteen, elon hinnaksi vaativi hurmeisen kasteen!
Puna-aurinko nous, loi luontomme tenhoon, yön päiväksi vaihettaen. Kuin saapuvan Väinämön vaskiseen venhoon me katsomme kaarehen sen. Uus Sampo jo soutavi kannella taivaan; ijäks vallattu on se nyt tietäjän laivaan.
Taas Kaleva kasvaa ja Karjala suurtuu, elon kauneus karkeloi; nimi Suomen uutena lauleloon uurtuu, maanpiiri sen virsiä soi. Sen kannel ja kalpa nyt kilvan kaikaa tätä kansamme kohtalon korkeinta aikaa!
Mut sankarivainajain karsikot suuret iki-ylväässä murheessaan kera sankarten kätkevät Sampomme juuret syvän helmahan synnyinmaan. Sitä sielt' enää riistä ei Louhen valta, maan suojelushenkien siipien alta!
1918.
LEMMINKÄISEN ÄITI.
Voi mua, voi, -- kantaja Kalevan kansan! Voi sua, voi, -- kullainen kuopuksein! Kaukoni kaunis nyt uhrina katalan ansan! Niin sinut ilmoille saattelin murheeksein. Niin sinut, sankariks luodun, langetti halpa sokean paimenen patto, ei kunnian kalpa!
Liioin sä lienetkin ollut läikkyvä, lieto, sull' oli uljuus, ei ollut partasuun tieto; liioin sa vieraissa vierit, halasit uutta, vapaus sulle ol' leikkiä, vallattomuutta. Laps olit vielä, et untesi urho, et mies. Mieheksi kasvaa tähdissä säätty on ties.
Haravoin poikaani koprusta kolean Tuonen, muruja miehen jo menneen, lapseni rakkaan. Voi emon sydäntä, vasta ma itkusta lakkaan, kun sun jälleen helmaani sulkea saan. Vahvempi rakkaus valtoja Tuonen maan. Vielä, ah, kerran sulle ma elämän suonen!
Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä! Äityen murheisen lemmellä äärettömällä voitelen vihoja vesun, kähyjä kyyn, huuhtelen haavoja, liennän polttoa syyn, liittelen rohkean rinnan ja ylvähän pään, juottelen jäsenet nuoret jänteviin uumiin... Vieläkö saanen yhtehen hengen ja ruumiin, sykkimään sydämen lävitse kuoleman jään! Rakennan raukkaani lemmellä äärettömällä. Luojani totinen, käy avuks hetkellä tällä!
V. 1918.
SUOMEN LIPPU.
Pois viiri veripunainen valkeesta Suomestamme, pois värit veljeshurmehen! Sa lippu sinivalkoinen, sun kohotamme taivaallen, sun syvään juurrutamme maan nuoreen kevätnurmehen
Oi, liehu vaate valkoinen harjalla linnan oman! Pois rikos veljesliitojen! Sitele, risti sininen, taas sydänlangat yhtehen heimomme onnettoman vierillä Tuonen viitojen!
Ennusta aikaa armaampaa ja suurta sunnuntaita! Ei liehtojana sotien nuor' vapautes olla saa, mi suvi-ilmaan hulmuaa. Se turvaksemme laita, suojaksi Suomen kotien!
Jo saapui lapset auringon ja virvet vihannoivat. Vihitty olet valohon; kuin taivas ollos tahraton, sa lippu Suomen kohtalon. Jos taistoon rummut soivat, niin liitä liittoon jalohon!
VI. 1918.
Z. TOPELIUS.
_Satavuotismuisto_.
On hyvyys haave, mut ei haave vainen: sa elit; olit ihanteesi lainen. Viel' lempee hymys niinkuin rusko päilyy vuossatain myrskypilvein paltehella, soi laulus lauha yli tykkein pauhun: maailman voittaa voi vain rakkaudella!
Ol' ilmass' silloin kevättä ja taikaa, kun meille ennustelit onnen aikaa! Sun kanssas Lönnrot, Runeberg ja Snellman säihkyivät sätehinä talven maassa; sovulla seppelöit sa Suomen linnan, pyhäinen lehti onnen apilaassa!
Soi toisin nyt kuin silloin kanteleemme. Kuin usviin uppos iki-ihanteemme? Ja raskaammin kuin koskaan nyt me polot, me lapset ajan ankaramman, karun kaipaamme seesteisyyttä, rauhaa syvää sun sydämesi heljän päiväntarun.
Taas päästä mielimme sun jalkais juureen ja uskoa sun unelmaasi suureen: isien maahan, yhteiseen ja yhteen, myös valtaan rakkauden ja hengen valoon Suur' tietäjä, ah, hienoin sydänlangoin kohota kansaas ihmisyytees jaloon!
TYÖN VELJIEN VIRSI.
Työn veljiä oomme, työn orjia emme, työ voimamme on, tie vapautemme! Yön lapsilla meillä kiire on valoon, ylös kummuille, säihkyvän päivyen paloon!
Ei tallaten toista, ei huonolle kostain, vaan ylväänä itsemme ilmoille nostain! Työn kultaiset tähkät me taitamme sille, ken työn on tehnyt, ei arvottomille.
Alas alhoon, missä on kurjuus ja hätä, emme veljeä, siskoa yhtään me jätä! Pian valkenee ankeille elämän taulu! On rakkaus kauniimpi kuin sotalaulu!
Ken sortajaks nousi, sen sorto löi alas, ken surmasi, sukuhun susien palas! Me rintamaan astumme rauhan aattein ja paistavin palmuin ja valkehin vaattein.
Ei horjuta vastus ulkoisen muurin. Oman rintamme rotkot vaara on suurin. Oi, aurinko, aurinko, luo säde sinne, miss' synkin on rotko ja iljaisin rinne!
ROBERT KAJANUKSEN TÄYTTÄESSÄ 60 VUOTTA.
Sahkösielu Suomen yössä, Paloit niinkuin lempi Luojan Armain aatos elos' työssä tahto lämmön, valon tuojan.
Nuoriin mieliin intomieltä lietsoit, loihdit sankarkuvan, soitit suurta sydänkieltä synnyinmaasi valveutuvan!
Jos kielet kaikkialta soi, sa tiedät henkes helää; jos jo siirtyy pimeen valta, näät: sun säkeneesi elää!
Tuhat tulta hehkuu sulle, huomaatko, ah, piilostansa: kiitos sulle, siunatulle! Nostajaansa nostaa kansa.
Tai et huomaa: vainen antaa, muut' ei pyydä henki ylväs. Suomen temppeliä kantaa vaka vanha, tyyni pylväs,
EINO LEINOLLE
6.VII.1918.
Suomen suven suuri lapsi, kansan hengen kannelniekka, usein itkit halla-öissä, useammin vielä iski tuskas tulta, löi kuin miekka; sotatorvin helskyi hiekka, missä vierit, unten urho, päitä listit noidan lieron eestä heimon kahlehditun, vasten valtaa suuren Kieron,
Vastavirtaa viljoin sousit, tuosta tietäjäksi nousit, ilmoille toit syyn ja salan muinais-yöstä Kalevalan, kukkalatvan liitit juureen, valonsotaan soitit suureen, taikas kaikui taivahalla: humisit kuin harmaa honka taikka vanhus valkohapsi, sinä, suven suuri lapsi!
Kuka arvas loitsus hinnan! Alla kovan pantsarpinnan värähteli vienot kielet niinkuin vaski vaaran alla.
Jo lie tullut Suomen suvi, Sampo kaunis saatu käteen, jota kauan kaihoit, toivoit, Suomen nuori Väinämöinen, vaikk'ei soi sen kansi karu kuin soi kieli unten säteen, sydänkaihos tuhat-öinen!
Viel' on surman tiessä mieli musta, paino yllä, alla, uhkaa täynnä ilmanpieli. Sentään voi jo vapaa kansa ylös nostaa kilvellensä vapahaksi laulajansa.
Kiitos sulle, Suomen sulho, kansan hengen kannelniekka, että välkkyi vaskivyölläs sekä kannel että miekka, että helkkyi hallan maassa sankarlaulus raskastöinen!
Välky, helky eelleen meille, sotapappi hengen työssä, tietäjämme, taitajamme, loihtijamme Lapin yössä! Viel' on meillä taival pitkä aurinkohon Suomen suosta. Loista yllä Suomen saloin niinkuin omatunto jaloin.
Mistä kuljet, kaikki tietää: polku kaunein kulkee tuosta noustaksemme jumaloitiin, niinkuin nousee kaipuu noihin henkes pyhäisimmän pyyteen: ikuisempaan ihmisyyteen!
VIIPURIN LAULU.
Nyt laulamme kunniaa Karjalan armaan ja Karjalan linnan vuossatais-harmaan. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi! Sa muinaisten muistojen tyyssija ylväs, ain' olkosi maasi lippu ja pylväs!
Kylä kuuluisa kestein ja kultavuon kehto, niin kiehtoen siintää sun laulujes lehto. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi! Yhä hopeita helkkyvi kukunta käen yli Karjalan kauniin karkeloväen.
Nyt laulamme kiitosta Karjalan hilpeen ja helmen, min kuulu sai kunniakilpeen. Vanha Viipuri, oi, yhä kantelos soi, kisatanhut herkkien hetken lasten, pyhä pantsar iskujen kohtalokasten!
JUHANNUSTUNNELMA 1918.
Maa kylvetty hurmein vehreään vaipoittuu ja täyteen kukkahan puhkee tuoksuva terttu. Mitä tiedät sa kertoa portilla pihlajapuu? Kenen haudalla kaihoas helkytät, koditon kerttu? Liet eksynyt seutuun outohon merien takaa: pesäräystähäs poissa on, ystäväs maassa jo makaa...
Niin, käynyt on myrsky, mut jälleen puhdas on sää. Oi, lennä, leivonen, ilmojen korkeuteen ja kaksin verroin kirkkaana kauneus nää maan, taivahan loiston, järvien kimmelveen!
Mies miekan töiltä astuvi verkalleen kotipientaren luo, luo kuokan ja viikatteen. Lemu tuttu jo sieraimeen käy mullan ja havun ja leyhkäys lehmihautehen, turpeen savun; ja kyynel poskelle karkeelle herahtaa:
"Ole siunattu, siunattu, ravinnon-antaja maa, sa isien maa, min puolesta munkin suotiin pisar vertani antaa, kun vapauttasi luotiin! Maa ravinnon-antaja, antaja ikuisen unen, sun helmahas suureen kohta ma unhoittunen, ijäks raukenen pois, -- mut taistoni palkaks saan ma maata mullassa kukkivan, vapaan maan!"
Jo korpitemppelin korkeat kellot soi. Salon humisevaisen himmeään siimekseen, syvähetteiden luo, ne kutsuu kalvahtaneen. Nyt on luonnon juhla ja Luojan, mi luodut loi: maa loukattu leppyy, jälleen lahjoja jakaa. Suven laupiaan suurelle Luojalle kumartakaa, te ihmiset kaikki; vain taittuva kaislan korsi on ihmisen tie ja vallassa Korkeimman. Ei kypsytä tanner tallaama herjaajan elon tähkää, tyhjäksi jäävät auma ja orsi.
On merkit oudot taivaalla, maassa ja veessä: on takana taistelu, raskaampi kenties eessä. Maa laupias, liittomme yhdy ja vaarassa auta, tään antaos murheenlastesi laakson itää; sun lupaamme ijäti pyhänä, kalliina pitää, sa vapaussankariemme sankarihauta!
On luonnossa juhla, mielissä hartaus vakaa. Te ihmiset kaikki, luonnolle kumartakaa!
HAAVEKELLOT.
DON QUIJOTE.
Ken syntyi urhoks sankar-unelmain, ei taltu lapseks laumain harmajain.
Kun yllä joukkoin sotahuudot soi, hän kivettyy, ei myötä mennä voi.
Ei viihdä häntä varma voiton tie: loputon kaiho kauemmaksi vie.
Kuin outo, orpo täällä kulkee hän tenhoissa suuren jumal-hämärän.
Hän näyt näkee, joita muut ei nää; hän muille arvoitukseks, narriks jää.
-- Kas, kas ne pilkkaa. Tuolla houreissaan suur' don Quijote taas nousee satulaan! --
Hän haamun lailla katvehessa kuun yön tuulta vastaan samoo taisteluun.
Saa ritariksi ruusun kuollehen; voimansa varisee kuin lehdet sen.
Hän kesken teon myrskyn pauhaavan laul' yksinäisen laulaa unelman.
Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,
jäljettä rauentuen rantaan maan, syyskellastuvain kaislain kahinaan.
HUOKAUS.
Taas kukkaset puhkeaa pientaren pieliin, käet kultaiset kukkuu. Kuin ennen ne riemua ei tuo mieliin. Oi, Herra, sun maailmas verehen hukkuu, sun ihmiskuntasi, kuvasi vaipuu, oi, Herra, miks lapsesi tahdot syöstä! Vain kuolevain silmät kiiluvat yöstä kevätkimmeltävästä. Miten polttavi tuntoa tuska ja kaipuu pois alhosta tästä!
Ijäks tuomitut liemmekö syymme vaivaan! Herra, armahda meitä! Kuin paasi niin painavi paltehet taivaan. Me pyysimme painia Jaakopin painin, näin tähtihin nousta: jäi taaksemme tuhkaa, jälkeä Kainin. Maan kansat kulkevat kirojen teitä. Herra, armahda meitä! Vanhurskahan vihasi viivytä jousta!
I.N.R.I.
Mua ahdistaa meri, ilma ja maa, elo ihmisten, nimi ihvehinen "maan kuninkaan", jota otsallaan nään kantavan tuon jumal-syntyisen ja ristiinnaulitun Vapauden.
Ma polvistun luo ristisi sun: "Ole armollinen maan lapsillen, ota, Tuskien mies, pois orjuuden ies!" Sun opetuslapsesi vartomaan jää ylösnousemus-aamuas häikäisevää.
AAMUN SARASTUS.
Rannalla kauhun yön ui siinto kalvas aamun ensi säteen. Kuin arastellen veli veljen käteen käy jälkeen murhatyön. Tää Kainin merkki millä voidaan pestä pois synkän ihmisyyden sydämestä?
Suur' rakkaus sen voi. Välkähtää valot pilvilinna-viirin: kohoaa ylle murheisen maanpiirin ikuisen rauhan koi, kun puhkee tuhatvuotis-päivä tästä titaani-yöstä, jumal-härnärästä!
KEHTOLAULU.
Tuuti tulisoroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
Kerran murrat kehtosi, tunnet elinehtosi, sytyt pyhään palohon, poltat tiesi valohon!
Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan!
LEMMEN MUISTO.
Sieluani suruun uupunutta hiljaa keinuttelee haahti unten; lapsuuteni rakastetun nään, sinisilmäin hymyn, armaan pään... Ah, ken voisi halki aikain lunten päästä lapsuus-onnen hämärään!
Ah, ken saisi varhaisnuoruutensa valkeet yöt ja lemmenraskaat päivät! Kultahaaveita ne mieleen toi. Ihanimmat, jotka sydän loi, utuisiksi unelmiksi jäivät; mutta vielä rinnassa ne soi...
Palaa aatos varjoin valtakuntaan, maille vienon ensilemmen muiston: konsa illoin yksikseni jään, lapsuuteni rakastetun nään... Putoo päältä sydän-öisen puiston tähdenlento tyhjään elämään.
AD ASTRA!
Sa laupias syys! Ma tunnen sen tulon jo laulussa laineen ja humussa puun. Kukat polttamat kulon, uniraukean aineen se lepohon tuutivi siunattuun.
Sa yksinäisyys syystaivahan alla! Pois lakastumuksen laduilta sa viet. Sua kuuntelemalla yön arvoituksen syli aukee, siintävät tähtein tiet.
KAIHO.
Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon, sa arkeni halki hohtava autere sees, tie ohitse onnen, yksinkulkuhun jylhään, ikiväistyvän luo, ikiriutumuksehen ylhään, salaruoska, mi viiltäen liehdot rientämään ees, tuliorjantappura raukan otsani yllä, mun kiedot äärettömyytesi syleilyllä, käsivarsin aineettomin, ikiorjuutees! Oi kaihoni, kauneuskaihoni kuolematon!